don't let me get me

Tältäkö parantuminen tuntuu?

Tunnen olevani välivaiheessa, ajassa talven ja kevään välillä, jolloin on loskaa ja jäätä ja lehdettömiä puita jotka huutavat tyhjyyttään harmaalle taivaalle. Tuntuu kauhean pahalta, ahdistus repii sielua ja kurkkua ja syö minua sisältäpäin, mutta seuraavassa hetkessä olo on tyyni ja varma ja tuijotan hymyillen peilikuvaani hokien: "kyllä tää tästä lähtee, mä tuun paranemaan ja hoidan koulun kuntoon ja elelen katsun kanssa onnellisena". Tämä kaikki muutos hämmentää ja raastaa minua, ikään kuin olisin vereslihalla ja joku keksisi vielä hioa minua raspilla. Mutta ehkä on hyvä merkki, että tunnen oloni itsevarmaksi ja hyväksi jo päivittäin, pienten hetkien ajan.

Vihaan välivaiheita.

Tämä on kuin jyrkkää vuoristorataa. Saatan ajatella itsemurhaa varmasti melkein kymmenen kertaa päivässä eikä millään ole minulle mitään väliä, mutta siinä välissä ehdin olla myös iloinen ja toiveikas. En tiedä miten päin olla. Ehkä minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Mietin helkutin usein, mitä varten täällä olen. Tuntuu että minusta on vain harmia ja että aiheutan huolta läheisilleni. Olen miettinyt, että katsullakin olisi parempi olla ilman minua, hänen ei tarvitsisi itkeä itseään uneen eikä olla jatkuvasti huolissaan koulunkäynnistäni ja jaksamisestani. Mutta kun mietin eroa, minua alkaa itkettää. Alan itkeä maailman tulisimpia ja isoimpia kyyneliä, jotka polttavat turvonneet punaiset jäljet naamaani.

Kun luin alla olevan tositarinan, minulle tuli surullinen olo. Miksi niin moni ihminen tappaa tai ainakin yrittää tappaa itsensä nykypäivänä? Ei välttämättä tietoisesti, mutta syömishäiriöt, pakkomielteet, stressi ja itsestään huolehtimisen lopettaminen ovat hitaan itsemurhan ilmenemiskeinoja siinä missä tupakointi. Onko ihminen todellakin niin onneton ja kamala olento, ettei kestä itseään? Miksi ei haluta taistella? Miksi maailma ei olisi elämisen arvoinen? En oikeastaan osaa vastata.

"Ryland on 18-vuotias nuori, jonka elämässä kaikki tuntui olevan raiteillaan. Hänellä oli ystäviä ja hän kävi töissä; hän soitti jazzyhtyeessä saksofonia ja harrasti juoksemista, painia ja surffailua. Hän kävi myös vanhainkodissa auttamassa: hän luki vanhuksille ääneen kirjoja ja pelasi heidän kanssaan biljardia. Ryland oli kuitenkin masentunut. Hän oli sisimmässään vihainen, surullinen ja epätoivoinen eikä osannut puhua tunteistaan kenenkään kanssa. Rylandin äiti kertoo hänen tarinansa, koska hän ei itse siihen enää pysty.

'Rylandilla ja hänen isällään oli hyvin läheiset välit. He retkeilivät ja viettivät muutenkin paljon aikaa yhdessä. Kun Ryland oli yhdentoista, hänen isänsä kuoli sydänkohtaukseen. Ryland oli surusta järkyttynyt ja alkoi käydä terapiassa. Minullakin oli masennusta. Jotenkin me kuitenkin pääsimme asian yli.
Menin kolmen vuoden kuluttua uudelleen naimisiin, ja Ryland ja hänen isäpuolensa tulivat hyvin toimeen keskenään. Muutimme kaupunkiin ja Ryland joutui eroon ystävistään. Vähitellen hänen käytöksensä alkoi muuttua. Hän alkoi eristäytyä, mutta kun kyselin, mikä häntä painoi, hän ei myöntänyt että missään olisi ollut mitään vikaa. Kun sitten jatkoin kyselemistä, hän vain suuttui, ja hän huusi ja karjui ja itki eikä suostunut puhumaan kanssani. Hän suostui kyllä menemään terapiaan mutta kävi siellä vain pari kertaa.
Lukioaikana Ryland eristäytyi entisestään. Hän ei syönyt enää yhtaikaa muiden kanssa ja vietti paljon aikaa omassa huoneessaan suljetun oven takana. Viimeisenä lukuvuotenaan hän suunnitteli jatko-opintojaan ja hakikin erääseen yliopistoon. Hän ei kuitenkaan päässyt sinne ja piti tätä niin suurena epäonnistumisena ettei enää halunnut hakea minnekään muualle. Lopulta hän aloitti elokuva-alan opinnot, mutta eristäytyi yhä ja vietti paljon aikaa omassa huoneessaan synkkää musiikkia kuunnellen.
Silloin mieheni alkoi epäillä Rylandin sairastavan masennusta. Minä järkytyin, koska en ollut ollenkaan osannut ottaa masennusta lukuun. Olin kyllä huomannut, että Ryland aina kiireesti työnsi jotain piiloon kun kävin hänen huoneessaan. Mietin mitä se mahtoi olla. Menin eräänä aamuna salaa hänen huoneeseensa ja löysin patjan alta muistikirjan, joka oli täynnä sairaalloisen synkkiä runoja ja ajatuksia. Tajusin, että Ryland suunnitteli itsemurhaa, mutten ymmärtänyt miksi. Hänhän oli älykäs ja hauskan näköinenkin, ja kaikki hänen asiansa tuntuivat olevan kunnossa. En kuitenkaan kertonut Rylandille, että olin lukenut hänen muistikirjaansa.
Kirjoitin Rylandille kirjeen, jossa sanoin että elämä tuntuu joskus pelottavalta, mutta että elokuvaopinnot ovat varmasti hänelle hieno kokemus. Sanoin kirjeessä myös, että tiesin hänen miettivän välillä itsemurhaa. Sanoin vielä, etten tietäisi mitä tekisin jos menettäisin hänet. Kun Ryland sitten tuli kotiin, pyysin häntä juttelemaan kanssani. Otin esille hänen muistikirjansa ja kysyin, harkitsiko hän ihan tosissaan itsemurhaa. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi, että hän oli kyllä harkinnut itsemurhaa, mutta että ne ajatukset olivat jo ohi. Pyysin häntä lukemaan kirjeeni. Hän luki sen, meni huoneeseensa ja veti oven perässään kiinni.
Koko vuosi oli Rylandille kiireinen ja vaikea. Hänen valmistumispäivänsä alkoi lähestyä ja me päätimme järjestää hänelle suuret juhlat. Rylandin isän kuolinpäivä oli juuri neljä viikkoa ennen valmistujaisia, ja Rylandin 18-vuotispäivä oli kaksi viikkoa valmistujaisten jälkeen. Me järjestimme valmistujaisjuhlat kotona päivää ennen koulun juhlia. Ryland oli kyllä paikalla, mutta hän oli kovin poissaoleva eikä hänellä selvästikään ollut hauskaa. Seuraavana päivänä koulun juhlassa hämmästyimme, kun huomasimme että Rylandille oli annettu erityinen kunniatehtävä kantaa koulun lippua: hän ei ollut sanallakaan maininnut meille asiasta.
Muutaman päivän kuluttua tilanne muuttui uhkaavaksi. Me keskustelimme rahankäytöstä, ja yhtäkkiä Ryland raivostui ja alkoi karjua. Kaikki hänen sisällään ollut viha tuli esille. Hän ryntäsi huoneeseensa ja alkoi soittaa musiikkia todella kovaa. Me juoksimme hänen peräänsä ja näimme hänen repivän julisteita seiniltään. Hän viskasi stereot peiliin, ja se meni säpäleiksi. Kun hän sitten aikoi lyödä miestäni, käskin hänen painua ulos. Hän ottikin reppunsa ja lähti.
Myöhemmin illalla oveen koputettiin. Oven takana oli kaksi poliisia. Tiesin heti että jotakin kamalaa oli tapahtunut. He kertoivat, että Ryland oli hypännyt alas läheiseltä sillalta mutta oli yhä hengissä. Hän makasi sairaalassa koomassa neljä kuukautta.
Nykyään Ryland pystyy kommunikoimaan tietokoneen avulla: hän painaa yhdellä sormella kirjaimia ja kone muuttaa viestin "ääneksi". Hän kulkee pyörätuolissa ja syö soseutettua ruokaa. Hän tarvitsee apua vessassa, suihkussa ja pukeutumisessa. Vähitellen Rylandin ajatukset ovat selkiytyneet sen verran, että hän käsittää, mitä hänelle on tapahtunut. Joskus hän on masentunut, joskus taas hän sanoo aloittavansa opiskelun, menevänsä naimisiin ja hankkivansa lapsia. Me elämme päivän kerrallaan.'"

- Bev Cobain: Apu-a, selviytymisopas masentuneelle nuorelle

Toivon Rylandille paljon jaksamista, missä hän sitten onkin.

 

kyynelistä kudottu lämmin syli

Sanat liukuvat ylitseni, en saa niitä kiinni, joten annetaan ihanan meren kertoa kaikki puolestani.

"Makaan pimeässä ja kuuntelen. Mä tiedän, että uni ei tule, että tää on taas kärsimystä koko yö, että huominen tulee nukuin mä tai en. Että kaikki mun möröt on olemassa, että ne pelottelee mua koko yön, mutta saalistaa mut vasta huomenna, kun on valoisaa eikä kukaan enää aavista mitään.

Ulkona on jo, tai vielä, pimeä, mä en enää tiedä. Lumi on värjäytynyt mustaksi, harmaaksi ja tummanruskeeksi ja sen alta irvistää kiiltävänmusta asvaltti. Ihmiset kulkee niska alas rojahtaneena ja hartiat lysyssä. Kaikki kantaa tätä samaa mustaa ja harmaata eikä kukaan sano mitään. Miksei kukaan sano ääneen, että tää on ihan kamalaa, että tää tappaa meidät, ettei tätä kestä, ei voi kestää.

Lumi loistaa ihanan auringon hyväilyssä, mä tiedän, että tän pitäisi olla kaunista ja mun pitäisi olla onnellinen, mutta mulla on vaan kylmä.

Näen unta elämästä ja aurinkoisista sunnuntai-iltapäivistä.
Ja unissa kaikki on mahdollista.
Mä kuljen sieluni pölyisessä talossa ja avaan ikkunoita.
Aurinko paistaa suoraan mun päälle.
Peilissä näkyy pehmeä varjo.
Rakas.
Anna anteeksi.

Mä en lupaa mitään, vaikka haluaisin. En lupaa rakastaa itseäni tai muita, elämää tai maailmaa enemmän kuin näinä pimeyden päivinä kuoleman talossa. Lupasinhan mä silloinkin tuhat sanaa ja miljoona tekoa itselleni ja muille. En lupaa ikuista rauhaa tai mukavaa tasapainoa; miten mä voisin hylätä kaiken sen tulen, raivon ja jyrkkyyden, joka johdatti mut tähän myrskyyn - ja siitä ulos. Koska kaikki se pimeys, myrsky ja kuolema on mussa. Ei ole sairautta, tartuntaa, oireita tai lääkitystä, on vaan minä ja pimeys minussa.
Ja mä tiedän, että kaikki alkaa juuri nyt. Että mä olen valmiina lähtöön, vaikka tiedän, että pelkään elämää, ja itseäni enemmän. Enkä ehkä koskaan löydä sitä, mitä lähden etsimään. Silti mä haluan lähteä, etsiä ja kadottaa, kadota ja unohtaa ja muistaa taas, palata. Mä olen valmis kadottamaan kaiken, mihin uskoin enkä tiedä enää mitään. Mua pelottaa. Mä elän."

- Kira Poutanen: Ihana meri

Yritän uskotella itselleni, että olen valmis lähtemään, olen valmis nousemaan masennuksen mustasta suosta ja sanomaan hei maailmalle, ottamaan sen vastaan ja alkamaan elää.

perkeleet kun puissa soi

Ehkä vielä muistatte, että enoni kuoli tuossa jokin aika sitten. Äidillä oli mustat silmät kun tulin tänään isän luota kotiin, hän sanoi että hänellä on kerrottavaa ja minä pelkäsin. Äiti ei halua jutella koskaan ellei kyseessä ole jotain vakavaa ja ikävää. Olimme luulleet, että enoni kuolinsyy oli sairaskohtaus, mutta nyt poliisitutkinta on päättynyt ja syyksi lukeutui itsemurha. Itsensä ampuminen joko vahingossa tai tahallaan. Ja minä tiedän, ettei se ollut vahinko, ei niin taitavalta aseenkäsittelijältä kuin minun enoni.

En tiennyt, että hän voi niin pahoin, ettei jaksanut elää. Poden vähän syyllisyyttä, vaikka hyväksyn hänen tekonsa täysin ja kunnioitan hänen arvostelukykyään, ja jopa ymmärrän häntä. Enoni oli aika lähteä, hän itse tunsi sen luissaan ja koki sen parhaaksi ratkaisuksi.

Itse en halua kokea samanlaista kohtaloa kuin enoni. Vaikka itsetuho ajoittain houkuttaakin, rakastan tyttöystävääni ja olen luvannut hänelle parantua, ja sen lupauksen myös lunastan. En halua jättää häntä yksin tänne maailman pelottavaan, paljaaseen sykkeeseen. Haluan olla enkeli, haluan antaa hänelle parasta mahdollista hoivaa ja siinä onnistun parhaiten terveenä. Lisäksi kultaani stressaa sairauteni. Viime viikolla me molemmat itkimme puhelimeen, kun tajusimme välittävämme toisistamme niin paljon, että sattuu. Mustuus vetää minua puoleensa, mutta haluan kultani, en masennusta. Siksi olen päättänyt näyttää sille hampaani ja pyristellä eroon sen piikeistä. Istun ruusun terälehdellä ja katson sinistä taivasta, kukkaketoa, jossa on niin monia kauniita kukkia, turvallisia kukkia. Heinikko joka kätkee sisäänsä aarteita. Haluan pois tästä häkistä, vaikka se tulee olemaan vaikeaa.

Viime viikolla olinkin yhteensä neljä tuntia koulussa, ja minulla oli hoitoneuvottelu. Ehdotettiin osastoa (b2 tai b3). Olin vähän epävarma, mutta jos osastosta on minulle apua ja lääkäreiden mielestä se on tarpeellista, lähden sinne. Nyt aluksi saan kuitenkin kotiopetusta kuusi tuntia viikossa, että pääsen taas opiskelun makuun. Minulle olisi terapeuttikin vapaana, mutta epäilen, jaksanko käydä hänen luonaan kaksi kertaa viikossa. Joskus voimat eivät vain riitä ja mustuus vetää liian voimakkaasti puoleensa. Joskus se on musta aukko joka imee itseensä kaiken, halusin tai en.

Kevät kurkottelee ruohoaan asfaltinraosta, kadut ovat melkein kuivia ja jää on kovaa ja liukasta teiden varsilla. Aurinko hymyilee ujosti pilvien takaa, valaisee maailman ja antaa lämpöä. Ilma on vielä kovin kirpakkaa. Illalla ulkona kulkiessani minut valtaa outo tunne. Taivas hämärtyy, aurinko kipuaa alas talorivistön taakse ja värjää taivaan hetkellisesti vaaleanpunaiseksi. Kun on pimeää eikä ulkona liiku ketään, tuntuu kuin luonto kuiskailisi minulle. Se tuoksuu ja tuntuu haluavan, että lähden pois, että se ei halua minun näkevän sitä niin alastomana, yöpuulla. Hymyilen. Kai taivaskin joskus nukkuu.

öinen meri meidät saa

Pudotan kynän kädestäni, se katoaa allani vellovaan mustuuteen eikä ääntä enää kuulu. Tunnen olevani alaston, yhtäkkiä tunnen myös voimakasta keinuntaa ja mustuus alkaa huojua ympärilläni. Avaan silmät, näen kaistaleen äitiä ja käyn sikiöasentoon. Ilmavirta on kylmä, kun peitto vedetään päältäni ja minua aletaan tuuppia pois sängystä. Herätys, herätys. En osaa herätä tästä painajaisesta. Sanat soivat ja paisuvat päässäni virraksi, joka tuudittelee ja vie minut mukanaan.

Uni säikähtää rajua herättelyä ja hiipii vilkkain askelin pois. En saa siitä enää kiinni. Katson äitiä, sen silmät ovat mustat ja lainehtivat ihan kuin unessa. Niistä valuu musta putous joka kastelee yöpaitani. Äiti häviää ja tulee takaisin, päälleni roiskahtaa kylmää vettä. Rutistan silmät kiinni enkä suostu reagoimaan. "Nyt ylös!" äiti karjuu ja nappaa ranteistani kiinni. Painan ehkä puolet vähemmän kuin hän, joten hän saa raahattua minut vessaan. Istun suihkun lattialla kädet polvien ympärillä ja niska taivasta kohti. Käsivarsien ihoa särkee, siinä on punaiset kihelmöivät jäljet jotka äidin käsi viilsi polttomerkiksi, sen merkiksi että kyllä, tämä tyttö on saanut kosketuksen, tämän tytön kanssa on taisteltu. Eikä se silti pysty huolehtimaan itsestään.

Äidin jalat läpsyttävät ympärilläni ja suihku suhahtaa käyntiin. Tunnen miten kylmä vesi pujottautuu hiusten lomitse, pyyhkii kyynelet, luikertelee yöpaidan kuitujen lävitse saaden ne märiksi ja painaviksi. Mustelmaiset jalat nousevat nystyille, kun jää nuolee niitä ja huuhtoutuu saman tien viemäriin ilkeästi kuiskaillen. Minulla on kylmä. Helvetin kylmä. Itken hiljaista itkua, kun vesi soljuu kerta toisensa jälkeen päälleni ja saa minut tärisemään hillittömästi. Äiti pelmuttaa tukkaani, valkoinen vaahto roiskuu seinille ja sampoo ui ritilän alle piiloon ja jää siihen parveilemaan ja katsomaan minua. On kylmä.

Vihdoin jään yksin. Sillä nanosekunnilla kun ovi sulkeutuu äidin takana, ponkaisen ylös, riisun painavat vaatteet päältäni ja otan kuuman suihkun. Minua itkettää rajusti, äiti sanoo soittavansa lastensuojeluviranomaisille että hänen lapsensa tarvitsee apua. Oikeasti apua. Ettei se ole terve, itkee suihkun lattialla märät vaatteet päällä eikä suostu reagoimaan tai liikkumaan. Se on sairas. Sairas vaikka psykiatrin mukaan sillä ei ole mitään terveydellistä syytä olla käymättä koulua.

Seuraavat tunnit ovat houreisen tuskaisia. Suihkusta päästyäni hipsin huoneeseeni ja hautaudun uudestaan peiton alle. Äiti tuo aamupalaa, valittaa peitosta ja istuu tuolille tarkkailemaan kun syön. Nielen lääkkeet ja vitamiinit ja sanon, etten suostu syömään ennen kuin äiti menee pois. Kun ovi on kiinni, peittelen kielen jogurttisilkillä ja haukkaan ruisleipää.

Makaan sängyssä, nukun ehkä pari tuntia tai sitten vain minuutin. Äiti istuu ehkä vieressäni tai sitten lukee kirjastosta lainaamaani syömishäiriökirjaa olohuoneen sohvalla. Äiti katsoo pahalla kirjoja joita luen. Ne ovat kuulemma liian surullisia, saan niistä kuulemma vaikutteita. Se ei ymmärrä. Ei sairaudesta voi ottaa vaikutteita, se tulee itsekseen ja suutelee sydämen auki eikä koskaan enää lähde. En voi ryhdistäytyä. Ei äitinikään ryhdistäytynyt silloin kun sillä oli keuhkokuume ja se joutui teholle.

En halua elää masennuksen kanssa. Hakekaa mut pois.

to the middle of nowhere

There is no explain why life is filled with pain.
But do the flowers ever grow in the places it don't rain?

Hiivin yöllä vessaan, katson peilistä valkoisella rintakehällä risteilevää verisuonten vihreää karttaa. Rinnan alla sykkii sydän, joka pumppaa joka sekunti lisää verta vihreisiin suoniin ja pitää minut elossa. Minulle tulee yhtäkkiä valtava halu repiä rinta auki ja kaivaa punainen verinen sydän nyrkissä ulos. Puristaa sitä ja tuntea viimeiset sykkeet, ennen kuin yö maalaa mustan viileän verhon silmäluomien alle.

Elämäni on kuollutta. Päivät dataan, istun ja murehdin, yöt kuuntelen musiikkia tai nukun. Kouluun meneminen on alkanut tuntua jo sulalta mahdottomuudelta. Tunnen pettäneeni itseni ja kaikki muutkin.

Viikonloppuna matkustin mutkittelevalla madolla kahden ja puolensadan kilometrin päähän katsomaan tyttöystävääni. Päivät olivat kauniita, nautin hänen hengityksestään ihollani ja hellistä lämpimistä hyväilyistä. Nautin kauniista sanoista ja pitkistä (tai oikeastaan liian lyhyistä) läheisistä öistä. Pidin hänen perheestään, vaikka en osannutkaan olla muuta kuin ujo suolapatsas. Pidin ruoasta ja jogurtista, jota söin iltapalaksi. Pidin hänen kotikylästään ja järven jään alle laskeutuvasta auringosta, joka värjäsi taivaan uneliaaksi ja vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi. Pidin hänen kädestään kiinni ja suutelin häntä huulille äänettömyyden säestäessä tunnelmaa.

Olin niiden päivien ajan onnellinen. Nyt olen taas palannut kaupungin harmauteen ja hälinään, enkä tiedä, mitä enää haluan. En mitään muuta kuin nukahtaa taas kultani viereen.

Masennukseni terrorisoi elämääni. Se sulattaa ilon tyhjyydeksi ja laimentaa vihan pettymykseksi. Se saa minut toivomaan pahaa itselleni ja kyynelehtimään mustiin öihin. Se kuihduttaa, hitaasti mutta varmasti. En kestä ajatella millainen ihmisraunio olen muutaman vuoden kuluttua, jos en saa sairauttani pysähtymään. En kestä ajatella, että silloin minun täytyy kai sanoa katsulle hyvästit. En voi roikkua niin ihanassa ja elämäniloisessa ja unelmia täynnä olevassa ihmisessä, tuon hänen elämäänsä silloin luultavimmin enemmän huonoa kuin hyvää.

Joskus on aika lähteä. Toivon että sairauteni aika tulee nopeammin kuin minun.

to be the best, you must be able to handle the worst

Eno löydettiin kuolleena eilen. Ja yhtäkkiä maailma on täynnä surevia ihmisiä, kaikki itkevät enoni takia, minä en parin minuutin kuluttua vuodata enää kyyneltäkään. Olen tunteeton. Olen tyhjä. Minua ei enää kiinnosta, kuka ympärilläni kuolee, kun kaikki on muutenkin niin haurasta ja pimeää ja katoavaista. (Katsu ei saa kuolla.) Kuoleman käsitteleminen ei ole ikinä ollut minulle vaikeaa, vaikka en ole koskaan uskonut mihinkään enkä ollut varma, mitä kuoleman aikana ihmisessä tapahtuu ja mitä on sen jälkeen. Kuoleminen on ollut neutraali, omalla tavallaan käsittämätön asia, ihan niin kuin syntymä tai maailmankaikkeuden olemassaolo yleensä. Jokaisen elämä päättyy joskus, ja minä olen viimeisen vuoden ajan hyvin suopealla mielellä katsonut myös sitä vaihtoehtoa, että minun elämäni päättyisi varhain.

Tyttöystäväni kanssa jutellessani tänään ymmärsin, miten hyvin hän on oppinut minut ja sairauteni tuntemaan lyhyessä ajassa, mutta miten huonosti hän silti sairauttani ymmärtää. Ei siinä mitään, enhän minäkään ymmärrä tätä mustaa ruusua millään lailla, en usko että kukaan ymmärtää. Sairaudet ovat loisia jotka elävät omaa elämäänsä ja ruokkivat itseään ihmisen epätoivolla ja kyynelillä. Katsu teki kuitenkin minuun vaikutuksen, hän osasi kertoa miten epätoivoisena minun tilanteeni näkee ilman että olin omasta mielestäni hänelle paljoa avannut masentunutta maailmaani. Tarpeeksi ainakaan.

Hänen sanojensa mukaan olen hyvin lahjakas ja ihana ihminen jolla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta tämä musta ruusu on syönyt minusta kaiken kyvyn tehdä mitään. Olen liian voimaton, liian väsynyt tekemään mitään itseni tai toisten hyväksi, viheliäiseksi muuttunut mieleni kehittelee jatkuvasti uusia epäonnen aiheita ja toteuttaa jo masennusta kiertokulkuna. Olen voimaton sen edessä. Miten kamala sairaus masennus onkaan. Kukahan tuon viimeisen lauseen minulle sanoi. Kultako se oli. Ei, se taisi olla psykiatrini.

Osaksi se on kai masennukseni syytä, mutta minusta tuntuu ettei millään ole oikeasti mitään väliä minulle eikä kellekään muullekaan. On ihan sama mitä tapahtuu, me ihmiset emme kuitenkaan ole kuin kirppuja maailmankaikkeudessa, jos sitäkään. Hukumme mustiin aukkoihin, paskannamme tulikuumia aurinkoja ja itkemme jäisiä uranuksia. Ne kaikki ovat niin suuria että ne täyttävät meidät, me poksahdamme kuin ilmapallot eikä jäljelle jää mitään. Riekaleita ehkä.

melankolian riemut

Selviytyminen on taidetta.

Se on veren kohinaa korvissa ja kitkerää makua suussa, kuivia suolaisia kyyneliä, sumuun hukkuvia sateenkaaria, mustia paahtoleipiä, itkukurkkua ja huolestuneita vahtikoiria. Hätäisiä tekstiviestejä, auringonpaistetta verhojen takana, hiljaisen äänen ivaa pään sisällä. Kirjaston mielenterveyshyllyjä, kontaktimuovisia tuskaansa huutavia kirjoja, joiden keltaiset sivut alkavat repeillä. Valkoisia lääkenappeja, poretabletteja ja sairaalan valkoisia käytäviä. Se on tuskaa.

Ja tuska on taidetta.

En pidä itseäni erityisen luovana enkä ymmärrä juurikaan mitään taiteen päälle, ja siksi uskon selviytymisen tuottavan minulle niin suuria vaikeuksia. Taide on jotain abstraktia ja hienovaraista, johon minun suppea ymmärrykseni ei yllä. Missä menee taiteen ja tylsyyden raja? Vai onko tylsyys taidetta, taide tylsyyttä ja tylsyys taiteen ilmentymä? Lipastonnurkalla rusehtuva omenanraatokin selviytyy minua paremmin. Se on luovempi kuin minä. Se osaa vain olla - turhia miettimättä.

Aurinko pilkistää äidin makuuhuoneen pitsisten prinsessaverhojen läpi ja flirttailee minulle. Lintukuoro laulaa kevättä alastomalla oksalla ja kannustaa aurinkoa yrittämään lisää. En vastaa sen silmäniskuihin, en aio mennä sen lähelle tai muuten se polttaa minut poroksi. Enkä halua olla poro. Se ei olisi kai kovin taiteellista. Flirtti on petollista, etenkin jos kohteena on aurinko, musta, niljakas ja piikikäs olento tai kuolema. (Tai mikä tahansa.)

Minä olen pieni heikko (vähän pulska) bambi, ja minun edessäni on jää. Lasista pintaa peittää puuterimainen kerros lunta, seison hurteisella rannalla täristen ja kosketan varovasti jään pintaa. Jään alla näkyy mustaa, siellä asuu kamalia mustia olentoja jotka syövät minut jos joudun niiden armoille. Ne viettelevät ja kurkottelevat limaisia huuliaan minua kohti, välissämme on vain loputon, kylmä ohut jää. Katson vastarannalle. Sumun seasta erotan yksinäisiä puita, joissa ei ole lehden lehteä. Usva ympäröi niitä, sytyttää kuun taivaalle ja saa kaiken näyttämään petolliselta.

Ne sanovat, että pääsen tuskistani eroon ylittämällä jään, astelemalla ritisevien heikkojenkin kohtien yli pelottomasti ja pitämällä pään pystyssä ja katseen valppaana. Bambin askelin koettelen jäätä, mutta en uskalla astua sille. Se on petollinen ja kylmä ja liukas. En ikinä tule pääsemään sen yli. Musta jää on sairaus, jota poden, enkä minä ikinä tule ylittämään sitä, vaan jään rannalle ruikuttamaan. Ehkä niin on tarkoitettu. Olen vain pelokas yksinäinen bambi ja kylmät jalkani pettävät minä hetkenä hyvänsä.

Kuulostaako tutulta?

 

Eilen päätin repäistä ja lähteä kaupungille katsomaan ensi-illassa olevaa black swania. Rakastan käydä elokuvissa yksin, kun voi kuunnella vain itseään ja rentoutua ja nauttia ja olla hiljaa ja keskittyä leffaan täysillä. Elokuva ylitti odotukseni mennen tullen, suosittelen sitä kaikille, vaikka se voikin olla vähän järkyttävä! Itse olen sen verran herkkä että se repi sisuskaluja aika lujaa. Jokainen varmaan tietää tämän jo kauan hypetetyn leffan aiheen suurin piirtein, mutta tietämättömille voisin sanoa tämän olevan psykologinen trilleri täydellisyyttä tavoittelevasta ballerinasta, jonka mielenterveys alkaa luhistua.

Rakastuin siihen, vaikka pelkäsin sen aikana monessa kohtauksessa todella paljon. Mikään leffa ei ole järkyttänyt ja puraissut minua näin kipeästi, mutta ei myöskään herättänyt näin paljon ihailua ja ihastusta. Tarina on hieno ja aihe tärkeä, kerronta on ehkä vähän epäuskottavaa mutta hienoa sekin, ja loppu on paras mitä voi olla. Tämä leffa pistää miettimään. Hitto vieköön, en osaa kirjoittaa mitään järkevää kun olen niin sekaisin elokuvasta.

sen miehen t-paidassa mustat siivet, niin kuin kuolleen enkelin

Minä rikon lakia. Rikon lakia. En käy koulussa enää. Haluaisin mennä, mutta vähät voimani eivät riitä opiskeluun, päässä ei pysy mikään tieto tarpeeksi kauan, illat ovat kyynelien täyttämiä ja aamut väsyneitä ja harmaita ja hitaita. Ja minä sen kuin läskistyn täällä kotona, syön liikaa ja painan liikaa ja olen liikaa. Eilen minulla oli spinning-tunti, ja olisin todellakin halunnut mennä sinne, mutta... En tiedä mitä tapahtui. En vain mennyt. En saanut itseäni ylös.

Päivät olen retkottanut puolikuolleena sohvalla ja tuijottanut tv'tä vaikka sieltä ei tule mitään, roikkunut tietokoneella tekemättä ja näkemättä mitään, lukenut ihanaa merta kerta toisensa perään ja tekstaillut kullan kanssa. Minulla on kylmä, iho nousee kananlihalle aina kun liikahdan. Toisaalta vaatetuksessanikaan ei ole kehumista. Toppi ja alushousut, en jaksa pukea päälleni mitään muuta.

Minusta tuntuu, etten osaa puhua enää. Etten osaa kirjoittaa. Etten osaa ilmaista tunteitani. Kykyni tähän on sulanut pois ja jättänyt taivaan mustaksi ja tähdettömäksi. En tiedä enää kuka olen, en tiedä olenko edes tiennyt sitä koskaan. Haluaisin olla hyvä itselleni, en halua tehdä itselleni pahaa, haluan rakastaa itseäni, mutta silti vihaan. Vihaan niin paljon. Vihaan kaikkea minussa. Kaikkea paitsi katsua.

Hukun tähän.