3/09/2011

to be the best, you must be able to handle the worst


Eno löydettiin kuolleena eilen. Ja yhtäkkiä maailma on täynnä surevia ihmisiä, kaikki itkevät enoni takia, minä en parin minuutin kuluttua vuodata enää kyyneltäkään. Olen tunteeton. Olen tyhjä. Minua ei enää kiinnosta, kuka ympärilläni kuolee, kun kaikki on muutenkin niin haurasta ja pimeää ja katoavaista. (Katsu ei saa kuolla.) Kuoleman käsitteleminen ei ole ikinä ollut minulle vaikeaa, vaikka en ole koskaan uskonut mihinkään enkä ollut varma, mitä kuoleman aikana ihmisessä tapahtuu ja mitä on sen jälkeen. Kuoleminen on ollut neutraali, omalla tavallaan käsittämätön asia, ihan niin kuin syntymä tai maailmankaikkeuden olemassaolo yleensä. Jokaisen elämä päättyy joskus, ja minä olen viimeisen vuoden ajan hyvin suopealla mielellä katsonut myös sitä vaihtoehtoa, että minun elämäni päättyisi varhain.

Tyttöystäväni kanssa jutellessani tänään ymmärsin, miten hyvin hän on oppinut minut ja sairauteni tuntemaan lyhyessä ajassa, mutta miten huonosti hän silti sairauttani ymmärtää. Ei siinä mitään, enhän minäkään ymmärrä tätä mustaa ruusua millään lailla, en usko että kukaan ymmärtää. Sairaudet ovat loisia jotka elävät omaa elämäänsä ja ruokkivat itseään ihmisen epätoivolla ja kyynelillä. Katsu teki kuitenkin minuun vaikutuksen, hän osasi kertoa miten epätoivoisena minun tilanteeni näkee ilman että olin omasta mielestäni hänelle paljoa avannut masentunutta maailmaani. Tarpeeksi ainakaan.

Hänen sanojensa mukaan olen hyvin lahjakas ja ihana ihminen jolla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta tämä musta ruusu on syönyt minusta kaiken kyvyn tehdä mitään. Olen liian voimaton, liian väsynyt tekemään mitään itseni tai toisten hyväksi, viheliäiseksi muuttunut mieleni kehittelee jatkuvasti uusia epäonnen aiheita ja toteuttaa jo masennusta kiertokulkuna. Olen voimaton sen edessä. Miten kamala sairaus masennus onkaan. Kukahan tuon viimeisen lauseen minulle sanoi. Kultako se oli. Ei, se taisi olla psykiatrini.

Osaksi se on kai masennukseni syytä, mutta minusta tuntuu ettei millään ole oikeasti mitään väliä minulle eikä kellekään muullekaan. On ihan sama mitä tapahtuu, me ihmiset emme kuitenkaan ole kuin kirppuja maailmankaikkeudessa, jos sitäkään. Hukumme mustiin aukkoihin, paskannamme tulikuumia aurinkoja ja itkemme jäisiä uranuksia. Ne kaikki ovat niin suuria että ne täyttävät meidät, me poksahdamme kuin ilmapallot eikä jäljelle jää mitään. Riekaleita ehkä.

2 kommenttia:

Nanna kirjoitti...

Ihana uusi ulkoasu :>

nanna kirjoitti...

kiitoksia :)