eikä kukaan nää kun ikuisesti varjoissa oon

Minä en olekaan kuivilla. Olen alkanut haluta pois täältä, suden syliin. Koulunkäynti ahdistaa, joudun taas taistelemaan jotta pääsen aamuisin ylös sängystä ja saan istuttua koulussa koko pitkän päivän. Joka ilta itkettää, suruni valuu karpaloina poskiani pitkin ja kyselen itseltäni, kuka oikein olen, tietämättä vastausta. Myös punainen ruusu on alkanut saada kuristusotteen. Luulin syöväni hyvin, mutta polilla sanottiin toista.

En ymmärrä, miksi meidän pitää juosta kuin oravat pyörässä. Tämä kaikki, arki, ihmiset ja ongelmat, on niin hektistä, etten ainakaan minä kaiken keskelle puolen vuoden tauon jälkeen pelmahtaneena jaksa. Onko meidät tarkoitettu tällaiseen? Ilmeisesti en ole vielä terve, kun en jaksa normaalia arjen pyöritystä kuin kynsin hampain. Pahinta on, kun uudet koulukaverini eivät tiedä vaikeuksistani, enkä tunne heitä vielä niin hyvin, että alkaisin avautua. Pelkään että menetän heidät sen jälkeen.

Perjantaina rohkaistuin ja kerroin keskusteluihmiselleni laihtumisestani ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Hän oli toki huomannut asian aiemmin, kaiketi vain odottanut, että minä uskallan puhua itse. Hänestä on taas tullut astetta läheisempi minulle, uskallan vihdoin puhua avoimesti tunteistani ja olla pieni ja surkea. Hän kehotti pitämään ruokapäiväkirjaa, ja eilen, kun näytin sitä hänelle, hänen silmistään hohkasi huoli, ja tiesin, että syömisissäni on edelleen jotakin vialla. Meinasin alkaa itkeä, luulin, että olen oppinut syömään hyvin.

Hän sanoi kyselevänsä, saisiko ravintoterapeutille varattua ajan ilman, että vanhempani saavat tietää. Minä en nimittäin halua kertoa heille. Ei, he ovat nähneet jo tarpeeksi vaivaa ja huolta, he ovat myös pelkällä hössöttämisellään tehneet parantumisestani helvettiä. En tahdo heitä enää tielleni.

Jokin minussa haluaa mukaan siihen mustaan virtaan, keijukuplaan, jossa satu muuttuu todeksi ja arki on poissa. Kultani avasi eilen minulle täysin uusia maailmoja kertomalla, ettei minun tarvitse sairastua anoreksiaan ollakseni yliluonnollinen. Voin olla sitä paljon persoonallisemmallakin tavalla. Ehkä keijukupla ei olekaan hyvä paikka minulle.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,

tuntemattomat kukat loistavat rannalla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja

kaikki toiset värit -

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

se mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

- Edith Södergran

syksy saapuu, kuin vanhus, se hymyilee

Minä olen joskus valkoinen, joskus ruskea - muutan väriäni vuodenaikojen mukaan. Minusta on mukavaa olla mukana luonnon muutoksessa ja vaihtua erilaiseksi persoonaksi. Olen vaihteleva.
Mutta jokin minussa on pysyvää. Olen ujo, olen arka, säpsähdän perhosen siipien liikettä ja pistän pääni pensaaseen, jottei minua nähdä, vaikka terävät oksat pistelevät korviani ja saavat aikaan haavoja. Suhtaudun varauksella kaikkeen uuteen, mutta sitten kun huomaan, että asiaan voi luottaa ja se on turvallinen, uskon siihen täysillä.
Minä olen jänis.

"Minä pidän linnuista. Ne ovat kauniita, ne ovat vapaita ja ne voivat lentää kannatellen onttoluista kevyttä kehoaan siipiensä ja ilmapyörteiden varassa. Olisinpa minäkin lintu."
"Linnut eivät ole vapaita, ne ovat vangittuna taivaaseen ja tähän elämään, tähän kirottuun maailmaan. Kukaan ei ole vapaa niin kauan kuin täällä elää. Lentämisestä en halua edes puhua."
"Ihmisellä saa olla unelmia!"
"... Jotka eivät ole totta? Herää jo! Olet huijannut itseäsi kaikki nämä vuodet, olet kulkenut pimeässä kun et ole jaksanut painaa valokatkaisijaa. Unelmien kuuluu olla konkreettisia, ne pitää voida saavuttaa. Muuten missään ei ole mitään järkeä."
"Onko elämässä ylipäänsä järkeä tai logiikkaa?"
"Sinäpä sen sanoit."

Perhosia lentää laivueena ajatuksieni halki ja minulla on nälkä. Kaikki tuntuu uudelta ja innostavalta, mutta samalla minua väsyttää. Olen taitoskohdassa - aloittamassa jotain suurta ja uutta, joka tulee olemaan iso osa elämääni pitkän aikaa.

---------------------------------------------------------------

Olen samaan aikaan uupunut, iloinen, helpottunut, odottava, stressaantunut ja innostunut. Lukio alkoi ja sen mukana kaikki uudet ja jännittävät asiat - en ole koskaan ennen mennyt ihan uuteen kouluun josta en tunne ketään, en ole koskaan joutunut matkustamaan pitkää matkaa kouluun, en ole koskaan aloittanut täysin puhtaalta pöydältä. Siispä kaikessa on ollut paljon totuteltavaa.

Yllä olevat katkelmat ovat tänään äidinkielen tunnilla kirjoittamiani, tarkemmin sanoen kirjallisuuden harrastuskurssin tuotoksiani. Järjestyksessä itseni kuvaus eläimenä, mieleni sisäinen dialogi ja tunnetilani juuri sillä hetkellä, kun tekstiä kirjoitin.

Pidän opiskelusta. Vaikka arkeen tottuminen on ollut vaikeaa ja on yhä todella kesken, olen innostunut äidinkielen kursseista, joita on meidän koulussa yhteensä 14. Haluan käydä ne kaikki ja kirjoittaa laudaturin neljän vuoden kuluttua. Lukujärjestykseni on vähän naurettava tässä jaksossa, vain kaksi lukuainetta, matikkaa ja äikkää, ja niiden lisäksi opinto-ohjausta, liikuntaa ja kuvataidetta. Silti minua stressaa matkustaminen joka aamu ja iltapäivä, 90 minuutin mittaiset oppitunnit, kokeet ja koko uusi tilanne ja ympäristö.

Olen saanut uusia kavereita, mistä olen tajuttoman iloinen. On kiva huomata, että uudessa koulussa ihmiset haluavat jutella ja ovat mukavia. Yksi asuu jopa aika lähellä minua, olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä ja henganneet porukassa muiden kanssa. Luulen, että tulen jopa nauttimaan tulevista vuosista lukiossa uurastuksen parissa. (Kunhan ensin totun tähän rytmiin ja opin elämään arkea, soljumaan sen mukana.)

Minulle kuuluu siis oikein hyvää, ainoa miinus on jatkuva stressi ja siitä johtuva ahdistus. Kävin polilla ja sain taas kuulla miten laiha olen nykyään, mutta en uskaltanut sanoa hänelle mitään. Menin ihan jäihin, en taida luottaa häneen tarpeeksi. Joku toinen kerta sitten.

Anteeksi, tämä postaus oli taas vähän tökerösti ja huonosti kirjoitettu. Olen väsynyt.

if you want to fly, you got to give up the shit that weighs you down

Ilmassa ei tuoksu enää riemu. Vapaus ei leijaile ihmisten lomassa rikastuttaen ilmaa ja kuiskaillen korviimme lempeitä sanoja. Alamme katsoa loputonta näkymätöntä seinää tyhjä katse silmissämme ja muuttua koneiksi, jotta kestäisimme talven kylmyyden ja voisimme taas keväällä sulattaa itsemme henkiin. Arki on kohta osa minunkin elämääni.

En ole puoleen vuoteen elänyt arkea. Olen istunut kotona ja tuijottanut televisiota, keskittynyt itseni kokoamiseen. Olen herännyt myöhään aamuisin, mennyt myöhään nukkumaan. Olen unohdellut asioita huoletta, koska minun ei ole tarvinnut ottaa kunnolla vastuuta mistään. Olen opetellut vain pysymään hengissä ja olemaan iloinen, eikä minun ole tarvinnut keskittyä muuhun.

Pian kaikki tulee muuttumaan. Maanantaina tulen astumaan uuteen elämään, uuteen kouluun, uusiin ihmisiin, uusiin huoliin, uuteen maailmaan, uusiin kokeisiin ja uusiin haasteisiin. Tulen sulkemaan laukkuni vetoketjun joka aamu ja kävelemään ovesta ulos kengät kopisten.

Miten ihmiset jaksavat sitä? Miten he jaksavat arkea? Sen hektisyyttä, levottomuutta, koettelevuutta, sen raatelevia kynsiä ja tappavaa katsetta. Arki on hullua oravanpyörää, eihän kukaan kestä sitä. Välillä mietin, olenko nyt astumassa suden suuhun. Käyn lukion neljässä vuodessa, mutta silti minua pelottaa. Miten jaksan kuusi jaksoa vuodessa, kuusi koeviikkoa, kolmisensataa päivää pelkkää opiskelua ja pänttäämistä? Olenko jo ehtinyt niin pitkälle, että olen valmis siihen? En usko.

Opiskelua enemmän minua huolettaa ihan tavallinen arjen pyörittäminen. En ymmärrä, miten ihminen jaksaa tiukkoja rutiineja päivästä toiseen, viikosta toiseen. Aikaisin ylös, suihku, vaatteet päälle, laukku valmiiksi, aamupala, hampaiden pesu, meikki, hiukset, ulos aamuruuhkaan, metro, bussi, kävely koululle, ihmisten tervehtiminen, luokkaan istuminen, opiskelu. Ruokatunti, lisää opiskelua, hypäreitä, muistiinpanoja ja kuuntelua. Bussi, kävely, metro. Koti. Välipala, läksyt, tietokone, telkkari, musiikkia, illallinen, kasvojen ja hampaiden pesu, yöpuku, silmät kiinni. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Tätäkö elämä on?

Olen laihtunut taas kilon - parissa päivässä. Olen jo toisinaan tyytyväinen kehooni, mutta syöminen ahdistaa. En tahdo syödä enemmän kuin mitä nyt. Eikö tämä tuska muka ole tarpeeksi? Toisaalta en tahdo nähdä sitä päivää, kun painan alle viidenkymmenen ja minusta ei ole jäljellä muuta kuin varjo enää. En halua tuhota itseäni, haluan pysyä tyttöystäväni vierellä ja olla onnellinen vielä joskus.

Pari ex-luokkalaistani eivät jätä minua rauhaan. Äsken he tulivat huoneeni ikkunalle koputtelemaan ja hokemaan "hyi vittu", en tajua heitä. Muistan niin monta kertaa kuulleeni heidän suustaan olevani nolife, että minua ihan ihmetyttää, eivätkö he omista peiliä. Kuka vajoaa niin alas, että tulee ex-luokan kummajaisen ikkunalle kiroilemaan vain mahdollisesti pahoittaakseen mieleni? Miksi he tuhlaavat aikaansa minuun, kun eivät näemmä pidä minusta lainkaan? Keväällä tuo olisi saanut minut nielemään kyyneliä, mutta nyt tunsin lähinnä sääliä ja hämmennystä. Maailmassa on monenlaista porukkaa, myös niitä uskomattoman epäkypsiä ihmisiä.

who are we to be emotional

23.7.2011

Maalla on rauhallista. Mansikat kukkivat päiväpeitossani, pääskysillä on pesä mökin räystään alla ja kaikkialla asuu hiljainen luonto. Iltaisin veli lämmittää saunan, ennen se oli enoni hommaa mutta eihän enoa enää ole.

Kävin enon haudalla ja katsoin mustaa kiiltävää kiveä, hiekkaista nurmea jonka päällä seisoin ja jonka alla, minun pienten jalkojeni alla, lepäsi rakas enoni kankeana kuin hautakivi. Minun on vähän ikävä enoa, joka teki itsemurhan maaliskuussa, ampui kuulan kallonsa halki. Olen vieläkin ihmeissäni, että juuri minun vahva enoni teki sen, vaikka jälkeenpäin ajatellen hän kyllä viihtyi enemmän omissa oloissaan eikä näyttänyt koskaan tunteitaan. Surettaa. Sairastaessani masennusta itsemurhasta on tullut minulle todella läheinen aihe, olen pohtinut sitä eri näkökulmista ja ajanut omaa mielipidettäni muiden tietoon. Nyt ei riitä aikaa asian avaamiseen, ehkä kirjoitan siitä joskus toiste.

Syöminen on tuottanut hankaluuksia, osasin myöntää sen itse vasta pari päivää sitten. Kultani mukaan minulla on syömishäiriö ja hän olisi mielellään panemassa minut hoitoon. Minun on vaikea sulattaa sitä. Laihduttamiseni on asia, josta olen uskaltanut puhua rehellisesti vain tyttöystävälleni. Olen huomannut, että minulle on tullut joitakin pakkomielteitä ruoan suhteen. Ne pelottavat minua. En koe itse olevani kykenevä hallitsemaan niitä, minun on vain pakko tehdä niin, vaikken tiedä kuka pakottaa. Minun sisälläni kasvaa uusi loinen, minä tunnen sen verenpuneisen ruusun rönsyt jo melkein kuihtuneen mustan ruusun lomassa. Minua pelottaa; minussa on jokin, jota en osaa hallita.

Lupasin kullalleni lopettavani laihduttamisen ja yrittäväni kukistaa uuden kukan sisälläni. Elopainostani on kadonnut kuusi kiloa, painan vähemmän kuin koskaan sitten ala-asteen. Olen mielestäni jo parempi, mutta jos vielä vähän... ei, minä pidän painon siinä missä se nyt on. Minua vain ahdistaa, kun syön niin hirveästi.

24.7.2011

Virallisten suositusten mukaan leipää pitäisi päivittäin syödä 6-9 viipaletta. Sehän on ihan kamalan paljon, minä syön keskimäärin yhden.

Minä yritin oksentaa tänään. Söin viisi keksiä ja minua ahdistaa vieläkin, ääni päässäni sanoo että olin huono, olen surkea kun en lopulta oksentanut. Minua pelottaa sekä oksentaminen että sen tekemättä jättäminen. Minä lihon, huomenna herään satakiloisena ja se on ihan minun oma vikani. Itkettää. En pärjää yksin sille hirviölle, joka sisälläni asuaa, se vaatii päästä lähemmäs ihoani ja ajatuksiani, se ei halua että välissä on yhtään ihraa. Ja minä tahdon miellyttää sitä.

Tarvitsen apua.

26.7.2011

55 kiloa. 55 kiloa minua, seitsemän kiloa vähemmän minua, haluan olla pienempi ja syödä kuin keiju. Tiedättehän, ei se määrä vaan se laatu.

Minä en tiedä, mistä olen tulossa, minä en tiedä, minne olen menossa. En tiedä enää. Haluan antautua virtaan ja olla sadun hahmo, haluan herätä vaaleanpunaisessa ruusulinnassani, unissa kaikki on mahdollista, mutta ruusut ovat pahoja, ne ovat mustia ja punaisia, ne syövät elämän. Niiden piikit puhkovat ajatuksiani enkä minä halua. Maantiellä nukkuu kuollut jänis, kärpäset syövät sen silmiä jotka ovat lasittuneet taivaan kyyneliin. Taistelemisesta ei ollut hyötyä, vaikka niin väitettiin, kaikki kuolevat joskus, me kaikki tapetaan itseämme hitaasti ja palvotaan kuolemaa, luullaan, että elämä on ikuinen. Missään ei ole mitään järkeä. Miksi en osaa rakastaa itseäni.

28.7.2011

Seison aukealla, ja ympärilläni on ihmisiä. Ihan liikaa ihmisiä.

Niillä on silmien paikalla mustat aukot.

8.7.2011

Tämä kesä on ollut myllerryksen aikaa. Nyt kotiin vihdoin palanneena osaan ottaa rennommin eikä juuri nyt ole lainkaan paha mieli (tosin mielialat vaihtelevat tulevien menkkojen takia). Kultani luona vuodatimme kumpikin vuorollamme kyyneliä, mutta viikko oli kesäni mahtavin ja täynnä läheisyyttä ja huomiota. Opin katsun luona syömään normaalisti ja nauttimaan liikunnasta (!!!), mikä on minun kohdallani huikea saavutus. En minä vieläkään himourheilija ole, mutta ainakaan en säiky jokaista liikettä joka minun pitäisi tehdä, ja osaan ajatella liikuntaa jonain muuna kuin liikuntana.

Kun menen ensi viikolla polille, aion puhua siellä minun syömisongelmistani ja ahdistuksestani, koska tiedän, etten pidemmän päälle selviä ilman apua. Tällä hetkellä olen mielestäni ihan sopivan kokoinen (vaikka olin lihonut kilon viimeisen kahden viikon aikana), mutta mieleni voi muuttua koska vain. Mitä ihmettä, harkitsevaisesta pikkuvanhasta tytöstä on tullut impulsiivisesti toimiva epävakaa teini.

Olen löytänyt suurimman voimavarani, sen mikä saa minut tahtomaan itselleni hyvää. Kuten tyttöystävälleni joskus mesessä selostin: "Mä olen aina miettinyt, mikä olis sellanen ohje jonka voisin antaa kaikille joilla on mielenterveysongelmia, kaikille jotka kamppailee itsetunnon tai jonkin muun psyykkisen asian kanssa, ja nyt tiedän sen, millä keinolla mistä vaan voi parantua. Pitää löytää ihminen, jonka vuoksi on valmis tekemään kaikkensa, kirjaimellisesti."

Tänään olen syönyt mielestäni hyvin

1dl mustikoita
1dl sokeritonta mysliä ja pellavansiemenrouhetta
1dl maustamatonta jogurttia
2 nektariinia
1dl siemeniä ja manteleita
½ pieni ruisnappi, päällä oivariinia ja kurkkua
7 pientä kalanpalaa
1½ tomaattia
salaatinlehti
1dl hunajamelonia
2dl suklaajäätelöä

eikä se edes ahdista. (: