tutut reitit vaihtuneet pintoihin mustiin

Sade jatkui ulkona ja hyytyi sisällä kirkkaaksi, lasiseksi jääksi. Poskiontelotulehdus päätti tulla kiusaamaan minua ja jätti minut äidinkielen kokeesta pois, matematiikan sain tehtyä ja se meni yllättävän hyvin. (Ei pitäisi vielä sanoa. Jospa kuitenkin laskin kaiken väärin.) Ystävät ja yksinäisyys, valo ja pimeys, tasapainoilen kaiken hyvyyden ja kylmyyden välimaastossa ja putoan kohta.

Teeskentely inhottaa minua. Niin kuin joku voisi oikeasti ajatella, että maailma on hyvä, että laput silmillä hyräily on parempi vaihtoehto kuin asioiden näkeminen, joka tuo kyynelet silmiin. Laulaen eläminen ja totuuden vältteleminen on toki helpompaa ja minäkin yritän suojella joskus liikaakin läheisiäni kaikelta pahalta ja sulkea heidän silmänsä. Minä itse kuljen silmät auki kuin mustaan aukkoon ja annan sen kaiken tapahtua itselleni. Annan sen kaiken kylmettää minut, muovata minut kovaksi mutta silti araksi ja haavoittuvaksi.

Minusta on tullut kyynikko. Haluan olla kuin en tuntisi mitään, en olisi mitään mitä kukaan voi koskettaa. Ajattelen ettei maailmaa eikä minua voi muuttaa. Annan kaiken olla ja tapahtua sellaisena kuin se on, en yritä vaikuttaa enää mihinkään, en usko pystyväni vaikuttamaan. En välitä. Olen vain sulamaton jää, joka heijastaa kaikkea mitä eteeni tuodaan.

Ja minä haluan taas paeta siihen maailmaan, joka minut kylmettää. Haluan olla pieni lintu joka juo mettä ruusun kukinnosta, haluan jatkaa siitä mihin jäin. Keijukupla on niin kaunis ulkoa, mutta siihen saa jäämään vain se ajatus, että ei sisimmässään ansaitse parempaa. Että on pakko tuhota itsensä. Maa jäätyi, en osannut suojautua. Ja jossakin joku rakastui kuplaan vielä enemmän, onnekkaammin, ohitti, voitti minut ja minun typerät pikkusievät tavoitteeni. Olen joku, josta ei koskaan voi tulla kaunista lintua. Yritän silti, luovuttaminen jää vain niille, jotka eivät halua onnistua missään.

niin on kauniita kuuraiset puut

(anteeksi)

öisen kaupungin tiedän nukkuvan unta prinsessan

 

Sateessa seisominen saa auringon tuntumaan hehkuvammalta. Sairaana ymmärtää, millainen ilo on olla terve. Kullasta erossa oleminen laittaa nauttimaan enemmän yhteisistä hetkistä. Huonot jutut tekevät hyvät, ja sitä on tasapaino. Siksi olen yrittänyt kestää. Luottaa, että joskus, vielä joskus tulee se parempi kausi. Että myös saturnuksen täältä puolen löytyy onnea ja järkeä. Että sisälläni alkaisi itää vanilja, joka ravitsisi itseään ja saisi unohtamaan kaiken pahan. Että voisin laulaa muutakin kuin mustaa ja lentää kevyin siivin kuin pesästään juuri noussut lintu.

Mieleni tekisi juosta kovempaa kuin tuuli ja pusertaa tuska pisaroina ulos ihosta. Ensimmäisiä kertoja elämässäni liikkuminen houkuttaa. (Juoksin eilen cooperin testin maattuani kesän liikkumatta, ja yllätyksekseni se tuntui mieleiseltä ja hyvältä. Kaksi kilometriä ei ole huipputulos, mutta kai ihan kohtalainen tällaiselta sohvaperunalta. Mikä parasta, en kärsinyt vaan jopa nautin. Pidin jalkojeni tasaisesta rytmistä ja yhtäkkisestä tahdonvoimastani. Olin vahva.) Tahdon syödä enemmän jaksaakseni ja lähteä illalla lenkille ajatuksissani simpukankuoret ja enkelit, mutta ei koulu eikä stressi.

Kultani tuo päiviini ruusuja ja siksi minä rakastan häntä. Vietin viikonlopun katsun syleilyssä turvassa. Pidimme hauskaa, rakastelimme, söpöilimme ja rentouduimme: mitä muuta voi viikonlopulta toivoa. Tuntuu siltä, että arkeen palatessa, tyttöystävän matkustettua metallimadolla kauas myös rauha lähti hänen mukanaan. Saan sen takaisin vain hänen sanojensa mukana, mutta se on katoavaista. Otteeni on liukas, se lipeää käsistäni taas. Hän taitaa tuntea samoin, me olemme molemmat stressaantuneita.

Olen huomannut, että tietynlainen pessimismi on joillekin elämäntapa. Kuten minulle. En kuitenkaan pidä sitä huonona asiana, se on yksi niistä harvoista asioista joista olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lahjan olla ajattelevainen ja kyseenalaistava ja miettiä omilla aivoillani. Olen saanut etuoikeuden nähdä, miksi onnellinen elämä on niin onnellista, ja että elämässä on muutakin. Ne, jotka elävät vain päivällä, eivät milloinkaan voi ymmärtää yön kauneutta. Melankolia on tietyllä tavalla kaunista, eivät ihmiset muuten märehtisi sitä loputtomiin. Ja masennus parantaa avarakatseisuutta, näköalaa. Jotkin asiat näkee parhaiten pimeässä.

En tarkoita sitä, että elämän kuuluisi olla pohjalla nuokkumista vailla ponnistelun häivääkään. Kauneus katoaa, kun ryömii samoja tunneleita pitkin tarpeeksi kauan. On vain tärkeää käydä pohjalla edes kerran elämässään, jotta osaa nauttia siitä mikä on hyvää ja ymmärtää omat rajansa ja toimintatapansa.

Halusin piirtää jotakin rohkeampaa ja tunteikkaampaa, tässä tulos.