vastakohdat, ristiriidat mä ylleni paan

Äidin silmät ovat mustat lammet, loputtomasti upottavat suonsilmäkkeet, ja niistä tihkuu huoli ja viha. Tiedän, ettei hän ymmärrä. Hän yrittää turhaan repiä minua sängystä ylös, kellotaulu kipittää kohti puolta kahdeksaa. "Etsä aio mennä kouluun?" äiti sanoo tuskaisella äänellä. Suustani pääsee ynähdys, rutistan silmäni kiinni ja ryömin sikiöasentoon. Ei voi. En voi mennä kouluun, envoienvoienvoienvoi. Ahdistaa niin hirveästi, ja koulussa minua vain syrjitään ja näytetään pitkää nenää. Kotona on hiljaista, ja yksin ollessani voin keskittyä pahimpaan viholliseeni - minuun itseeni.

Naistenlehtien kiiltävät kannet irvistävät minulle, kyyneleni tippuvat hiljaa mallien virheettömille poskille ja tekevät heidän hymynsä epäuskottavamman näköisiksi. Eivätkö kauniit ihmiset koskaan itke? Eikö heitä paina ikinä mikään? Tähän tiedän vastauksen, kyllä he itkevät, ja kyllä heillä on toisinaan huoliakin, ainakin tästä on esimerkkinä maailman kaunein ihminen. Katsu. He vain itkevät rumia harvemmin.

Niin, heillä ei ole mitään syytä olla surullisia.

Masennus, se viaton musta ruusu, johon törmäsin jo lapsena mutta johon uskalsin tehdä lähempää tuttavuutta ehkä reilu vuosi sitten, on imaissut minut sisäänsä. Sen piikit kuristavat kurkkuni karheaksi ja puristavat kyynelkanavat auki. Se värjää mielen ja maailman mustaksi, se istuttaa lisää ruusuja vatsalaukkuuni, ja ne rönsyilevät tummina pisaroina verisuonissani syövyttäen kaiken ilon pois. Ruusu on petollinen, tappavan kaunis, väkevä kasvi.

Pelkään, että olen liian syvällä. Jos en pysty käymään koulussa kuin keskimäärin joka toisena päivänä, tuleeko lukio-opinnoista tulemaan mitään? Ruusu saa minut rapistumaan ja pudottamaan voimani maahan kuin kuihtuneet terälehdet. Viaton kukka ajaa tätä menoa minut sairaseläkkeelle alle parikymppisenä - hyvästi lääkärin ammatti ja muut suuret haaveet.

Kaikkein pahinta on se, etten tiedä, miksi voin huonosti. En tiedä, mitä kautta minun kuuluisi lähteä ongelmiani ratkomaan. Olen liian epäsopiva ja heikko tähän kovaan maailmaan, en voi edes käydä ihmisten koulua uupumatta liikaa. Tänään heikotus on seurannut huimaavana pyörteilynä koko päivän, ja ajatukset ovat olleet liisteriä.

Ehkä joskus vielä paranen.

En usko.

neonsade silmään kirvelee

Kuluneet päivät olen koonnut palapelejä, nukkunut kellon ympäri mutta ollut siitä huolimatta väsynyt, puhunut tunteja puhelimessa, yrittänyt lähteä lenkille mutta ollut sitten liian hyvä keksimään jonkin tekosyyn olla lähtemättä, leiponut mutakakkua, käynyt satunnaisina päivinä koulussa, tuijottanut tanssikilpailua tv'stä, eronnut tyttöystävästäni, selannut aikakauslehtiä, katsellut valokuvia, kierrellyt kirjastoissa, törmännyt tuttuihin epämiellyttävissä tilanteissa, lukenut ihana meri -kirjaa äidinkielen tutkielmaa varten ja haaveillut pusuttelusta katsun kanssa.

Suhderintamalla on ehkä tapahtunut eniten. Erosimme nupun kanssa ihan sopuisissa tunnelmissa, vaikka tietysti meitä molempia jäi alitajuntaan kaivamaan kaikki se, mitä olimme yhdessä kokeneet. Joka tapauksessa en olisi ikinä uskonut pystyväni pääsemään erosta näin nopeasti yli, vaikka suhde ei järin pitkä ollutkaan. Kaikkein kummallisinta on se, että minulla on melkein heti joku uusi. Eihän tässä ole mitään järkeä. Mutta niin se vain on, rakkaus tekee ihmeitä eikä se tunne rajoja. Se ei tiedä, ettei uutta suhdetta saisi aloittaa heti erottuaan. Se ei tiedä, että tästä saattaisivat kärsiä sekä läheiseni että eksäni. Se tietää vain, että tuo on minulle se oikea enkä saa päästää häntä menemään.

Voisin kirjoittaa katsusta parisataasivuisen romaanin, mutta koska sitä ei kukaan jaksa lukea, yritän tiivistää tunteeni häntä kohtaan vähän lyhyempään muotoon. Katsu on miellyttävä ihminen pelkän keskustelunkin pohjalta, hän ottaa keskustelukumppanin niin hämmästyttävän hyvin huomioon mutta silti jaksaa panostaa omiin vastauksiinsa - olen huomannut, että tässä asiassa oikeastaan kaikki keskustelukumppanini ovat ainakin joissain määrin alisuoriutuneet (en tiedä, luultavasti vaadin ihmisiltä liikaa). Hän on empaattinen, eläytyvä, hurmaava ja vielä todella hyvännäköinen persoona, sanat eivät oikein riitä hänen kuvailemiseensa, mutta joku aivan ihana ja ainutlaatuinen ja paras tapaus on nyt kyseessä.

Nyt ei riitä aikaa muiden asioiden kertoilemiseen, toivottavasti ehdin taas mahdollisimman pian kirjoitella uudelleen. Hyvää yötä pupuset!