9/07/2012

sä tiesit jo varhain liikaa, sadut ei sua suojellu


Eilen ratsastin hullulla hevosella joka talloi laukkuni tuusannuuskaksi ja satuloidessa töni minua uhkaavasti, mutta maisema oli oi niin kaunis ja ihmiset mukavia, minä nautin siitä. Oli oikein mukavaa tuntea se lämpö pitkästä aikaa satulan alla, ja se huuruinen hengitys joka tiivistyy maneesin peileihin, vaikka nyt kaikki kostautuu kipeinä jalkoina ja turtuneena takapuolena.

Arvosanapaineet litistävät minut kasaan. Biologian kahdeksikko naureskelee ikävästi, minunhan piti olla hyvä, onko tämä minun vikani vai aikuisten virhe. Pommitan kuivaa opettajaukkoa viesteillä. Viimekeväinen filosofiankin numero kaihertaa, pitäisikö uusia vai ei, jaksaako, ei, mutta kun se kuutonen on häpeätahra kaksinumeroisten rivistössä.

Paha olo palaa asteittain, se ikään kuin syövyttää huomaamatta ensin sisältä ja vaikutukset huomaa vasta sitten, kun on myöhäistä. Olen edelleen ikuisuusongelman edessä: miten ihminen jaksaa arkea, levotonta unta ja aikaista herätystä, loputonta pakertamista ja rutiinia rutiinin perään? Vaikka yritän, ilot ja kauneudet pakenevat elämästäni kun arki astuu kuvioihin, ne säikähtävät säännöllisyyttä ja säntillisyyttä eivätkä kestä kiirettä. Minun maailmassani ei edelleenkään ole sekä silkinpehmeitä kettuja että hyviä yöunia. Vaikka molemmat ovat niin tärkeitä, ne juoksevat eri suuntiin ja minä repeän keskeltä kun yritän pitää niistä kiinni.

Minä silti yritän, huolehdin etten putoa kursseilta muutamista poissaoloista huolimatta ja nauran ystävien kanssa, sovin tapaamisia ja suunnittelen tulevaa. Ehkä siihen tottuu aikanaan, kun vain jatkaa, siihen epävarmuuteen joka syö tilaa vaaleanpunaisilta kukkasilta ja kissanpennuilta ja lumivalkoisilta aamuilta. Ehkä joskus vielä on olemassa päivä, useampikin, jolloin hallitsen elämäni riittävän hyvin. Jolloin pärjään.

Ehkä pitäisi kirjoittaa enemmän, se on minun pakoni elämästä, minun hetkeni ja minun mahdollisuuteni. En oikein tiedä, onko edes surullista, että minun elämäntarkoitukseni näyttää olevan olla kroonisesti iloton onnen etsijä.

3 kommenttia:

sokerikeiju kirjoitti...

Voi, miten samastun sinuun!
Kärsin itsekin masennuksesta ja minulla on ollut/on syömisen kanssa ongelmia.
Tunnen itsekin olevani usein iloton onnen etsijä, mutta yhä enenevissä määrin uskon voittavani tämän sairauden. Käyn Aikuispsykiatriassa juttelemassa, oletko itse hankkinut ammattiapua? Itse ainakin olen saanut oloa helpottumaan juttelemalla ammattilaiselle, en pärjäisi muuten.
Onnea matkallesi♥ Jään seuraamaan blogiasi.

Miro kirjoitti...

Oi kiitos!

Hassua, minusta taas sinä kirjoitat hurjan upeasti.

lumia kirjoitti...

sokerikeiju: Voi miten ihanaa että jätit kommentin. Se piristi kovasti. Kyllä minä polilla käyn viikoittain, ja se on auttanut jonkin verran. Tsemppiä sinulle kovasti ♥

Miro: Kiitos :')