yksi yössä kuulee leijonan liikkuvan

On tietyllä tavalla ollut ikävä teitä. Maailman imu on vienyt mennessään enkä siksi ole kirjoittanut, olen unohtanut, olen antanut ajatusten soljua puheena ja kuvina ja antanut blogin levätä. Olen puurtanut koulussa, ihastellut kuvia, hengitellyt valkoista pakkasilmaa ja no, elänyt. Olen ollut hyvin iloinen vaikka ristiriitojakin mielessäni yhä pesii, niitä mustia piikikkäitä mörköjä jotka silloin tällöin varjostavat. Sellainen mörkö tuli tänään vastaan vaa'alla, kun huomasin lihoneeni kilon, yritin ajatella että mitä sitten mutta pieni ääni päässäni kuiskutti, että ne ajattelee sun olevan iso, ne katsoo sua koulussa ja seuraa sua sängyn alle, tulee sun uniin illalla. Olen aika hyvin pystynyt olemaan kuuntelematta.

Olen vihdoin löytänyt liikunnan ilon ja rentouden, sen miten voi joskus vain haluta lenkille. Olen myös ratsastanut ja ajatellut hevosia, jalat ovat joka viikko kipeät ja ilostuin niin, kun viikonloppuna tyttöystäväni huomautti pohkeideni kiinteytyneen. Olen vahvempi, minulla on lihaksia ja kehoni liikkuu paremmin. Nautin siitä, vaikka edelleen syön kuin porsas.

Kirjoituspaineita on lisännyt se, että koen taitoni hävinneen jonnekin, lähteneen tuulettumaan, enää se ei pakota minua kirjoittamaan kuten joskus teki, enää en odota että pääsen kirjoittamaan. Se on sinänsä hyvin sääli kun ajattelee, miten iso osa identiteettiäni kirjoittamiseen on kietoutunut elämäni aikana. Onneksi elämässäni on muutakin, ja ehkä vielä innostun uudestaan, kirjoitan romaanin jonka sivut havisevat ja saatte vielä lukea sen. Kultani kirjoittaa todella kauniisti, olen hänestä ylpeä ja samalla hieman kateellinen, kun hän on löytänyt runosuonensa.

Vaikka ulkona tuiskuttaa ja lunta on kinoksittain, minä pidän ja nautin siitä, pidän karvahattuihmisistä kanssani ja kahisevista takeista ympärilläni. Olen tarkkaillut ihmisten takkeja ja nähnyt todella kauniita, minäkin haluan vaalean villakangastakin, sellaisen kauniin ja enkelimäisen joka sulauttaa lumeen. Keskiviikkona seitsemän ystävääni tulevat viettämään etukäteisjoulua, odotan sitä niin, saan kerrankin olla vähän sosiaalisempi kuin yleensä olen.

Ehkä yksi syy iloiseen ja rauhallisempaan mieleeni on sen hyväksyminen, että elämässä ja maailmassa asiat ovat aina enemmän tai vähemmän huonosti. Törmäsin hiljattain erään anthony de mello -nimisen neron lausahdukseen, jonka ymmärtäminen tuo erikoisella tavalla mielenrauhaa ja jopa onnellisuutta, paradoksaalista kyllä : "Havahtumisen ensimmäinen askel on, että olette riittävän rehellisiä myöntääksenne, ettette pidä siitä. Te ette halua olla onnellisia."

Pahoittelen huonoa tekstiä, mutta ajattelin tulla hiukan kertomaan kuulumisiani, vaikka väkisin. Olette hyvin rakkaita, toivottavasti teillä menee hyvin. Ihanaa joulua ♥

he's a wolf in disguise but i can't stop staring in those evil eyes

 

(se on minä, hei :'>)

Pakkanen on vihdoin tulossa, ja voi kuinka olenkaan iloinen kaikista jäätyneistä vielä vihreistä apiloista ja kylmästä kovasta asfaltista ja siinä kopisevista koroista, uudesta neuleesta ja talvialeista ja suudelmista jotka pian saan. Talvella ilma on raikas ja sitä on helpompi hengittää, maisema eleetön mutta vivahteikas: kauneus on pehmeää luonnon valmistautuessa uinumaan. Keväällä valo on jotenkin niin raakaa ja paljastaa kaiken lian ja sotkuisuuden. On omituista, että kun muut valittavat miten pimeys väsyttää - minut se saa valppaaksi ja hereille, ja kevään tullessa auringon ilmestyminen on minulle signaali joka saa keräämään itseni kokoon, vetäytymään ja väsymään. Olen pimeän lapsi, koneistoni toimii päinvastoin kuin muut.

Vaikka kiire koulussa on vetänyt hymyn huulilta, olen silti kaikin puolin hyvin onnellinen. Minulla on kaikki mitä voi toivoa, olen vapaa päättämään asioistani ja minulla on aivan ihastuttava tyttöystävä, ihan mukava koulumenestys, harrastuksia joista pidän ja niin paljon muuta. Harmikseni yksi asia on alkanut uupua: kirjoitustaito. Se on ollut niin iso osa minua, että nyt, kun esseenkin kirjoittaminen tuntuu toisinaan ylitsepääsemättömän työläältä, tunnen hukanneeni osan identiteettiäni. Mutta ehkä se on tuulettumassa, kuten polilla sanottiin, ja palaa takaisin kun on aika. (Sain muuten vihdoin mahdollisesti terapeutin, soitan hänelle maanantaina.)

Olen kuunnellut parasta musiikkia (imagine dragons, ellie goulding, fun, soley ymsyms), syönyt parasta ruokaa ja ollut parhaassa seurassa. Olen myös keskittynyt hiukan piirtämiseen, ja luultavasti tulette näkemään nykyisen projektini piakkoin täällä kunhan se valmistuu. Kirjojakin on aina liikaa ja aikaa niiden lukemiseen liian vähän. Toivon vielä osaavani valokuvata paremmin, ottavani kuvia joissa aurinko kultaa hiukset ja saa kohteen uppoamaan taustaan - mutta minun taidoillani se ei kyllä ole kovin mahdollista. Yritän silti parhaani.

Nauttikaa tekin alkavasta talvesta!

it's too cold outside for angels to fly

Hevosen kyljet höyrysivät kosteassa ilmassa, maassa oli lehtiä syysmattona ja kukat kuihtuivat silmissä. Katsoin kaunista eläintä, sen vahvoja lautasia, lihaksikasta kaulaa ja takajalkaa, jota se lepuutti kavionkärjellä. Sen turkki oli paksu ja kiilsi, turpa kuin samettia ja otsassa yötähti. Kurkistin listasta, minä ratsastan ilolla. Missä ilo, kysyin. Tuossahan se puomin luona, ja oi se kaunis hevonen jota olin juuri ihastellut, se oli minun ratsuni. Kuiskailin sille lempeyksiä, se piti turpaansa kiinni puupuomissa ja huokaili. Harjasin ja otin kaviot ja laitoin satulan ja suitset, se oli lempeä mutta luonteikas, ja se halusi mennä lujaa, koko ajan reippaammin kuin muut. Myöhemmin sain kuulla ilon olevan entinen ravuri. Ja vaikka se meinasi liiskata minut lopussa karsinan seinää vasten, se oli ihana, ajattelin: tämä hevonen on kuin elävä runo, niin kaunis ja vivahteikas.

Olen nauttinut ratsastuksesta ja monesta muustakin asiasta, mutta syönyt liikaa ja tehnyt liian vähän. Olen taas alkanut unelmoida liikaa, ja unelmointi vie aikaa teoilta. Tahdon tuoksutukan, liinaharjan niin kuin hevosella, sellaisen joka peittää rinnat ja elää omaa elämäänsä kietoutuen tuuleen. Tahdon olla kanelintuoksuinen, arvoituksellinen, itsevarma ja herkkä kauris joka haistelee ilmaa ja liikkuu keveästi. Nyt olen liian tylsä, liian ruma ja liian tavallinen siihen.

Mitä on se charmi, jota joissakuissa on ja joistakuista puuttuu? Voiko sen oppia? Se kun ihminen vain näyttää hyvältä, mitä ikinä hän tekee, ja hänestä paistaa ilo ja itsevarmuus ja kaikki se persoona ja palo. Haluan itsekin olla sellainen, haluan olla muutakin kuin kuori, muutakin kuin tyhjä sisin. Haluan inspiroida ja elää. Nyt tuntuu etten pysty siihen, en osaa edes kirjoittaa, en vittu mitään. Missä on se neito jota kauriit johdattavat, jonka suusta nousee perhosia ja käsivarsilta joutsen? Missä minä olen?

one day we'll reveal the truth that one will die before he gets there

Olen niin sekaisin kaikesta. Voin näennäisesti erittäin hyvin, mutta sisällä kuplii ja kuohuu, enkä tiedä milloin kaikki tulee yli. Aamupäivä kului hovioikeudessa selvitellessä parin vuoden takaista ryöstöä, josta en edes muista paljon. Toinen pahoinpitelijöistä on raskaana, ja vain vuoden minua vanhempi: pelottaa lapsen puolesta. Kerroin taas sen saman tarinan syyttäjälle ja vastasin kysymyksiin, itkittekö, se kysyi ja minä hämmennyin. Tottakai minä itkin. Se oli järkyttävää, mutta ei se tilanne vaan ennen kaikkea koko elämäni silloin, minä silloin, sillä nyt olen täysin eri ihminen. Olin haamu ja minulla oli tyttöystävä jota en aidosti rakastanut, olin onneton ja ahdistunut. Kun palaan niihin hetkiin, tuntuu kuin palaisin entiseen elämääni.

Olen viime aikoina huomannut, miten epätasapainoinen ihminen yhä olen. Välillä on onnen hetkiä, kuten silloin kun saan tuntea hevosen vahvan selän allani ja hengittää kaunista kirkasta ilmaa ja jutella ystävien kanssa, mutta usein olen vain väsynyt ja kiukkuinen ja ahdistunut siitä kaikesta mitä en ole vielä hoitanut. Niin epätasapainoinen ja ristiriitainen, ettei kirjoittaminenkaan onnistu kovin hyvin, ei esseiden eikä blogin eikä romaaniprojektin. Joskus toivon katoamista, varsinkin niinä hetkinä kun en ole merkityksellinen kenellekään.

Ruoka toki piristää aina. Toissapäivänä tein macaron-leivoksia jotka olivat ihanan pinkkejä ja marenkisia, ja vaikka en niiden mausta välittänyt, ne olivat oi niin söpöjä. Syöminen ahdistaa jälleen, saan itseeni mahtumaan joka päivä pussikaupalla herkkuja, monta suklaapatukkaa, ja samalla vielä uneksin leipomisesta. En ymmärrä itseäni, olen ällöttävä ja löysä enkä osaa hallita enää mitään. Kaikki muut näyttävät keijuilta joilla on asiat täysin hallinnassa, he eivät tarvitse mitään, eivät rakkautta eivätkä huomiota, eivät seksiä eivätkä lohturuokaa. Minä olen ylitarvitseva, tunnen jatkuvasti oloni yksinäiseksi ja hölmöksi. Minulle ei mikään ole tarpeeksi.

Anteeksi harvinaisen huonosta tekstistäni, oli vain pakko päästä purkamaan jonnekin.

your face is like a melody

Viikonlopun kohokohtia oli se kun koon xs collegehousut mahtuivat helposti päälle (en ole ikinä omistanut yhtään xs-koon vaatetta, se oli hieno tunne vaikka löysät housut nyt menevät kelle vaan, olivat ne kuinka pientä kokoa tahansa) ja se kun söin kahvilassa croissantteja ja kaakaota kiireettömänä sunnuntaipäivänä. Samalla kun olen leiponut pellillisen makeita leivonnaisia, jotka sulavat suklaisesti suussa ja kuiskailevat ystävistään Berliininmunkeista ja Minimuffineista ja Jaffakekseistä ja Irtomakeisista jajaja, mietin, että ehkä tätä pitäisi alkaa rajoittaa. Paholainen nimeltä sokeri on ottanut minut valtaansa ja kietonut hattaraisia näppejään ympärilleni, olen yhtä tahmaa koko tyttö ja täysin avuton makean kutsun edessä. Vaikka leipominen rauhoittaa, sitä lienee parempi vähentää jotta tottuisin normaalimpaan ruokavalioon.

Koulussa neiti anorektikko hymyilee minulle hetken, mutta muuttuu taas sekunneissa lasiseksi valkoiseksi jääksi, siksi pelottavaksi olennoksi jota en uskalla lähestyä. Sillä on punaiset hiukset ja se on avoimesti sitä mieltä että ihana meri on maailmankaikkeuden upein kirja (on se minustakin hieno, mutta shh se on salaisuus, en puhu siitä julkisesti), ja se on upea nyrpeä mallilapsi hiljaisuuksineen, vaikka uskon että sen päässä kuhisee kuin mehiläispesässä. Tiedätte varmasti ne valkoiset tytöt jotka haahuilevat koulun käytävillä leiskuhiuksineen, ovat omituisia ja kummallisen kiinnostavia ja pelottavia.

Kultani haluaa tutkimusmatkailla ja luultavasti minäkin kun olen vielä nuori, kokeilla uutta elämää ja uusia ihmisiä, tuntuuko se samalta. Minusta vain ei pidä kukaan muu kuin rakkaani, kukaan ei näe minussa sitä kaikkea mikä voisi olla kaunista, olen vain ruma ankanpoikanen jonka särmät pitäisi hioa, ylimääräiset höyhenet repiä pois. Vaikka niistä höyhenistä olen muodostanut siipeni, niillä minä lennän ja niiden sisään minä suojaudun. En tiedä, miksi minusta on niin vaikea pitää.

Olen iloinen sateesta, vaikka odotan jo malttamattomana kuuraisia kukkia bussin ikkunoissa ja puiden kaljuilla oksilla, huuruisia suudelmia pakkasiltana ja villaisia suloisia lapasia. Tänä talvena haluaisin vaaleanpunaiset.

sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta

Haluaisin upottaa kasvoni hattaraan ja tuntea sen makean tahmaisuuden, syleillä sitä kuin lapsi ja pyöriä ympäri, unohtaa että maailma on olemassa. Olen kussut ihmissuhteeni viime aikoina, mutta vielä minä korjaan kaiken, olen taas se ihana jona ihmiset minut näkivät jokin aika sitten. Nyt muistutan enemmän haamua värittömine ajatuksineni ja otsalla roikkuvine rasvahiuksineni.

Kuten viime vuonnakin kirjoitin, minä pidän syksystä koska silloin on erityisen otollinen aika pyhittää iltoja itselleen, laittaa hyvää ruokaa, lukea hyviä kirjoja (ostoslistalla ainakin riikka pulkkisen vieras ja ensi viikolla ilmestyvä j.k. rowlingin the casual vacancy), opiskella ahkerasti ja pohdiskella. Syksy on aina saanut minut eloon, mukaan tanssimaan punaisten lehtien kanssa sateisilla kaduilla ja viileässä ilmassa. Ehkä kirjoittaminenkin elpyy. Viime aikoina sekä blogin että romaanin kirjoittaminen on ollut tuskastuttavaa, mutta jaksan uskoa, että kun vain luen enemmän ja olen hereillä äidinkielen tunneilla, vielä minussa syttyy liekki joka saa aikaan täytettä kirjahyllyyni.

Olen kaikin puolin melko onnellinen ja tyytyväinen, mitä en todellakaan olisi uskonut viime keväänä tai vuosi sitten sanovani nyt. Minulla vain on kaikki suhteellisen hyvin - ihana tyttöystävä, koulukavereita, opiskelumotivaatio, kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, tasaantunut kotielämä. Tunnetasolla minulla on työstettävää enemmän kuin tarpeeksi, mutta ei se haittaa, kasvu on aina positiivinen asia. (Paitsi koolta: olen hiukan epävarma vartalostani.)

Sukellan mielelläni syksyisiin päiviin ja pohdiskeluun ja toivon, että saan siitä aikaan jotakin mistä kirjoittaa.

sä tiesit jo varhain liikaa, sadut ei sua suojellu

Eilen ratsastin hullulla hevosella joka talloi laukkuni tuusannuuskaksi ja satuloidessa töni minua uhkaavasti, mutta maisema oli oi niin kaunis ja ihmiset mukavia, minä nautin siitä. Oli oikein mukavaa tuntea se lämpö pitkästä aikaa satulan alla, ja se huuruinen hengitys joka tiivistyy maneesin peileihin, vaikka nyt kaikki kostautuu kipeinä jalkoina ja turtuneena takapuolena.

Arvosanapaineet litistävät minut kasaan. Biologian kahdeksikko naureskelee ikävästi, minunhan piti olla hyvä, onko tämä minun vikani vai aikuisten virhe. Pommitan kuivaa opettajaukkoa viesteillä. Viimekeväinen filosofiankin numero kaihertaa, pitäisikö uusia vai ei, jaksaako, ei, mutta kun se kuutonen on häpeätahra kaksinumeroisten rivistössä.

Paha olo palaa asteittain, se ikään kuin syövyttää huomaamatta ensin sisältä ja vaikutukset huomaa vasta sitten, kun on myöhäistä. Olen edelleen ikuisuusongelman edessä: miten ihminen jaksaa arkea, levotonta unta ja aikaista herätystä, loputonta pakertamista ja rutiinia rutiinin perään? Vaikka yritän, ilot ja kauneudet pakenevat elämästäni kun arki astuu kuvioihin, ne säikähtävät säännöllisyyttä ja säntillisyyttä eivätkä kestä kiirettä. Minun maailmassani ei edelleenkään ole sekä silkinpehmeitä kettuja että hyviä yöunia. Vaikka molemmat ovat niin tärkeitä, ne juoksevat eri suuntiin ja minä repeän keskeltä kun yritän pitää niistä kiinni.

Minä silti yritän, huolehdin etten putoa kursseilta muutamista poissaoloista huolimatta ja nauran ystävien kanssa, sovin tapaamisia ja suunnittelen tulevaa. Ehkä siihen tottuu aikanaan, kun vain jatkaa, siihen epävarmuuteen joka syö tilaa vaaleanpunaisilta kukkasilta ja kissanpennuilta ja lumivalkoisilta aamuilta. Ehkä joskus vielä on olemassa päivä, useampikin, jolloin hallitsen elämäni riittävän hyvin. Jolloin pärjään.

Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmän, se on minun pakoni elämästä, minun hetkeni ja minun mahdollisuuteni. En oikein tiedä, onko edes surullista, että minun elämäntarkoitukseni näyttää olevan olla kroonisesti iloton onnen etsijä.

i'd like to make myself to believe that planet earth turns slowly

Joskus tuntuu kuin joku katsoisi minua, seuraisi kun herään aamulla, kun tervehdin päivää suupielet alaspäin, kun raahaudun kouluun ja pakerran siellä, astun ulos ihmisvilinään ja näen uusia tympeitä kasvoja. Ehkä joku pääni sisällä, koska se tietää että minussa kärsitään taas, jossain syvällä sisällä on jälleen aavistus mustaa. Olen jatkuvasti oman itseni tarkkailun alla.

Sanat eivät osaa tiivistyä ruudulle, ne järjestäytyvät liian pitkiksi jonoiksi tai katoavat kokonaan. Tänään on ollut huono päivä muun muassa koska huomasin, että minulla on täysin paska lihaskunto ja koska menin kouluun vasta iltapäivätunneille, mistä seurasi haloo veljeni toimesta. On myös vaikeuksia itseni kanssa, en luota enkä osaa, tuntuu kuin minun ja muiden välillä olisi muuri jota en osaa murtaa, kai minä sisimmässäni pelkään niin. Pelkään rikkoutumista, pelkään ihmisiä enkä haluaisi päästää lähelleni. Oikeastaan haluaisin, mutten uskalla, olen tietyllä tavalla hyvin yksinäinen.

Sanon ehkä vielä joskus entistä ennakkoluulottomammin vastaan tulevalle puolitutulle hei, hymyilen ystävälle ja uskallan päästää ihmisiä ajatuksiini. Siihen on pitkä matka. En tiedä, onko teille vaikea luottaa ja olla osa jotakuta, tulla ymmärretyksi. Ja etenkin antaa toiselle jotakin itseltään, päästää osa itsestään menemään toisen mukaan ja luottaa, että minusta pidetään siellä kaukana huolta.

Minulle mikään ei ole vaikeampaa.

feel the fear in my enemy's eyes

Olen elänyt. Myöhästyin ratsastustunnilta, suretti hetken mutta ensi kerralla uudestaan, kerroin polilla miten kaikki on nyt hyvin ja ostin perjantaikarkkipussin. Luin kirjastossa väkivallasta kertovaa kirjaa joka oli mielenkiintoinen, tahtoisin elvyttää romaaniprojektini mutta se on yhä tyhjää, en osaa kirjoittaa keskeneräistä, kaiken pitää olla heti valmista tai sitten ei aloiteta. En vieläkään osaa olla keskeneräinen vaikka haluaisin.

Olen myös syventynyt koulunkäyntiin, lukenut stalinin lehmiä, pitänyt huoneeni sotkuisena epämukavuudesta huolimatta, saanut uuden uunin asuntoon (voi leipoa taas vihdoin, ja tehdä mysliä), valokuvannut ja ihastellut ystäväni kauniita kissoja, nauranut ihmisten kanssa ja nukkunut kuin vauva. Cooperin testi pelottaa ja toisinaan olen epävarma kaikesta, mutta elämä ja itsensä haastaminen on hauskaa, elämä on vesilammikoita joista heijastuu aurinko, rämpimistä pusikossa kun koulun ovi oli lukossa, epäonnistuneita seikkailuja, jotka kuitenkin usein onnistuvat vain, kun ne epäonnistuvat. Sain myös yllättäen treffikutsun tuntemattomalta, jolle annoin numeroni puolivahingossa säikähdyksissä. En ehkä mene, vaikka seikkailu sekin olisi. (Hän luultavasti tarkoitti sen seurustelumielessä, ja minulla on jo ihana kulta kainalossani.)

Ja kiiltäväkantiset lehdet, sanat tavut kirjaimet painettuna valkoiseen paperiin, hapertuvat kirjat jotka kertovat ihmisistä, ne saavat heräämään.

on the back of a hurricane that started turning when you were young

 

they say the devil’s water

it ain’t so sweet 

you don’t have to drink right now 

but you can dip your feet 

every once in a little while

- astrid swan: when you were young (cover)

Se kun kaikki näyttää kauniilta, pilvet hymyt murjotukset eläimet rakennukset, niin että siihen kaikkeen sokaistuu, se on minulle uutta. Kuin kirkas valkoinen valo, niin puhdas ja viaton. Sellainen elämä on minulle nyt, enkä osaa sanoa mitä on tapahtunut, olen vain alkanut elää. Olen luopunut vanhasta, piikeistä ja surusta ja itsesäälistä.

Syksy on uusien harrastusten aikaa, niinpä minäkin vihdoin pääsen hevosen selkään, oi sitä odotan, sitä tuoksua kun talliin astuu ja tuntokarvaisia tuhisevia turpia työntyy käytävälle. Niiden lumoavat silmät, niiden rauhallinen tuoksu ja siro ylväys, haluan päästä taas näkemään ja koskemaan ja ikuistamaan. Uudet ratsastushousut tuntuvat sileiltä jalassa ja hanskat untuvaa, kuin joku pitäisi kädestä kiinni ja olisi lämmin. Kirjatkin ovat taas ystäviäni, luen kutakin vuorotellen etteivät toiset pahastuisi, niitä on niin paljon, minun oma kirjakennelini joka mellastaa huoneessani. Yritän myös piirtää, mutta se ei aina onnistu.

Epämääräinen kaipaus valtaa joskus, mutta elän sen kanssa, ja usein myös ilman sitä.

but at least when you're at your worst, you know how to feel things

Istahdan penkille katselemaan ihmisiä. Minulle tekee hyvää nähdä, että on olemassa niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole minä. Että on olemassa niin paljon muita. Tunnen hellyyttä heitä kohtaan. Useimmat heistä tekevät parhaansa.
Minäkin teen parhaani.

- Erlend Loe: Supernaiivi

Tuntuu, kuin hengittäisin satua, eläisin romaanissa jossa on onnellinen loppu, kahlaisin sivuja läpi ja hymyilisin kauniille tekstille ja elämälle. Olen ollut onnellinen. Uinut meressä joka on niin kylmä että jäytää luita, noussut rannalle huulet suolassa ja hiukset päätä pitkin ja suudellut kultaani. Olen laittanut ja syönyt hyvää ruokaa, istunut kahviloissa, kävellyt paljain jaloin soratiellä, ottanut kuvia puistossa, tehnyt muistiinpanoja ja saanut uuden cd-soittimen. Olen myös hymyillyt suloisille jäätelökumeille sekä syönyt jäätelöä, tehnyt palapeliä muutaman palan kerrallaan ja miettinyt, mitä kaikkea kaunista ja hienoa maailmassa on. Minulle kaikki on nyt ihmeellistä ja ymmärrän asioita entistä paremmin.

Olen ehkä vihdoin korjaantumassa, keräämässä palasiani ja liimaamassa niitä sokerimassalla yhteen, sanomalla illoille ja aamuille ja ihmisille hei sellaisina kuin ne ovat, ilman odotuksia parempaan. Kaikki tarpeellinen on tässä ja olen kiitollinen siitä, ja tiedän, että tulevaisuudessakin minulla on kaikki välineet ratkaisuun. Ainoa mitä vielä toivon, on että voisin viettää enemmän aikaa ystävien kanssa, mutta hiukan vielä pelkään heitä ja heidän ajatuksiaan minusta, enkä aina tiedä, miten olla.

Tuntuu oudolta ajatella, että minä itse olin ennen itseni tiellä, pidin itseni poissa valinnoistani ja tein mitä vain päästäkseni pimeään. Enkä vieläkään osaa kirjoittaa kauniisti hyvästä. En osaa kertoa kauniisti, miten iloinen olen ollut ja miten taivas on ollut sininen, koska en ole unohtanut tätä kaikkea, menneisyyttäni ja ajattelemattomia ihmisiä. En ole unohtanut itseäni, ja minussa on tuo kaikki. En ehkä koskaan ole täysin ehjä, mutta minulle riittää tämä. Nyt olen kirkas vesi joka soljuu ja puhdistaa samalla itseään.

climbing these walls that i never knew were there

(lalalala♪)

Olen kuunnellut hyvää musiikkia (marina and the diamonds jessie j emeli sandé ingrid michaelson fm static) ja unohtanut samalla kirjoittaa. Olen myös piirtänyt, ja olen ylpeä että pitkästä aikaa teen jotain iloista, piirrän kauniille tytölle hymyn kuin olisin luoja ja päättäisin, että tämän ihmisen elämä on hyvää. Se on hauskaa, koska omani ei ole ollut aina niin.

Koulu lähestyy ja vaikka pelkään hieman, hymyilen psykologian kirjalleni ja odotan ihmisiä, uusia ja vanhoja ja kummastusta kun miettii, mitä ne minusta ajattelee. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi epäonnistunutta viime vuotta, liian useita keskeytettyjä kursseja, liian useita vaikeita aamuja. Yhtäkkiä tulee kiire miettiä romaania, joka on edelleen tyhjää valkoista paperia näytölläni, miksi sanat eivät tule ulos, miksi ne eivät kirjoita minua, kirjoita ajatuksiani jotka olivat niin hyviä kunnes katosivat. Se on niin vaikeaa, tiedättekö.

Kaipaan hyviä elokuvia, kertokaa ihanat minulle omat rakkautenne joita katsellessanne olette tunteneet jotakin.

right under my feet is air made of bricks

Olen onnellinen kaikesta. Kynsilakasta ja kahvilan jäätelöstä, siitä että vihdoin uskallan laittaa öljyä salaattiin ilman takaraivossa nakuttavia ajatuksia kaloreista (öljy tekee muuten salaatista tuhat kertaa maukkaampaa, ja fetajuusto, kokeilkaa), kengistä vaikka ne hiertävätkin ja hymyilevistä tai vakavailmeisistä ihmisistä. En välitä, vaikka keskustaan ei pääse nyt metrolla ja bussissa tulee paha olo, koska olen onnellinen ajatellessani, mitä perillä voin tehdä. Olen myös onnellinen kun muistan, että olen itse asiassa melko tyhmä kun analysoin asioita niin paljon. Siinä ei ole mitään järkeä, kun ne pysyvät kuitenkin ihan samoina ja ovat itse asiassa helpommin kestettävissä ilman liikaa prosessointia.

Ja varsinkin kun muistelen viime viikkoa, jolloin sain olla kultani kanssa aivan kahdestaan, pestä yhdessä pyykkiä ja laittaa ruokaa, nauraa epäonnistuneelle sitruunapiirakalle joka kuitenkin kelpaa koulukavereilleni, halata kalliolla josta melkein näkyy koko maailma (tai se, joka sillä hetkellä on minulle tärkeintä), katsoa kuinka aurinko kultaa katsun kasvot ja haltioitua. Silloin en kyseenalaistanut mitään, en miettinyt miksi, en ajatellut tämän olevan ohimenevää. Paitsi tietysti sinä mahtavana yönä, kun keittiön pöytä todisti keskusteluamme ihmisten järjettömyydestä. Silloin ymmärsin, että ihminen on kaikkea muuta kuin olento joka on tarkoitettu syntymään, ja ihminen on se joka ajaa biosfäärin tuhoon. Lisäksi ymmärsin, että lääketiede ja ihmisen toiminta muutenkin sotkee evoluutiota ja koko luonnon toimintamekanismia. Olemme kaikkea muuta kuin luonnollisia. Ja parasta on, kun on yksi, joka ei kummastele ajatuksiani, vaan ymmärtää.

Vaikka edelleen pelkään tulevaa lukuvuotta enkä pidä työnteosta, syön liikaa makeaa enkä liiku, nautin mieluummin kauniista kuvista ja kissoista, joista en ennen pitänyt mutta jotka nykyään symboloivat minulle elämän parhaita puolia.

Nauttikaa tekin, oi armaani, ehditte kyllä itkeä ja murehtia myöhemmin liikaakin.

home is where the hurt is

Olen viimeisen puolen vuoden sisään ottanut itsestäni paljon kuvia - tai siis naamastani. Vartalokuvat ovat jääneet vähemmälle, en vain vieläkään tunne olevani oikeassa kehossa ja tyytyväinen tällaisena. En edes tiedä mitä haluan olla, mutta en pidä isoista rinnoistani, löysästä vatsastani, lihaksettomista pohkeistani enkä sisäreisistäni.

Vaikka olen saavuttanut periaatteessa sen, jota varten taannoin aloin tätä blogia kirjoittaa, en pidä itsestäni. Tuolloin tavoitteenani oli laihtua kymmenen kiloa, ja sen teinkin, olen nyt kaksitoista kiloa pienempi. En olisi ikinä tosissani uskonut, että minusta on moiseen. Elämäni on kyllä paljon parempaa nykyään ja nautin siitä enemmän, mutta silti jokin saa minut epävarmaksi.

Porukat lähtivät mökille ja saan olla yksin, saan kävellä iltaisin kadulla niin myöhään kuin haluan (ja uskallan), saan istua tv'n ääressä vaikka koko päivän ja saan ostaa sitä ruokaa mitä haluan. (Tähän mennessä se on ikävä kyllä tarkoittanut paketillista dominokeksejä.) Vapaus on pelottavaa mutta ihanaa. Lauantaina katsu tulee avukseni, ja häntä minä tarvitsenkin. Tarvitsen häntä kaikkeen tähän epävarmuuteen ja päämäärättömään haahuiluun, valkoisiin kesäöihin ja ruskeaan lattiaan. Aion olla hänelle hellä ja tehdä kaikkeni, että meillä molemmilla olisi hyvä olla nyt ja tulevaisuudessa.

ja enkeli lapsien oli kaunis mut hiljainen

Sain jälleen haasteen, kiitos LizzEmmy! Ohjeet ovat tutut:

Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their "tagger" and post it on their blog. Then, choose 11 new people to tag and link them in your post. Create 11 new questions for the people you tag to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you.

1. Millainen oli ensimmäinen paras kaverisi?

Hän asui naapurissani, oli melko rasavilli ja suurisuinen ja hyvin laiha. Hän halusi kokeilla kaikkea hullua ja oli oikeastaan hyvin erilainen kuin ujo ja varautunut pikku-lumia. Sellaisessa seurassa kasvoin, kunnes ala-asteella hän muutti "kauas" viereiseen kaupunkiin ja yhteydenpito katkesi.

 

2. Kaunein paikka jossa olet käynyt?

Hyvin vaikea. Suomen maaseutu on kaunis.

 

3. Lempikirjasi, miksi?

Minulla on paljon suosikkikirjoja. Heti potterien jälkeen - jotka eivät vaadi paljonkaan perusteluja - yksi lemppareistani on kira poutasen ihana meri, jonka kaikki nuoret laihduttajat varmaan ovat joskus lukeneet. Sen kieli on jotain uskomatonta, aivan täydellistä, ja se kertoo herkän tarinan (hieman naiivin tosin, mutta se on vain ihastuttava piirre tässä tapauksessa) hyvin herkästä aiheesta.

 

4. Lempimusiikkiasi?

Tästäkin on mahdotonta sanoa vain yhtä tiettyä. Tällä hetkellä olen erityisen ihastunut imogen heapiin, chisuun, the beatlesiin, say anythingiin ja pinkiin.

 

5. Miksi bloggaat?

Voisin kirjoittaa esseen tästä. Kun muutama vuosi sitten tutustuin blogimaailmaan, en olisi uskonut, miten tärkeä siitä minulle myöhemmin kehittyy. Se oli sitä aikaa, kun olin jo kyllästynyt virtuaalitalleihin ja päiväkirjoihin, olin siis otollinen maaperä uudelle hysterialle. Pääasiassa kirjoitan blogia, koska se muodostaa huomattavan osan kaikista sosiaalisista kontakteistani, niin surkeaa kuin se onkin; koska haluan nähdä ja kirjoittaa jotain kaunista; koska haluan olla hyödyksi muille. Blogi on minulle ikään kuin täyteprojekti sillä välin, kun päässäni muhii tuleva romaani, jonka kimppuun en vielä uskalla käydä. Lisäksi tietysti puran tänne sieluni, mikä tekee kaikesta paljon helpompaa ja kevyemmin kannettavaa.

6. Mikä tuo iloa elämääsi?

Harva asia, mutta ne jotka tuovat, saavat jatkamaan.

Ihmiset ja heidän antama huomionsa.

Luonto ja kaikki visuaalisesti kaunis.

Hyvät kirjat ja elokuvat.

Se, että olen ajatteleva olento.

 

7. Tärkein ihminen elämässäsi?

Tätä ei kukaan ikinä arvaa. Tyttöystäväni.

 

8. Lempiajanvietettäsi?

Makaan lattialla ja olen kuin en olisikaan.

 

9. Millainen olet luonteeltasi?

Olen sosiaalisesti katsoen vaikea ihminen, ja uskon, ettet haluaisi olla ystäväni. Olen ujo, liiankin herkkä, varovainen ja sekä henkisesti että fyysisesti kömpelö. Tilanteet, joissa joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, ovat minulle usein hyvin kuormittavia. Osaan harvoin olla seurassa oma itseni. Tapanani on mennä ärsyttävyyteen asti asioiden miettimisessä ja analysoinnissa. Jos jotain hyvää luonteestani pitää etsiä, olen empaattinen, hyväntahtoinen, ajattelevainen ja nöyrä.

 

10. Jos saisit päivän ajan olla kuka vain, kuka olisit ja miksi?

Hyvin haastava kysymys. En tiedä, osaanko vastata. Olen elämäni aikana toivonut niin monesti olevani joku muu, etten pysy laskuissa. Sanotaan nyt vaikka, että joidenkin ihanien bloggaajien elämä kiinnostaisi minua. (Vaikka tiedän, että moni antaa blogissaan huomattavan paljon positiivisemman kuvan elämästään kuin mitä se oikeasti on.)

 

11. Missä olet hyvä?

Olen kaiketi hyvä kirjoittamaan, koska pidän siitä, ja myös piirtämään. Joudun myös paljon tarkkailemaan sosiaalisia tilanteita sivusta, joten olen oppinut havainnoimaan ihmisten välisiä suhteita, heidän motiivejaan, luonnettaan ja tunnetilojaan. (Hassua. Jos minulta olisi vuosi sitten kysytty samaa, en olisi kyennyt vastaamaan yhtään mitään.)

En haasta ketään, koska olen niin monta haastetta jo saanut eikä ole järkeä antaa jokaista samoille ihmisille. Pidän kuitenkin kysymyksiin vastaamisesta, ja jos teillä vain on ikinä mitään mitä haluaisitte tietää, saa rohkeasti kysyä!

lootusasentoon liian levoton mä oon

Olen melko susi nykyään, en puhu en kirjoita en melkein edes ole. Silti ehkä juuri siksi koen olevani täysissä voimissani, koen olevani täysimittainen minä kaikkine angsteineni ja surkeuksineni, lohduttomine iltoineni ja piikkisine ruusuineni. En silti ole kova, ehei, minut saa palasiksi koska vain enkä edes tee mitään vaan kerään osaseni vaiti ja lähden pää kumarassa eteenpäin.

Sain nähdä kymmenen päivää kauneutta kun matkustin katsun viereen, sain katsella silmät sokeiksi kimaltavasta järvestä ja suudella huulet tunnottomiksi. Olin niin onnellinen ja niin tyyni, sisälläni mikään ei vellonut, olin aivan peilipintainen. Se on vapauttavaa, vaikka olen huomannut tarvitsevani myös epävarmuutta, yksinäisyyttä, kaikkea sitä huonoa jota elämäksi kutsutaan. En olisi mitään ilman sitä.

Olen sattuneista syistä muistellut menneisyyttäni ja sitä, minkälainen olen nuorempana ollut. Häpeän entistä itseäni. Olin kamalan ruma (ei sillä ettenkö sitä edelleen olisi, mutta nyt puhutaan hieman eri mittakaavasta) ja lihava, luulin olevani hyvinkin fiksu ja käyttäydyin kaikin puolin typerästi. Ei ole oikeastaan ihme, että minua kiusattiin. Ihmettelen nyt tässä lähes puolitoista vuotta seurustelleena, miten katsu aikoinaan edes ihastui minuun.

Olen nauttinut, vaikka en ole ollut hyvä enkä täydellinen enkä ahkera, olen nauttinut vain siitä että aamu herättää minut puolenpäivän paremmalla puolella ja päivisin voin siivota, laittaa ruokaa, olla menemättä ulos kertaakaan. (Ulkoilu tosin piristäisi, ilmakin suutelee ja hyväilee mutta minä itsetuhoisesti suojaudun kaikelta ihanalta. Vain yksi saa minut sulamaan ja taidatte jo tietääkin, kuka se on.) Vaikka näen kauneutta ympärilläni ja imen sen itseeni, minä säilyn muuttumattomana ja tunkkaisena kuin vanha taulu, joka lojuu vintillä toistakymmentä vuotta ilman valoa ja ilman mitään. Ainoa mihin en ole tyytyväinen on vatsani, joka on kuin ilmapallo eikä pienene vaan löystyy.

Haluaisin aloittaa uuden piirustustyön, luoda seuraavan pojan ja variksen, kuvan joka leiskuu taikaa ja tunnetta ja taitoa, mutta ideat ovat loppu, päästä ei löydy mitään, joten ehkä myöhemmin.

sit down for supper, won't you dine with me

or can't you handle seeing all i see

i've grown to colorblind to cease my bitching

and i've grown to love the pain

cause none of us were angels

Ensimmäinen vuosi ohi ja kursseja vasta 15, liian vähän liian vähän liian, mutta enhän minä parempaan pystykään. Arvosanoista 45% kaksinumeroisia ja keskiarvo 9.

Eikä kukaan tykkää ja kaikki on sekavaa, päivät pimeyttä sumua sortoa täynnä, jäljettömyyttä joka häviää haihtuviin uniin ja ajatuksenaiheisiin, niihin aikomuksiin jotka eivät ehdi edes valmistua ennen kuin kuolevat. Vaikka päivät ovat loputtomia ja voisin tehdä mitä vain, minä vain istun ja makaan ja kuvittelen tekeväni jotain. Näinkö lomaa vietetään?

Haluan sukeltaa valkoisiin päiviin ja hengittää sitruunaperhosten värittämää ilmaa, nauttia unelmoida täyttyä tunteista, unohtaa ruusut ja pisteliäät asiat, keskittyä vain pehmeisiin ja pörröisiin ja niihin jotka eivät satuta. En tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa, mutta kun on niin väsynyt eikä saa mitään aikaiseksi, haluaa vain nukkua ja vaipua horrokseen joka pyyhkii kaiken yrittämisen mennessään. Onneksi pian pääsen kultani luo, hänen kanssaan voin elää kymmenen päivää ja tehdä enemmän ja olla enemmän.

Haluaisin myös uskaltaa piirtää värikynillä, laittaa erikoista ruokaa ja istua pyörän satulaan ja hengittää itseni uuvuksiin. Jokin sisälläni tämän kaiken estää, se ei halua toteuttaa unelmiani vaan käskee nukkumaan, käskee olemaan hiljaa yksin pimeässä huoneessa kuuntelemassa toisten naurua. Se ei halua että näen ystäviäni tai käyn ulkoiluttamassa naapurin koiraa, ne eivät kuitenkaan pidä sinusta ja miksi yrittäisin, miksi tekisin mitään kun ei tarvitse. Minusta on tullut kokonaisvaltaisesti laiska ja saamaton ja sumuinen, minä juoksen vain unissa ja jaksan vain ajatuksissa.

Ensi vuonna minun täytyy petrata, täytyy suorittaa enemmän kursseja, tehdä enemmän, olla enemmän kuin vain tämä ja saavuttaa jotain sellaista, jonka jälkeen kesälomalla on hyvä olla.

swim with your sorrows and try delusion for a while, it's such a beautiful lie

Minulle ei kuulu edelleenkään yhtään mitään. Toisinaan ulkona jo paistuu, pilvilautat lipuvat purjeineen ja jalkapohjassa haava rikkinäisestä parketista. Kotona lattiaremontti, koulussa viimeiset kokeet ja sisällä yksinäisyys joka kaipaa jo paljain jaloin asfaltille ja kauas kullan syliin. Myös tämä saa minut surulliseksi ja hämmentyneeksi. I see humans but no humanity. Vaikka hipin leikkiminen yksisarvinen otsalla ja tämä saavatkin minut hymyilemään, toivon silti että muistaisin useammin laittaa huulipunaa ja hajuvettä ja olla kauniimpi. Toivon, että oppisin olemaan syömättä makeaa päivittäin.

Muuta en sitten toivokaan.

/ Päivitys: Oikeastaan sisälläni asuu se sama mörkö kuin ennenkin mutta en enää osaa pukea sitä sanoiksi, en kauniiksi enkä rumiksi enkä soljuviksi jotka lainehtivat ympärilläni kuin meri. Romaanikaan ei ole edistynyt. Toivoisin vain että taivaan sini tarttuisi minuunkin ja osaisin tehdä sitä, mitä haluan, olla sellainen kuin haluan, olla onnellinen. Täyttää vaatimukset mutta olla jotain muuta kuin kympin prinsessa.

(Tekisi mieli jatkuvasti ottaa tämä kuvatus täältä pois, mutta ei, haluan kiusata itseäni. Pahoittelen myös tekstieni viimeaikaista huonoa tasoa.)

-----------------

BlushFace lähetti minulle haasteen, kiitos.

1. Romanttisin ja oudoin ihmissuhde-hetki elämässäsi?
Ensimmäiseksi tulee mieleen viimekesäinen viikko kultani kanssa. Uimme, söimme kaikkea hyvää, kävimme pitkillä kävelyillä ja rakastelimme. En ole kai koskaan tuntenut olevani niin vapaa ja onnellinen.
Outoja hetkiä on paljon, en osaa valita vain yhtä. Ehkä ne hetket, jolloin olen tiennyt mokaavani jotakin toisten suhteen.

2. 3 huonoa/outoa tapaasi, joita muut eivät välttämättä tiedä?
Kuvittelen, että pehmopupuni, jonka sain lapsena, on elävä ja että sillä on tunteet. Nukun sen kanssa ja vietän sen kanssa aikaa, jottei se tuntisi oloaan yksinäiseksi.
Hamstraan kirjoja kotiini niin kirjastosta kuin kaupastakin, mutta en usein lue niitä moneen vuoteen hankkimispäivästä.
Olen liian kiinnostunut ihmisistä ja usein utelen liikaa.

3. Jokin tempaus/teko, jonka haluaisit toteuttaa?
Olisi joskus upeaa antaa kaikki säästöni hyväntekeväisyyteen. Ja lähteä lapin-vaellukselle kullan kanssa.

4. Jos pitäisi valita vain yksi väri ja pitäisi syödä vain sen väristä ruokaa loppu elämänsä ajan, mikäs tuo väri olisi?
Luultavasti se olisi ruskea. En osaa olla ilman leipää, pastaa ja suklaata.

5. Kuinka usein olet seurustellut (ja kaduttiko mikään niistä kerroista, jäikö paskan makua suuhun vai ihan antoisaa ja hyviä aikoja)?
Ennen nykyistä suhdettani seurustelin reilun kuukauden erään tytön kanssa, kunnes tapasin nykyisen tyttöystäväni ja nyt olen ollut hänen kanssaan reilun vuoden. Elämäni varrella minulla on ollut liikaa toivottomia ihastuksia ja epätoivoisia hetkiä, joten on ihanaa, kun nykyinen kultani on halunnut sitoutua minuun ja arvostanut minua tällaisena.

6. 4 piirettä ulkonäöstä, jotka herättävät huomiosi?
Silmät.
Vaatteet.
Hiukset.
Piirteet, jotka ovat jollain tapaa tuttuja minulle.

7. 5 piirrettä luonteesta, joita arvostat ihmisessä?
Ajattelevaisuus ja syvällisyys.
Suhteellisuudentaju.
Sosiaalinen tarkkanäköisyys.
Empaattisuus.
Kyky heittäytyä.

8. Mitä uskot olevan kuoleman jälkeen?
Luulen, että en jälkeen ei ole mitään.

9. Jos sinulle kerrottaisiin, että maailman loppu tulee (taas vaihteeksi) kahden päivän päästä, vaan tällä kertaa tosissaan, niin miten viettäisit nämä päiväsi?
Luultavasti hyvin tavallisesti. Haluaisin toki nähdä minulle tärkeitä ihmisiä ja nauttia elämästä, mutta tavallaan viimeisten päivien tekemisilläni ei olisi mitään väliä, jos sen jälkeen kaikki on ohi. Ketään ei silloin kiinnosta, miten viimeiset päiväni vietin.

10. 5 asiaa, jotka haluaisit sanoa viidelle eri henkilölle, muttet ole kehdannut?
(Pelottavaa. En nyt jaksa sanoa kaikille erikseen, joten osan osoitan muutamalle ihmiselle kerralla.)
Olette minulle tärkeitä, vaikka en olekaan osannut kertoa sitä millään tavalla. Vaikka olette tehneet virheitä, se ei minua haittaa, koska se on tehnyt elämäni riikkaammaksi kuin monen muun ja tarjonnut keinoja ajatella. Jokainen tekee joskus väärin.
Sinäkin olit minulle tärkeä. Vaikka en ole mitenkään itsemurhaa vastaan ja hyväksyn asian, olisi ollut kunnia tietää, miksi teit sen. Jätitkö jonkun lapun? Sitä en saa koskaan tietää, sillä vaikka olisitkin, en usko että minulle oltaisiin asiasta kerrottu.
Välitän teistä kovasti. Saatte koulupäiväni ja muutenkin arkeni tuntumaan paljon siedettävämmältä, ja on ihanaa, kun minulla on joukko ystäviä, jotka arvostavat minua tällaisena. Olen pahoillani, jos olen aiheuttanut teille hämmennystä poissaoloillani.
Missä olet, miten voit? En ole kuullut sinusta pitkään aikaan. Olet minulle tärkeä, vaikkemme olekaan livenä tavanneet, ja olen hyvin pahoillani, jos olen sanonut tai tehnyt jotain väärää. Toivottavasti sinulla menee hyvin. Haluaisin kovasti kuulla sinusta.

11. Kerro muutamia asioita oman omatuntosi mukaan, mitä haluat/aiot/unelmoit/pelkäät tekeväsi nyt kesällä?
Kesällä haluan olla vapaa ja viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja läheisten kanssa. Ja toivottavasti olisin vähemmän koneella ja enemmän ulkona.

with the lights out, it's less dangerous

Äiti osti minulle korun ja tästä lähtien mahdollisimman usein kaulassani keinuu yksisarvinen, hopea ja terävä ja niin kevyt. Kevään hyviä puolia on ainakin, että voi lähteä shortsit jalassa ulos vain huomatakseen, että ulkona onkin kymmenisen astetta, mutta taistella silti kapeilla kaduilla tuulta vastaan ja irvistää tahattomasti vastaantulijoille. Ja paistaa ranskalaiset uunissa liian mustiksi, tehdä manteleista ja aurinkokuivatuista tomaateista pihvi hampurilaisen väliin. Unelmoida muutosta vastapäiseen taloon ja jännittää, onnistuuko se pian.

On kai myös ihan ok stressata koulusta ja olla tyytymätön syömisiinsä, olla haluamatta suomen maailmanmestaruutta ja jättää hiukset liian usein pesemättä. Ja kaivata syksyä kaiken sinitaivaisuuden ja aurinkolasisuuden keskellä, odottaa täysikuuta ja jäätyneitä lehtiä, takapihan kuolleita puita. Lukea liikaa vääriä kirjoja, jättää toiset kesken ja varata toisille kunniapaikka keskeltä kirjoituspöytää.

Kesällä aion tehdä ainakin seuraavaa

• olla välillä tavoittamattomissa, poukkoilla metsissä hyttysistä välittämättä
• suudella kultaani entistäkin rakastavammin ja astua yhdessä lampiin ja meriin
• ostaa lisää eläimiä kaulaani, kevyitä, teräviä ja värikkäitä
• tallentaa kameraani kauniita hetkiä
• toteuttaa hetken mielijohteesta tulleita päähänpistoja

(psst, meme, tarkoitukseni oli vastata sähköpostiisi mutta se jäi. kirjoitan sinulle pian :3)

Jos joku on kiinnostunut, minulta on mahdollista pyytää tilaustöitä. Piirrän mitä vain, maisemia en tosin kovin mielelläni. Eniten kokemusta minulla on naisen kasvojen ja hevosten piirtämisestä. Olisi  hyvä, jos etsisit mallikuvan valmiiksi itse. En tarvitse mitään palkkioksi, mutta jos käytät kuvaa netissä, laita mukaan linkki blogiini tai sähköpostiini. Yleensä minulla menee yhteen työhön aikaa viikon verran (5-10h). Tällä hetkellä minulla on omiakin projekteja, joten ota huomioon etten aivan välttämättä ihan heti saa työtäsi valmiiksi. Ota myös huomioon, etten ole käynyt missään kuvataidekouluissa ja olen täysin amatööri piirtämisen suhteen, joten en takaa häikäiseviä tuloksia.

'til the stars don't shine

Olen pitkään saanut kuulla siitä, että säälin itseäni liikaa, etten saisi ajatella niin negatiivisesti, että en mäkään aina jaksais nousta aamulla mutta sitten vain teen niin ja että kaikilla on joskus vaikeaa, että miksen yritä enemmän. Voi, kyllä minä yritän. En oikeastaan muuta teekään kuin yritän. Tuntuu siltä, että masentunut joutuu ponnistelemaan miljoonasti enemmän kuin terve ihminen ja senkin kaiken jälkeen ainoat kysymykset jotka osataan esittää ovat miksi et tehnyt asioita paremmin, mikset yrittänyt enemmän.

Ette uskokaan, kuinka paljon yritän jatkuvasti ja kuinka hirveän paljon haluaisin olla kuten muut. Haluaisin jaksaa yhtä hyvin ja olla yhtä iloinen ja huoleton, haluaisin nauraa ongelmille ja haluaisin ylipäänsä ongelmia, jotka eivät syö minua kuten tämä mustuus ja ruusut pikkeineen. Tuntuu, ettei minusta huomata muuta kuin epäonnistumiseni. Sitä, miten viime viikolla olin joka päivä koulussa ja sain kiitettäviä koulutehtävistä, ei kukaan halua noteerata, eikä sitä kun olin iloinen ja sosiaalinen ja kaikin puolin kuten kaikki muutkin. Huomataan vain ne päivät, jolloin en mene kouluun. Eikä edes uskota, kun sanon nähneeni kamalaa painajaista ja pelkääväni nyt.

En edes muista, milloin olen kuullut joltakulta muulta kuin tyttöystävältäni niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin mitä sulle kuuluu, onko kaikki hyvin. On omituista, että tämän kaiken keskellä meidän odotetaan paranevan jatkuvasti nousujohteisesti ja että ei huomata, miten juuri nämä "hyväntahtoiset" ruokkivat pimeyttämme entisestään.

Vihaan muutenkin kaikenlaista halveksuntaa, joka kohdistuu kohteen sellaiseen ominaisuuteen, johon hän ei oikeastaan voi vaikuttaa. Oli se sukupuoli, ikä, ihon väri, elämäntilanne, kiinnostuksen kohteet tai terveydentila. (Ennen kuin joku tulee pätemään, että kyllä omaan terveyteensä voi vaikuttaa, sanon, että tottakai, mutta sairastuminen johtuu useimmissa tapauksissa biologisista syistä.) Pyydän oikeastaan aika vähän, haluan vain että minut hyväksytään tällaisena.

Jotkut päivät kuitenkin vain ovat parempia. Kuten ne, jolloin laitan liikaa huulipunaa, teen läksyt kirjastossa ja autan puolituntematonta muutossa. Ne, joina piirrän kauniita kuvia ja hymyilen itselleni. Ne, joina ymmärtää, miten kauniita me kaikki olemme, miten kaunis maailma on ja miten upeaa on, kun olemme erilaisia.

 

Jos suinkin haluat ja uskallat, kerro kommenttiboksiin oma kokemuksesi tilanteesta, jolloin sinua ei ole hyväksytty omana itsenäsi. Niitä on varmasti meillä jokaisella.

what if i'm an ocean, far too shallow, much too deep

Elämässä tosiaan tapahtuu ihmeitä, sain kolme blogihaastetta kolmelta ihanalta ihmiseltä ja teitäkin on jo noin paljon. Tiedättekö, en olisi ikinä uskonut tätä aloittaessani saavani noin sankan joukon seuraajia.

Sain haasteet Saralta, Oonalta ja maitelta. Kiitos.

1. Listaa sekalaisessa järjestyksessä asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Itselleni hyvää mieltä tuovat muun muassa seuraavat:

• ihmiset, joilla on intohimoja
• kirjoittaminen
• asioiden ymmärtäminen
• asioiden säännönmukaisuus
• tuuliset kesäpäivät, sade kasvoilla
• kuiva asfaltti
• jäätelö
• kahvilassa istuminen hyvän ystävän kanssa
• sitruunaperhoset
• päivä, jolloin aikakauslehti ilmestyy

Kuten tuosta voi huomatakin, ajatukseni ovat suuntautuneet kesään ja loputtomiin kauniisiin valkoisiin päiviin.

 -------------

2. Each tagged person must answer the 11 questions given to them by their "tagger" and post it on their blog. Then, choose 11 new people to tag and link them in your post. Create 11 new questions for the people you tag to answer. Do not tag back to the person who has already tagged you.

Kysyn valitsemiltani henkilöiltä seuraavaa:

1. Uskotko johonkin, jonka olemassaoloa ei voi tieteen keinoin todistaa?
2. Elämässäsi sattunut kokemus tai tilanne, joka tulee juuri nyt mieleesi.
3. Jos muistat usein uniasi, millaisia samoja asioita tai tekijöitä niissä toistuu?
4. Yksi asia, jossa olet hyvä. (Eikä mitään näsäviisaita "oon hyvä epäonnistumaan" tai vastaavia.)
5. Kirja, jonka haluat aina lukea uudestaan.
6. Kummat kauniimpia - värilliset vai mustavalkoiset valokuvat?
7. Kerro ihmisestä, joka on sinulle tärkein. (Jos et osaa valita, kerro tärkeimmistä.)
8. Luettele ruokia, joita rakastat.
9. Miksi kirjoitat blogia?
10. Missä asut ja missä haluaisit asua?
11. Kerro elämäsi tavoite ja tarkoitus.

Vastaukseni Oonan kysymyksiin:

1. Millaiset suhteet sinulla on vanhempiisi ?
Hyvin monimutkaiset. Olen kiintynyt heihin ja salaa pidän heistä koska he ovat osoittaneet, että ovat heikkoja ja haavoittuvaisia ja tekevät toisinaan väärin. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että jos varsinkin ensimmäisien elinvuosieni aikana kodissani olisi ollut turvallisempaa ja rauhaisampaa, olisin nyt varmasti täysin eri ihminen. Nykyään minun on hiukan vaikea lähteä isäni luo viikonlopuiksi, mutta se ei johdu suoranaisesti hänestä, vaan omasta tilankaipuustani ja halusta rentoutua tutuissa paikoissa. Hän on minulle etäisempi kuin äiti, mutta toisaalta järkevämpi ja joskus mukavampi. Äiti on melko arvaamaton ja tietyllä tavalla lapsellinen - välillä tuntuu kuin minä olisin aikuisin ihminen meillä kotona.

2. Mitä tekoasi kadut kaikista eniten ?
Olen muistaakseni vastannut vastaavanlaiseen kysymykseen joskus aiemmin blogissani. Kadun sitä, että olen kotona toisinaan itsekäs ja jätän kaikki hommat äidin harteille. Se kostautui pahasti muutama vuosi sitten, kun äiti oli keuhkokuumeessa enkä siltikään tajunnut ottaa vastuuta kotitöistä.

3. Miten suhtaudut miesten "naiset keittiöön" asenteeseen?
No, itse viihdyn keittiössä enkä onnekseni joudu olemaan paljonkaan tekemisissä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa koska en osaa heidän kanssaan kommunikoida, mutta suoraan sanottuna kaikki sukupuoliroolit ovat perseestä.

4. Mainitse yksi asia, mistä pidät itsessäsi ?
Hmm. Pidän siitä, miten kiinnyn asioihin ja miten montaa asiaa kohtaan tunnen suurta intohimoa.

5. ja 6. Mitä pelkäät ? Mistä tämä pelko johtuu ?
Pelkään monia asioita, joista suurin osa liittyy jollain tavalla minuun itseeni ja siihen, hyväksytäänkö minut. Se johtunee lapsuuteni perheväkivallasta ja itsevarmuuteni puutteesta.

7. Millainen on ollut pelottavin näkemäsi uni ?
Ensimmäisenä tulee mieleen monen painajaisen sarja, jossa kotini oven edessä on ollut patjoja joilla nukkui likaisia ihmisiä. Näissä unissa joku on aina yrittänyt tunkeutua kotiini, mikä kertonee siitä miten epävarmat olosuhteet koen kotonani olevan.

8. Jos saisit palauttaa yhden ihmisen henkiin, kuka se olisi ?
Enoni, joka teki reilu vuosi sitten itsemurhan. Hän oli hieno mies, joka kyllä sulki asioita liiaksi sisäänsä eikä puhunut juurikaan itsestään. Olen kaivannut häntä kovasti, vaikka hänen eläessään en vielä ymmärtänyt, kuinka tärkeä hän minulle olikaan.

9. Mitä nettisivuja pääasiassa käytät ?
Tumblr, blogger, facebook, sähköposti, erilaiset blogit.

10. Millainen on pukeutumistyylisi ?
Omasta mielestäni melko sekava ja tavallinen, mutta tyttöystäväni puhuu jatkuvasti siitä, miten kiva ja omanlaiseni tyyli minulla on. En siis osaa sanoa. Pidän heleistä väreistä, kuten korallinpunaisesta, sitruunankeltaisesta ja turkoosista. Pidän myös pitsistä, läpinäkyvistä yläosista, pillifarkuista, kauniista koruista. Laittaisin kuvan, jos uskaltaisin.

11. Miten juot kahvisi ?
En juo kahvia, koska en pidä sen mausta. Olen muutaman kerran maistanut mutta en vain ole tottunut sen vahvaan makuun.

-------------

3. Kolmas haaste on sama kuin edellinen, joten en laita haastekuvausta enkä uusia kysymyksiä, joten ne jotka tämän saavat vastaavat vain edelliseen laittamiini kysymyksiin.

1. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.
Herkkä, perfektionisti ja ristiriitainen.

2. Kamalin muistosi?
Kamalimmat muistoni liittyvät niihin tilanteisiin, jotka ovat silloin olleet minulle uusia. Ensimmäiset partioretket, työharjoittelut, kouluun ensimmäistä kertaa meneminen ja uusien asioiden opettelu.

3. Onnellisin muistosi?
Tällä hetkellä tulee mieleen ne ihanat hetket, jotka olen viettänyt tyttöystäväni kanssa. Viime kesänä viikko meillä ja syksyllä hurtsin keikka.

4. Onko sinulla terve suhtautuminen ruokaan? Kerro siitä.
En tiedä, onko suhtautumiseni terve. Varsinkin suhteeni makeaan on hyvin ristiriitainen, syön makeaa oikeasti päivittäin ja suuria määriä ja ihmettelenkin, etten liho tällä syömisellä. Jäätelö, suklaa, leivonnaiset, karkit ja kaikki mahdollinen saavat pääni pyörälle ja toisaalta kuuluvat elämääni niin suurena osa-alueena, että en niistä pysty luopumaan. Olen kyllä hyvin itsekriittinen ja soimaan itseäni syömisestäni.

5. Millainen olisi haavemaailmasi?
Olen pienestä asti ajatellut, että täydellisessä maailmassa olisi vaaleanpunaisia puita. Lisäksi haavemaailmassani ihmiset olisivat paljon yksinkertaisempia olentoja, sillä monimutkaisuus tuo ongelmia.

6. Eläinkunnan kaunein olento?
Vaikea sanoa vain yhtä, mutta no pakko sanoa, että hevonen.

7. Eläinkunnan rumin olento?
Mikään elävä ei ole rumaa. Okei, ehkä loiset ja vaaralliset bakteerit.

8. Ihmiskehon rumin osa?
En osaa sanoa, sillä minusta ihmiskeho - ainakin naisen keho - on hyvin kaunis. Sanotaan vaikka olkavarsi.

9. Ihmiskehon kaunein osa?
Napa. Se kertoo niin paljon varhaisesta, sanattomasta suhteesta omaan äitiin.

10. Voisitko koskaan pettää kumppaniasi? Jos voisit, selitä miksi.
En usko, että voisin. Se olisi kamalaa.

11. Onnellisuutta on... ? Jatka lausetta.
Onnellisuutta on jakaa sitä toisille.

------------- 

Haasteeni saavat seuraavat henkilöt

kalevi

elodie

meme

erika

Miro
Nanumea
ruut
Viikka
kettu

Valitut saavat tehdä nämä molemmat kaksi haastetta tai valita vain toisen, ihan miten vain. ♥

varsat lanteillasi laukkaa, olkapäilläsi perhoset

Yhtäkkiä toivon vain, että ympärillä olisi hiljaista ja valkoista ja kylmää, lumi pölisisi auringonvalossa ja iltaisin säkkipimeys hunnuttaisi luomakunnan. Olisi helpompi hengittää kuin nyt lasten naurussa, kuivissa kaduissa, ihmistungoksissa, ainaisessa valossa ja tekopirteydessä. Vaikka jollain tasolla odotan lämpimiä kelejä ja kuumaa rantahiekkaa ja suolaista kylmää merivettä joka sekoittuu tyttöystävän huuliin, ja niitä kesävaatteita joita varten täytyy varoa mustelmia ja naarmuja ja liikaa auringossa istumista, tahdon kuitenkin pimeään jossa omat ajatuksensa kuulee paremmin, kylmään joka ei ahdista keuhkoja.

Silti kaunis musiikki ujuttaa melodioitaan tunteitteni väliin ja saa olon miljoona kertaa helpommaksi, niin että tuleva kesä jopa tuntuu hyvältä. Piristyäkseni lakkasin kirkkaankeltaiset kynnet, ostin valkoisen pitsisen prinsessamekon (jossa en kuitenkaan ole niin hyvännäköinen kuin toivoisin) ja mintunvihreät shortsit (jotka inhottavasti palastavat laajat sisäreiteni). Mustikkapiirakka mustasi lautasen ja sormet ja maistui taivaalle, sai haluamaan kirmata metsässä ja kuunnella lintuja. Huomenna teen itse munkkeja ensimmäisen kerran sitten yläasteen kotitaloustuntien, välittämättä kaloreista ja rasvasta jotka varmaan nostavat painoa mutta saavat toivottavasti mielen paremmaksi.

Minusta maailman ja elämän kauneus piilee juuri sen surkeudessa ja omassa heikkoudessa. Olen aina ollut pessimisti ja pitänyt ahdistuksessa kierimisestä, ja itse saan pahasta olosta voimaa. Jos jokin on huonosti, tiedän silloin olevani elossa. Täydellisyys on kirous.

i'm not freak, i just keep fightin' to stay cool on these streets

En harmikseni voi sanoa, että minulla on mennyt hyvin. Syön jatkuvasti makeaa ja lempipuuhani on nukkuminen, aamullakin haluan jäädä höyhensaarille ja unohtaa koulun ja niin olen nyt kolmena aamuna tehnytkin. En saa enää olla pois, en saa pudota kursseilta. Enää muutama viikko kesälomaan, se helpottaa.

Vihaa ja tyytymättömyyttä ja myrkkysammakoita äidin suusta tänään, minä pidätän itkua ja kysyn takaisin miks sun pitää purkaa kiukkuas muhun, en oo tehny sulle mitään ja vastauksena vihainen ei kaikki johdu susta vaikka niin luuletkin. Olen kuulemma laiska, en liiku ja syön epäterveellisesti. En vain osaa olla hänelle täydellinen, hän on tyytymätön myös itseensä, tiedän sen. Hän ei ymmärrä, millaista jatkuvaa taistelua minuna oleminen vaatii. Ei ole helppoa hoitaa koulua ja sitten vielä jaksaa kuntoilla, olla sosiaalinen, tehdä kotitöitä ja olla kaikin puolin moitteeton teini-ikäinen.

Ehkä kuitenkin menen lenkille huomenna, en ole liian pitkään aikaan tuntenut jalkojeni liitävän ja hyvän olon kumpuavan koko kehoon, hiussuonista raajoihin ja jokaiseen varpaaseen. Tiedän etten liiku tai syö hyvin, mutta minusta on kamalaa kuulla se lihavan äitini suusta, hänellä olisi terveytensä kanssa paljon enemmän tekemistä kuin minulla jos nyt oikein ilkeitä ollaan.

Parvekkeeltamme löytyi tänään alaston barbie-nukke. Se ei ole minun, en ole nähnyt sitä koskaan ennen; se tuijotti minua sinisillä silmillään ja sen sotkuinen tukka oli letillä, ruskea kuminen vartalo jossa vyötärö kurottu äärimmilleen. Luulen, että joku on tuonut sen sinne, ehkä yläkerran ihmiset jotka muutenkin inhoavat meitä. Koin nuken symbolina jollekin hyvin pahalle tai ainakin pahaa enteilevälle, toivon, toivon vain niin kovasti ettei se ollut mitään. Ihmisiä pitää pelätä eniten, he voivat olla kamalia.

Musiikki on tuonut kauniita vahvoja ajatuksia ja leijaillut tajuntaani illalla ennen nukahtamista. Olen soittanut erityisen paljon lady gagaa, joka on upea esimerkki vahvasta, itsevarmasta naisesta. Olenkin niin iloinen että born this way -levy kertoo siitä, miten olla itsevarma omana itsenään. Hair ja scheiße ovat tämänhetkisiä suosikkejani, ne kertovat niin hienosti ja samalla vähän koomisesti itsensä etsimisestä ja hyväksynnän hakemisesta.


i just want to be free
i just want to be me
and i want lots of friends
that invite me to their parties

(Anteeksi huono kirjoitusasu. Voi, teitä on niin paljon, olette ihania.)

vaikka huomenna aurinko kuolee

Kaikki on kuin ennenkin. Syön miten sattuu, ihmissuhteet miten sattuu, elämä epäjärjestyksessä. Ehkä minä toimin kuitenkin parhaiten niin, epävarmuudessa ja tuulen ja sumun levottomassa huminassa, harmaassa kevään väreissä pastelleissa kirkkaassa sinisessä. Romaanin suunnittelu ei ota onnistuakseen, taide on kaunista turhuutta jolla ei oikeastaan ole järkevää tarkoitusta, ei mitään konkreettista, vain sisäinen palo tehdä jotain. Taide on vähän kuin elämän vertauskuva, ja ehkä juuri siksi meille niin tärkeä.

Piirsin taas kuvan ja vaikka on turhaa laittaa sitä tänne näytille ja ylipäänsä piirtää moisia, :

Mieleni tekisi leipoa pullaa ja leikkiä kotiäitiä, siivota tiskata järjestellä viedä roskat ripustaa pyykit. Käärisin pullataikinan väliin reilusti kanelia, tamppaisin verhot ja toivottaisin kevään tervetulleeksi. Odotan että pääsen tekemään niin katsun kanssa.

Olen kovasti ollut herkkujen perään ja terveellinen syöminen on minulle pitkien koulupäivien kanssa mahdottomuus. Suon itselleni sen vapauden että saan syödä mitä haluan, kunhan hoidan koulun. Hyvä musiikki ja mieluiset aineet biologia ja psykologia auttavat nekin. Liikkumisesta ei ole tullut mitään, toivon niin että joskus tuuli tempaisi minut mukaansa ja oppisin juoksemaan, oppisin nauttimaan kehostani ja sen aikaansaamasta voimasta joka kantaa minua.

Toivon, että kevät olisi enemmän sitä satua josta kaikki puhuvat, aurinkoa poutapilviä kuivaa asfalttia huolettomia ajatuksia. Nyt se on enemmän turtumusta ja ikäviä haasteita, kaikki vain siirtyy kauemmas niin että on vaikeaa edetä. Vaikka tänään minulla oli hame päällä en tuntenut oloani vapaaksi enkä keveäksi, en kuullut tuulen hentoja kuiskauksia vaan katupölyn murinan ja ihmisäänet. Hiljaisuuskin tuntuu uneliaalta, painavalta, niin että hukutan itseni lady gagaan ja adeleen ja tv'n ääniin ja ruoanvalmistukseen, ihmisiin jotka katsovat hymyillen mutta eivät ehkä kuitenkaan ole iloisia ja siihen kaikkeen mössöön mitä pääni pitää sisällään.

Olen tajunnut paljon asioita, ja ehkä siksi oloni onkin niin raskas ja vetelä, en ole ehtinyt sulattaa kaikkea. Toivon että pian hermosoluni yhtyisivät ja oppisin jotakin, oppisin elämään ja olemaan ja luomaan merkityksiä. Ennen kaikkea luomaan taidetta, joka on jotain muutakin kuin turhaa.

mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta

On ihana laittaa ensimmäistä kertaa tänä vuonna ohutpohjaiset kengät jalkaan, kävellä hupparissa kauppaan ja vaikka kaikkialla on vielä harmaata ja ruskeaa ja ruskeanharmaata, tuuli tuoksuu keväälle. Lähikaupassa siististi meikannut tyttö täyttää hyllyjä ja kun kävelen ohi, hän katsoo minua pistävästi. Päässäni alkaa heti pyöriä hätäisten kysymysten nauha: tunnenko hänet? Näytänkö ihan kamalalta? Olisiko pitänyt pestä hiukset ennen lähtöä? Ovatko vaatteeni kenties homssuiset?

Kotona puran kassin ja alan sulattaa suklaata kattilassa. Tomusokeri pelästyy siivilää ja karkaa aina kulhon ulkopuolelle, tiskipöytä alkaa olla valkoisen ja ruskean kirjava siitä ja kaakaojauheesta ja likainen astiapino vieressäni kohoaa. Syön taikinaa lusikasta, kun laitan kakun kuumaan ja avaan ikkunan.

Tunnepuolella kaikki tuntuu olevan solmussa, vihaan maailmassa eniten itseinhoa ja ihmisen (kaiketi?) perusluonteeseen kuuluvaa ylianalysointia, vaikka harrastan molempia aktiivisesti ja hanakasti itse. Sanat eivät järjesty paikoilleen enkä tiedä mitä tehdä, turhautan itseäni niin että haluaisin lopulta olla vain eloton esine. Kaikki tuntuu niin tukahduttavalta, enkä tiedä minne katosi elämänilo, puhdas onni siitä että on olemassa ja voi tehdä mitä haluaa. Joskus kaikki tiivistyy siihen yhteen kakkutaikinaan, joka on aivan liian makeaa ja täyttävää ja jota loppujen lopuksi kaiken vaivan jälkeen ei halua syödä.

Olen ehkä ikään kuin tullut taitekohtaan elämässäni. Onneksi kevät on uusien elämien aikaa, ehkä minäkin luon nahkani ja olen entistä parempi ja pärjäävämpi omana itsenäni. Aion elää, vaikka pelkään, ja tehdä kaiken mistä unelmoin.

Millainen on täydellinen keho? Tiettyä kokoa vai pelkästään sellainen keho, joka toimii ja palvelee omistajaansa? En enää tiedä, en osaa sanoa enkä tunne vartaloani omakseni. Kultani tuntuu pitävän minua liian pienenä. Sä olet sellainen pieni ja litteä, vähän kun sellanen pupu, joka on pesussa lingonnut ja kuihtunut. Voi, en minä halua olla sellainen, haluan olla itsevarma ja vahva ja sellainen joka ehkä joku toinenkin haluaisi olla. En halua olla kuihtunut, haluan olla täynnä elämää. Haluan astella kettumetsässä, tuntea elävästi niin tuulen pehmeyden poskilla kuin muurahaisten pistokset varpaissa, kokea elämän sellaisena kuin se on.

Ehkä minäkin vain olen yksi maailman monista yksinäisistä sieluista, etsimässä jotakin joka merkitsee.

Ajattelin piirtää jotakin erilaista.

(Mistä te kaikki ihanat tulette ♥)

i've lived a lot of different lives, been different people many times

here you sit on your high-backed chair
wonder how the view is from there
i wouldn't know 'cause i like to sit
upon the floor, yeah upon the floor 

Kun alati pyöristyvä veli sanoo reisieni hyllyvän kun kävelen, minä naurahdan ylenkatsovasti, suljen huoneeni oven takanani ja annan kyynelten sulattaa kasvoni. Omituiset unet juoksevat perässä yhä, pitkästä aikaa otettu ketipinor turruttaa vielä pitkään aamulla jolloin syön kylmiä mansikoita ja vatsaystävällistä, joskin sokerista, jogurttia. Samalla kun hämmennän kattilassa savuavaa jauhelihaohramössöä, katson ulos jossa kuiva asfaltti kutsuu juoksemaan, kohta minä sinne menenkin, olen jo melkein terve. Vatsataudin aikana katosi kaksi kiloa, joita en tosin vielä merkitse ylös koska ne varmaan tulevat takaisin. Valitettavasti.

Sisälläni jokin kaipaa huiskuhäntäisiä kettuja vihreässä maassa, jossa ollaan kohteliaita eikä teoilla ole ikäviä seurauksia. Niitä valkoisia ruusunnuppuja, tiedättehän, viattomia lintusia ja musiikkia joka saa kovimpiakin kokeneen hymyilemään. Maata, jossa sielut lentävät vapaana ilman pidikkeitä jotka salpaavat meitä täällä. Täällä me kaikki kannamme samaa, mustaa harmaata väritöntä elämää ja asioita joita muut eläimet eivät murehdi.

Astun pian taas arjen kahleisiin, siihen upottavaan järveen joka kuivuu ajan mittaan kokoon ja jonka rannalle kalat jäävät kyljelleen suu auki. Toisinaan toivon, että edes arjen ulkopuolella olisi jotakin sykähdyttävää, muutakin kuin se makea joka tarttuu inhottavasti, ja myös muuta kuin ihana tyttöystäväni jota ikävöin jatkuvasti.

(Onneksi ainakin tämä saa mielialan lähemmäs kiharakarvaisia kettuja.)

i don’t wanna be that city boy, stumbling down the streets

(Tämän postauksen kuvat ovat omiani, älä vie.)

Tunnen olevani pohjalla viimeistään silloin, kun ajattelen koulua ja miten päin helvettiä kaikki sen suhteen on, miten itkin nähtyäni filosofian numeroni ja miten olen pudottanut kursseja yksi toisensa jälkeen kuin harmittomassa, joskin irvokkaassa pelissä. Vatsatauti pakotti paastoamaan päivän, keltainen mahaneste haisi koiralle ämpärissä ja minun on tehnyt vain mieli nukkua. Nyt olen saanut syötyä hiukan puuroa ja vadelmia, mutta halu olla syömättä ja toisaalta ehkä laihtua samalla ihan vähän on iso.

Yritän hokea itselleni, että suuret teot koostuvat pienistä askelista, tee tämä juttu niin pääset eteenpäin, nyt teet näin, pian teet noin, ja kohta kaikki sujuu taas. Sisälläni asuu laajeneva tulikuuma pallo, joka tukahduttaa ja imee sisäänsä elämää, sitä pientä värinää jota minussa vielä on jäljellä. Päivät tuntuvat merkityksettömiltä ja pitkiltä, mutta silti kaikki menee ohi niin nopeasti että haluan vain pysähtyä, jäädä paikoilleni. On niin monta asiaa, jotka voisivat olla paremmin.

Äiti otti minut mukaansa tallinnaan piristääkseen, mutta koti-ikävä iski jo ensimmäisenä iltana, ja vaikka kalev-suklaasta ja kauniista rakennuksista pidänkin, kevät meni taas piiloon kuin tietäen, ettei sen ole vielä oikea aika tulla, että minäkin istun vielä jäätyneet siivet supussa talven jäljiltä ja yritän olla päästämättä ääntä. Miten yksin voikaan olla tässä maailmassa, miten vaivalloiselta arkiset askareet tuntuvat, miten haaveet odottavat valovuosien päässä. Minustakin tulee vielä joskus ylioppilas, esikoiskirjailija, aktiivinen ja iloinen aikuinen. Minäkin olen vielä joskus tyytyväinen ulkonäkööni, lupaan.

Oriveden tapahtumat saivat minut haluamaan entistä palavammin kirjoittaa aiheesta, pahuudesta ja väkivallasta. Myös eräs äskettäin lukemani kirja - poikani kevin (toivon muuten että jaksaisin pian kirjoittaa kirjablogiini) - sai pohtimaan kouluverilöylyjä, niiden motiiveja ja lisääntymistä. Myös muunlaiset pahuuden muodot, kuten itsetuhoisuus ja toisten laiminlyöminen, kiinnostavat ja uskonkin, että romaaniprojektissani tulee esiintymään muutama eri elämäntilanteessa oleva päähenkilö. Yritän projektini suhteen olla kärsivällinen, edetä askel kerrallaan niin että päädyn joskus myös lopputulokseen. Toivon mukaan se lopputulos on kansien välissä vielä joskus.

if you can see me then you're probably a little too close

Tuleeko sulle helposti mustelmia? Joo, mä vähän mietinkin kun tähän alkoi heti nousta, valkotakkinen sanoo, painaa vanulapun kyynärtaipeeseeni ja kiittää. Kättä pistelee, alustalla keikkuu pullo tummanpunaista mahlaa joka on jostain tuolta ruusujen saastuttamilta mailta, joita sisässäni ajelehtii ja järisee, mannerlaattojen liikehdinnät ja tulivuoren purkaukset veden alla, syvällä minussa. Sitä minä olen, saastunut järvi ja eloton puistikko, puoliksi palanut talo vain peltikatto jäljellä.

Normaalit veriarvot alensivat itsetuntoa entisestään, olisi edes jokin fyysinen selitys tälle väsymykselle, mutta se kaikki taitaakin olla pääni sisällä suurena tutkimattomana pilvenä. Unelmissani minä näen itseni urheilullisena, tyylikkäänä ja itsevarmana kirjailijana, joka on käynyt yliopistoja ja iltaisin nukahtaa katsun viereen, mutta siihen on hyvin pitkä matka tästä. Pudotin kurssit kuin kivet joita en jaksanut enää kantaa, nyt jäljellä vain matikka josta siitäkin poissaoloja ja liikunta, joka uhkaa jäädä kesken iltapäiväväsymykseni ja laiskuuteni takia. Sosiaalinen elämäni on kuollutta, olen taantunut vuodentakaiselle tasolle enkä muuta juuri tee, kuin tuijotan ruutua ja nukun. Samalla yritän jotenkin hallita syömisiäni, jotka ovat nekin ärsyttävän huonosti.

Luulen, että olen vihdoin löytänyt aiheen, joka kiinnostaa minua niin paljon että voisin jaksaa puurtaa sen parissa pidempäänkin. Toivon mukaan sanat tanssisivat ruudulla ja muodostaisivat hiljalleen romaaninpoikasen, jota kerrankin viitsisin pitää yllä. Voisin kirjoittaa pahuudesta, väkivaltaisuudesta ja siitä miten erilaiset ihmiset käsittelevät pimeää puolta itsessään. Minua kiinnostaa ihmiset koulusurmien ja terrorismin takana, miksi he ovat sellaisia kuin he ovat ja toimivat tietyllä tavalla. Olen muutaman kerran kirjastossa lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, joka on lisännyt kiinnostustani. Joku voi pitää poikkeuksellista mielenkiintoani pahuuteen ja epänormaaliin omituisena ja arveluttavana, mutta itse näen sen suurena mahdollisuutena luoda jotakin, joka ei tabuja kainostele.

Kunhan asfaltti kuivuu, jalkani alkavat kutsua minua juoksemaan ja aloitan kuntoilun, nyt jo olen yrittänyt kehittää huonoa lihaskuntoani ja haaveilen värikkäistä, kauniista vaatteista jotka saavat liikkumismotivaation korkeammalle. Alan kiiltäväpaperiset lehdetkin ovat vihdoin tuottaneet pääni sisällä tulosta ja saaneet uskomaan, että rehkiminen ei ole ikävää.

Vaikka usein epätietoisuus valtaa ajatukset ja kaikki tuntuu turhalta, kesän lähestyessä ehkä sumuverhokin katoaa pikkuhiljaa.