8/08/2011

who are we to be emotional

23.7.2011

Maalla on rauhallista. Mansikat kukkivat päiväpeitossani, pääskysillä on pesä mökin räystään alla ja kaikkialla asuu hiljainen luonto. Iltaisin veli lämmittää saunan, ennen se oli enoni hommaa mutta eihän enoa enää ole.

Kävin enon haudalla ja katsoin mustaa kiiltävää kiveä, hiekkaista nurmea jonka päällä seisoin ja jonka alla, minun pienten jalkojeni alla, lepäsi rakas enoni kankeana kuin hautakivi. Minun on vähän ikävä enoa, joka teki itsemurhan maaliskuussa, ampui kuulan kallonsa halki. Olen vieläkin ihmeissäni, että juuri minun vahva enoni teki sen, vaikka jälkeenpäin ajatellen hän kyllä viihtyi enemmän omissa oloissaan eikä näyttänyt koskaan tunteitaan. Surettaa. Sairastaessani masennusta itsemurhasta on tullut minulle todella läheinen aihe, olen pohtinut sitä eri näkökulmista ja ajanut omaa mielipidettäni muiden tietoon. Nyt ei riitä aikaa asian avaamiseen, ehkä kirjoitan siitä joskus toiste.

Syöminen on tuottanut hankaluuksia, osasin myöntää sen itse vasta pari päivää sitten. Kultani mukaan minulla on syömishäiriö ja hän olisi mielellään panemassa minut hoitoon. Minun on vaikea sulattaa sitä. Laihduttamiseni on asia, josta olen uskaltanut puhua rehellisesti vain tyttöystävälleni. Olen huomannut, että minulle on tullut joitakin pakkomielteitä ruoan suhteen. Ne pelottavat minua. En koe itse olevani kykenevä hallitsemaan niitä, minun on vain pakko tehdä niin, vaikken tiedä kuka pakottaa. Minun sisälläni kasvaa uusi loinen, minä tunnen sen verenpuneisen ruusun rönsyt jo melkein kuihtuneen mustan ruusun lomassa. Minua pelottaa; minussa on jokin, jota en osaa hallita.

Lupasin kullalleni lopettavani laihduttamisen ja yrittäväni kukistaa uuden kukan sisälläni. Elopainostani on kadonnut kuusi kiloa, painan vähemmän kuin koskaan sitten ala-asteen. Olen mielestäni jo parempi, mutta jos vielä vähän... ei, minä pidän painon siinä missä se nyt on. Minua vain ahdistaa, kun syön niin hirveästi.


24.7.2011

Virallisten suositusten mukaan leipää pitäisi päivittäin syödä 6-9 viipaletta. Sehän on ihan kamalan paljon, minä syön keskimäärin yhden.

Minä yritin oksentaa tänään. Söin viisi keksiä ja minua ahdistaa vieläkin, ääni päässäni sanoo että olin huono, olen surkea kun en lopulta oksentanut. Minua pelottaa sekä oksentaminen että sen tekemättä jättäminen. Minä lihon, huomenna herään satakiloisena ja se on ihan minun oma vikani. Itkettää. En pärjää yksin sille hirviölle, joka sisälläni asuaa, se vaatii päästä lähemmäs ihoani ja ajatuksiani, se ei halua että välissä on yhtään ihraa. Ja minä tahdon miellyttää sitä.

Tarvitsen apua.

26.7.2011

55 kiloa. 55 kiloa minua, seitsemän kiloa vähemmän minua, haluan olla pienempi ja syödä kuin keiju. Tiedättehän, ei se määrä vaan se laatu.

Minä en tiedä, mistä olen tulossa, minä en tiedä, minne olen menossa. En tiedä enää. Haluan antautua virtaan ja olla sadun hahmo, haluan herätä vaaleanpunaisessa ruusulinnassani, unissa kaikki on mahdollista, mutta ruusut ovat pahoja, ne ovat mustia ja punaisia, ne syövät elämän. Niiden piikit puhkovat ajatuksiani enkä minä halua. Maantiellä nukkuu kuollut jänis, kärpäset syövät sen silmiä jotka ovat lasittuneet taivaan kyyneliin. Taistelemisesta ei ollut hyötyä, vaikka niin väitettiin, kaikki kuolevat joskus, me kaikki tapetaan itseämme hitaasti ja palvotaan kuolemaa, luullaan, että elämä on ikuinen. Missään ei ole mitään järkeä. Miksi en osaa rakastaa itseäni.

28.7.2011

Seison aukealla, ja ympärilläni on ihmisiä. Ihan liikaa ihmisiä.

Niillä on silmien paikalla mustat aukot.


8.7.2011

Tämä kesä on ollut myllerryksen aikaa. Nyt kotiin vihdoin palanneena osaan ottaa rennommin eikä juuri nyt ole lainkaan paha mieli (tosin mielialat vaihtelevat tulevien menkkojen takia). Kultani luona vuodatimme kumpikin vuorollamme kyyneliä, mutta viikko oli kesäni mahtavin ja täynnä läheisyyttä ja huomiota. Opin katsun luona syömään normaalisti ja nauttimaan liikunnasta (!!!), mikä on minun kohdallani huikea saavutus. En minä vieläkään himourheilija ole, mutta ainakaan en säiky jokaista liikettä joka minun pitäisi tehdä, ja osaan ajatella liikuntaa jonain muuna kuin liikuntana.

Kun menen ensi viikolla polille, aion puhua siellä minun syömisongelmistani ja ahdistuksestani, koska tiedän, etten pidemmän päälle selviä ilman apua. Tällä hetkellä olen mielestäni ihan sopivan kokoinen (vaikka olin lihonut kilon viimeisen kahden viikon aikana), mutta mieleni voi muuttua koska vain. Mitä ihmettä, harkitsevaisesta pikkuvanhasta tytöstä on tullut impulsiivisesti toimiva epävakaa teini.

Olen löytänyt suurimman voimavarani, sen mikä saa minut tahtomaan itselleni hyvää. Kuten tyttöystävälleni joskus mesessä selostin: "Mä olen aina miettinyt, mikä olis sellanen ohje jonka voisin antaa kaikille joilla on mielenterveysongelmia, kaikille jotka kamppailee itsetunnon tai jonkin muun psyykkisen asian kanssa, ja nyt tiedän sen, millä keinolla mistä vaan voi parantua. Pitää löytää ihminen, jonka vuoksi on valmis tekemään kaikkensa, kirjaimellisesti."


Tänään olen syönyt mielestäni hyvin

1dl mustikoita
1dl sokeritonta mysliä ja pellavansiemenrouhetta
1dl maustamatonta jogurttia
2 nektariinia
1dl siemeniä ja manteleita
½ pieni ruisnappi, päällä oivariinia ja kurkkua
7 pientä kalanpalaa
1½ tomaattia
salaatinlehti
1dl hunajamelonia
2dl suklaajäätelöä

eikä se edes ahdista. (:

3 kommenttia:

Eris kirjoitti...

Me syömme elääksemme.
Emme ole syömättä kuollaksemme.

kissakala kirjoitti...

Voi kuinka vähäisen sinä syöt :(
Kehotan kyllä kertomaan polilla siitä että syöminen ahdistaa. Olen liian monen tytön nähnyt luisuvan alas kuin liukumäkeä ja taistelevan nyt henkensä edestä. Pidä kiinni tästä elämästä, niin kauan kuin se sinulla on.

Itsekin poden jonkin sortin masennusta, tai olen jo useamman vuoden potenut. Toisinaan ihmettelen, miten 4 vuotta sitten olin täysin varma, etten halua enää elää. Tällä hetkellä en ole muuta kuin kiitollinen että päätin vielä yrittää. Opin, että ei kannata antaa periksi, sillä en antanut ja tilanteeni on tuohon aikaan verrattuna erittäin hyvä.

Käyn viikottai juttelemassa psykologille, joka auttaa enemmän kuin ikinä olisin uskonut. Joskus ulkopuolinen apu on paras apu.

Minun mottoni on: Matka on määränpää. Ei se, että miten ja milloin me kuolemme. Vaan miten elämme siihen asti että se koittaa. Elämä kun on elämisen arvoista.

kak-tus kirjoitti...

Eris: Kiitos tuosta pienestä älynväläyksestä, kirjoitan sen ylös kalenteriini jotta muistan sen tarpeeksi usein.

kissakala: Kiitos kovasti ihanasta kommentistasi ja voimia sinulle! Oletpas tehnyt huikean hienon matkan kohti tervettä elämää, sinun on syytä onnitella itseäsi siitä. Haluan yrittää samaa, vaikka se onkin vaikeaa. Kuten sanoit, ei vain saa antaa periksi.

Kiitos myös motostasi, kirjoitan senkin kalenteriini kannustusta tuomaan :) ♥