your face is like a melody

Viikonlopun kohokohtia oli se kun koon xs collegehousut mahtuivat helposti päälle (en ole ikinä omistanut yhtään xs-koon vaatetta, se oli hieno tunne vaikka löysät housut nyt menevät kelle vaan, olivat ne kuinka pientä kokoa tahansa) ja se kun söin kahvilassa croissantteja ja kaakaota kiireettömänä sunnuntaipäivänä. Samalla kun olen leiponut pellillisen makeita leivonnaisia, jotka sulavat suklaisesti suussa ja kuiskailevat ystävistään Berliininmunkeista ja Minimuffineista ja Jaffakekseistä ja Irtomakeisista jajaja, mietin, että ehkä tätä pitäisi alkaa rajoittaa. Paholainen nimeltä sokeri on ottanut minut valtaansa ja kietonut hattaraisia näppejään ympärilleni, olen yhtä tahmaa koko tyttö ja täysin avuton makean kutsun edessä. Vaikka leipominen rauhoittaa, sitä lienee parempi vähentää jotta tottuisin normaalimpaan ruokavalioon.

Koulussa neiti anorektikko hymyilee minulle hetken, mutta muuttuu taas sekunneissa lasiseksi valkoiseksi jääksi, siksi pelottavaksi olennoksi jota en uskalla lähestyä. Sillä on punaiset hiukset ja se on avoimesti sitä mieltä että ihana meri on maailmankaikkeuden upein kirja (on se minustakin hieno, mutta shh se on salaisuus, en puhu siitä julkisesti), ja se on upea nyrpeä mallilapsi hiljaisuuksineen, vaikka uskon että sen päässä kuhisee kuin mehiläispesässä. Tiedätte varmasti ne valkoiset tytöt jotka haahuilevat koulun käytävillä leiskuhiuksineen, ovat omituisia ja kummallisen kiinnostavia ja pelottavia.

Kultani haluaa tutkimusmatkailla ja luultavasti minäkin kun olen vielä nuori, kokeilla uutta elämää ja uusia ihmisiä, tuntuuko se samalta. Minusta vain ei pidä kukaan muu kuin rakkaani, kukaan ei näe minussa sitä kaikkea mikä voisi olla kaunista, olen vain ruma ankanpoikanen jonka särmät pitäisi hioa, ylimääräiset höyhenet repiä pois. Vaikka niistä höyhenistä olen muodostanut siipeni, niillä minä lennän ja niiden sisään minä suojaudun. En tiedä, miksi minusta on niin vaikea pitää.

Olen iloinen sateesta, vaikka odotan jo malttamattomana kuuraisia kukkia bussin ikkunoissa ja puiden kaljuilla oksilla, huuruisia suudelmia pakkasiltana ja villaisia suloisia lapasia. Tänä talvena haluaisin vaaleanpunaiset.

sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta

Haluaisin upottaa kasvoni hattaraan ja tuntea sen makean tahmaisuuden, syleillä sitä kuin lapsi ja pyöriä ympäri, unohtaa että maailma on olemassa. Olen kussut ihmissuhteeni viime aikoina, mutta vielä minä korjaan kaiken, olen taas se ihana jona ihmiset minut näkivät jokin aika sitten. Nyt muistutan enemmän haamua värittömine ajatuksineni ja otsalla roikkuvine rasvahiuksineni.

Kuten viime vuonnakin kirjoitin, minä pidän syksystä koska silloin on erityisen otollinen aika pyhittää iltoja itselleen, laittaa hyvää ruokaa, lukea hyviä kirjoja (ostoslistalla ainakin riikka pulkkisen vieras ja ensi viikolla ilmestyvä j.k. rowlingin the casual vacancy), opiskella ahkerasti ja pohdiskella. Syksy on aina saanut minut eloon, mukaan tanssimaan punaisten lehtien kanssa sateisilla kaduilla ja viileässä ilmassa. Ehkä kirjoittaminenkin elpyy. Viime aikoina sekä blogin että romaanin kirjoittaminen on ollut tuskastuttavaa, mutta jaksan uskoa, että kun vain luen enemmän ja olen hereillä äidinkielen tunneilla, vielä minussa syttyy liekki joka saa aikaan täytettä kirjahyllyyni.

Olen kaikin puolin melko onnellinen ja tyytyväinen, mitä en todellakaan olisi uskonut viime keväänä tai vuosi sitten sanovani nyt. Minulla vain on kaikki suhteellisen hyvin - ihana tyttöystävä, koulukavereita, opiskelumotivaatio, kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, tasaantunut kotielämä. Tunnetasolla minulla on työstettävää enemmän kuin tarpeeksi, mutta ei se haittaa, kasvu on aina positiivinen asia. (Paitsi koolta: olen hiukan epävarma vartalostani.)

Sukellan mielelläni syksyisiin päiviin ja pohdiskeluun ja toivon, että saan siitä aikaan jotakin mistä kirjoittaa.

sä tiesit jo varhain liikaa, sadut ei sua suojellu

Eilen ratsastin hullulla hevosella joka talloi laukkuni tuusannuuskaksi ja satuloidessa töni minua uhkaavasti, mutta maisema oli oi niin kaunis ja ihmiset mukavia, minä nautin siitä. Oli oikein mukavaa tuntea se lämpö pitkästä aikaa satulan alla, ja se huuruinen hengitys joka tiivistyy maneesin peileihin, vaikka nyt kaikki kostautuu kipeinä jalkoina ja turtuneena takapuolena.

Arvosanapaineet litistävät minut kasaan. Biologian kahdeksikko naureskelee ikävästi, minunhan piti olla hyvä, onko tämä minun vikani vai aikuisten virhe. Pommitan kuivaa opettajaukkoa viesteillä. Viimekeväinen filosofiankin numero kaihertaa, pitäisikö uusia vai ei, jaksaako, ei, mutta kun se kuutonen on häpeätahra kaksinumeroisten rivistössä.

Paha olo palaa asteittain, se ikään kuin syövyttää huomaamatta ensin sisältä ja vaikutukset huomaa vasta sitten, kun on myöhäistä. Olen edelleen ikuisuusongelman edessä: miten ihminen jaksaa arkea, levotonta unta ja aikaista herätystä, loputonta pakertamista ja rutiinia rutiinin perään? Vaikka yritän, ilot ja kauneudet pakenevat elämästäni kun arki astuu kuvioihin, ne säikähtävät säännöllisyyttä ja säntillisyyttä eivätkä kestä kiirettä. Minun maailmassani ei edelleenkään ole sekä silkinpehmeitä kettuja että hyviä yöunia. Vaikka molemmat ovat niin tärkeitä, ne juoksevat eri suuntiin ja minä repeän keskeltä kun yritän pitää niistä kiinni.

Minä silti yritän, huolehdin etten putoa kursseilta muutamista poissaoloista huolimatta ja nauran ystävien kanssa, sovin tapaamisia ja suunnittelen tulevaa. Ehkä siihen tottuu aikanaan, kun vain jatkaa, siihen epävarmuuteen joka syö tilaa vaaleanpunaisilta kukkasilta ja kissanpennuilta ja lumivalkoisilta aamuilta. Ehkä joskus vielä on olemassa päivä, useampikin, jolloin hallitsen elämäni riittävän hyvin. Jolloin pärjään.

Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmän, se on minun pakoni elämästä, minun hetkeni ja minun mahdollisuuteni. En oikein tiedä, onko edes surullista, että minun elämäntarkoitukseni näyttää olevan olla kroonisesti iloton onnen etsijä.

i'd like to make myself to believe that planet earth turns slowly

Joskus tuntuu kuin joku katsoisi minua, seuraisi kun herään aamulla, kun tervehdin päivää suupielet alaspäin, kun raahaudun kouluun ja pakerran siellä, astun ulos ihmisvilinään ja näen uusia tympeitä kasvoja. Ehkä joku pääni sisällä, koska se tietää että minussa kärsitään taas, jossain syvällä sisällä on jälleen aavistus mustaa. Olen jatkuvasti oman itseni tarkkailun alla.

Sanat eivät osaa tiivistyä ruudulle, ne järjestäytyvät liian pitkiksi jonoiksi tai katoavat kokonaan. Tänään on ollut huono päivä muun muassa koska huomasin, että minulla on täysin paska lihaskunto ja koska menin kouluun vasta iltapäivätunneille, mistä seurasi haloo veljeni toimesta. On myös vaikeuksia itseni kanssa, en luota enkä osaa, tuntuu kuin minun ja muiden välillä olisi muuri jota en osaa murtaa, kai minä sisimmässäni pelkään niin. Pelkään rikkoutumista, pelkään ihmisiä enkä haluaisi päästää lähelleni. Oikeastaan haluaisin, mutten uskalla, olen tietyllä tavalla hyvin yksinäinen.

Sanon ehkä vielä joskus entistä ennakkoluulottomammin vastaan tulevalle puolitutulle hei, hymyilen ystävälle ja uskallan päästää ihmisiä ajatuksiini. Siihen on pitkä matka. En tiedä, onko teille vaikea luottaa ja olla osa jotakuta, tulla ymmärretyksi. Ja etenkin antaa toiselle jotakin itseltään, päästää osa itsestään menemään toisen mukaan ja luottaa, että minusta pidetään siellä kaukana huolta.

Minulle mikään ei ole vaikeampaa.