he's a wolf in disguise but i can't stop staring in those evil eyes

 

(se on minä, hei :'>)

Pakkanen on vihdoin tulossa, ja voi kuinka olenkaan iloinen kaikista jäätyneistä vielä vihreistä apiloista ja kylmästä kovasta asfaltista ja siinä kopisevista koroista, uudesta neuleesta ja talvialeista ja suudelmista jotka pian saan. Talvella ilma on raikas ja sitä on helpompi hengittää, maisema eleetön mutta vivahteikas: kauneus on pehmeää luonnon valmistautuessa uinumaan. Keväällä valo on jotenkin niin raakaa ja paljastaa kaiken lian ja sotkuisuuden. On omituista, että kun muut valittavat miten pimeys väsyttää - minut se saa valppaaksi ja hereille, ja kevään tullessa auringon ilmestyminen on minulle signaali joka saa keräämään itseni kokoon, vetäytymään ja väsymään. Olen pimeän lapsi, koneistoni toimii päinvastoin kuin muut.

Vaikka kiire koulussa on vetänyt hymyn huulilta, olen silti kaikin puolin hyvin onnellinen. Minulla on kaikki mitä voi toivoa, olen vapaa päättämään asioistani ja minulla on aivan ihastuttava tyttöystävä, ihan mukava koulumenestys, harrastuksia joista pidän ja niin paljon muuta. Harmikseni yksi asia on alkanut uupua: kirjoitustaito. Se on ollut niin iso osa minua, että nyt, kun esseenkin kirjoittaminen tuntuu toisinaan ylitsepääsemättömän työläältä, tunnen hukanneeni osan identiteettiäni. Mutta ehkä se on tuulettumassa, kuten polilla sanottiin, ja palaa takaisin kun on aika. (Sain muuten vihdoin mahdollisesti terapeutin, soitan hänelle maanantaina.)

Olen kuunnellut parasta musiikkia (imagine dragons, ellie goulding, fun, soley ymsyms), syönyt parasta ruokaa ja ollut parhaassa seurassa. Olen myös keskittynyt hiukan piirtämiseen, ja luultavasti tulette näkemään nykyisen projektini piakkoin täällä kunhan se valmistuu. Kirjojakin on aina liikaa ja aikaa niiden lukemiseen liian vähän. Toivon vielä osaavani valokuvata paremmin, ottavani kuvia joissa aurinko kultaa hiukset ja saa kohteen uppoamaan taustaan - mutta minun taidoillani se ei kyllä ole kovin mahdollista. Yritän silti parhaani.

Nauttikaa tekin alkavasta talvesta!

it's too cold outside for angels to fly

Hevosen kyljet höyrysivät kosteassa ilmassa, maassa oli lehtiä syysmattona ja kukat kuihtuivat silmissä. Katsoin kaunista eläintä, sen vahvoja lautasia, lihaksikasta kaulaa ja takajalkaa, jota se lepuutti kavionkärjellä. Sen turkki oli paksu ja kiilsi, turpa kuin samettia ja otsassa yötähti. Kurkistin listasta, minä ratsastan ilolla. Missä ilo, kysyin. Tuossahan se puomin luona, ja oi se kaunis hevonen jota olin juuri ihastellut, se oli minun ratsuni. Kuiskailin sille lempeyksiä, se piti turpaansa kiinni puupuomissa ja huokaili. Harjasin ja otin kaviot ja laitoin satulan ja suitset, se oli lempeä mutta luonteikas, ja se halusi mennä lujaa, koko ajan reippaammin kuin muut. Myöhemmin sain kuulla ilon olevan entinen ravuri. Ja vaikka se meinasi liiskata minut lopussa karsinan seinää vasten, se oli ihana, ajattelin: tämä hevonen on kuin elävä runo, niin kaunis ja vivahteikas.

Olen nauttinut ratsastuksesta ja monesta muustakin asiasta, mutta syönyt liikaa ja tehnyt liian vähän. Olen taas alkanut unelmoida liikaa, ja unelmointi vie aikaa teoilta. Tahdon tuoksutukan, liinaharjan niin kuin hevosella, sellaisen joka peittää rinnat ja elää omaa elämäänsä kietoutuen tuuleen. Tahdon olla kanelintuoksuinen, arvoituksellinen, itsevarma ja herkkä kauris joka haistelee ilmaa ja liikkuu keveästi. Nyt olen liian tylsä, liian ruma ja liian tavallinen siihen.

Mitä on se charmi, jota joissakuissa on ja joistakuista puuttuu? Voiko sen oppia? Se kun ihminen vain näyttää hyvältä, mitä ikinä hän tekee, ja hänestä paistaa ilo ja itsevarmuus ja kaikki se persoona ja palo. Haluan itsekin olla sellainen, haluan olla muutakin kuin kuori, muutakin kuin tyhjä sisin. Haluan inspiroida ja elää. Nyt tuntuu etten pysty siihen, en osaa edes kirjoittaa, en vittu mitään. Missä on se neito jota kauriit johdattavat, jonka suusta nousee perhosia ja käsivarsilta joutsen? Missä minä olen?

one day we'll reveal the truth that one will die before he gets there

Olen niin sekaisin kaikesta. Voin näennäisesti erittäin hyvin, mutta sisällä kuplii ja kuohuu, enkä tiedä milloin kaikki tulee yli. Aamupäivä kului hovioikeudessa selvitellessä parin vuoden takaista ryöstöä, josta en edes muista paljon. Toinen pahoinpitelijöistä on raskaana, ja vain vuoden minua vanhempi: pelottaa lapsen puolesta. Kerroin taas sen saman tarinan syyttäjälle ja vastasin kysymyksiin, itkittekö, se kysyi ja minä hämmennyin. Tottakai minä itkin. Se oli järkyttävää, mutta ei se tilanne vaan ennen kaikkea koko elämäni silloin, minä silloin, sillä nyt olen täysin eri ihminen. Olin haamu ja minulla oli tyttöystävä jota en aidosti rakastanut, olin onneton ja ahdistunut. Kun palaan niihin hetkiin, tuntuu kuin palaisin entiseen elämääni.

Olen viime aikoina huomannut, miten epätasapainoinen ihminen yhä olen. Välillä on onnen hetkiä, kuten silloin kun saan tuntea hevosen vahvan selän allani ja hengittää kaunista kirkasta ilmaa ja jutella ystävien kanssa, mutta usein olen vain väsynyt ja kiukkuinen ja ahdistunut siitä kaikesta mitä en ole vielä hoitanut. Niin epätasapainoinen ja ristiriitainen, ettei kirjoittaminenkaan onnistu kovin hyvin, ei esseiden eikä blogin eikä romaaniprojektin. Joskus toivon katoamista, varsinkin niinä hetkinä kun en ole merkityksellinen kenellekään.

Ruoka toki piristää aina. Toissapäivänä tein macaron-leivoksia jotka olivat ihanan pinkkejä ja marenkisia, ja vaikka en niiden mausta välittänyt, ne olivat oi niin söpöjä. Syöminen ahdistaa jälleen, saan itseeni mahtumaan joka päivä pussikaupalla herkkuja, monta suklaapatukkaa, ja samalla vielä uneksin leipomisesta. En ymmärrä itseäni, olen ällöttävä ja löysä enkä osaa hallita enää mitään. Kaikki muut näyttävät keijuilta joilla on asiat täysin hallinnassa, he eivät tarvitse mitään, eivät rakkautta eivätkä huomiota, eivät seksiä eivätkä lohturuokaa. Minä olen ylitarvitseva, tunnen jatkuvasti oloni yksinäiseksi ja hölmöksi. Minulle ei mikään ole tarpeeksi.

Anteeksi harvinaisen huonosta tekstistäni, oli vain pakko päästä purkamaan jonnekin.