pikimustat tähdet tuijottaa takaisin

30.10.2011

Unessa maalasin kehooni kukkia jotka tulivat jäädäkseen, tatuoin ne paljaaseen ihooni ja ne levisivät kimaltavaksi verkoksi joka suuntaan. Kuin linnun kirjavat siivet viivat piirtyivät suliksi käsivarsilleni. Ja minä piilouduin. Piilotin itseni ja salaiset piirrokseni vaatteisiin kuin vetäen verhon ikkunani eteen. Unessa minä elin, mutta yritin sielläkin olla joku muu.

Olen löysä. Sisääni mahtuu kaikenlaista ja päivä päivältä vihaan itseäni enemmän. Tämä täytyy saada loppumaan. Maanantai on juuri sopiva päivä aloittaa, juuri sopiva päivä luvata, että kaikki tulee muuttumaan. Ei enää suklaata, ei leivonnaisia, ei edes kylmän kylmää jäätelöä joka turruttaa ihanasti kaiken. Minähän haluan syödä terveellisesti, haluan olla terve, haluanhan. Haluan syödä ruisleipää, vihanneksia, hedelmiä, kalaa, marjoja, omenasosetta, soijamaitoa. Haluan takaisin sinne ahkeruuden maailmaan, jossa koulu antaa kaksinumeroisia ja elämä sujuu. Vaikka joskus masennuskin varmasti on paikallaan.

Keijumetsä kutsuu minua, lasisiipiset perhoset lepattavat ympärilläni ja kuiskailevat. Katson niitä, niiden silmät ovat mustat. En osaa niiden kieltä, mutta siksi ne minua kiehtovatkin. Metsä vilisee pehmeäturkkisia kettuja ja sudenkorentoja, jotka ovat vain henkäys taivaan ihoa vasten. Mutta jossain, jossain siellä muste valuu kallioita pitkin ja saa ruusut kukkimaan.

Tahdon olla tyttö satiiniyöpaidassa orvokkisilmineen, hiukset valuvat putouksena hänen rinnoilleen ja varpaat ovat siniset. Mutta minä olen vain kaktuksenpiikkinen susi. Esitän fiksua, vaikka oikeasti olen maailman typerin ja hyväuskoisin. Olen olento, joka huutaa mutta ääntä ei kuulu, leiskuhiukset lepattavat vain sammuakseen kohta uudestaan.

31.10.2011

Tämä maanantai ei mennyt hyvin. Koeviikko alkoi ja humps vaan, matematiikka putosi suoraan jonnekin minne en ylettynyt. En osannut. Näen jo kauhukuvia seitsemää alemmasta arvosanasta, en tahdo sitä, minunhan piti olla fiksu. Tästä se alamäki alkaa, tiedän. Olen tehnyt huonosti töitä tämän jakson aikana, nyt se kostautuu. Olen huonohuonohuono. Osaamaton. Syöminen jatkui ahdistavan koesuorituksen takia, ehkä minä aloitan huomenna kun kuukausikin vaihtuu, ehkä. Ehkä silloin pääsen lentoon ja katson tähtien lailla alas maailmaan, jossa joskus itsekin olin. Ehkä huominen on hyvä minulle. Olethan, marraskuu?

Psst. Kiitän lämpimästi kommenteistanne, aikani ja jaksamiseni ei vain vielä ole riittänyt niihin vastaamiseen. Ilahdun silti aina nähdessäni uusia kommentteja. Sananne lämmittävät mieltäni. Kiitos.

aamunkoitteessa tummin siivin lensin pois

Viime kerrasta on aikaa. Olen halunnut kirjoittaa teille, mutta pääni on ollut tukossa kaikesta mustuudesta ja minulla on taas alkanut mennä huonommin. Aamuisin taistelen, jotta jaksaisin nousta kouluun, ja paino junnaa paikoillaan. Syksy on kauniin keltainen mutta samalla hyytävän kylmä, mutta minä pidän siitä, se kovettaa minua sisältäpäin. Taas uusi koeviikko edessä ja paineet puristavat joka puolelta.

Mokasin ravitsemusterapeutille menon pahanpäiväisesti. En löytänyt perille, noloanoloanoloa. Sain onneksi uuden ajan, mutta tunnen silti itseni epäonnistuneeksi.

Siivet eivät tällä hetkellä tunnu kantavan, jokin kuiskailee hiljaa lannistavia sanoja korvaani ja saa minut luhistumaan päivä päivältä enemmän. En jaksa enää ajatella mitään.

---------------------------------------------------------------

kaikki ylläolevat sarjakuvat © Brim; kannattaa klikata isommiksi. itse olen kokenut monta vuotta nämä kuvat todella läheisiksi.

Psst. Kysymyspostausta ei tulekaan, kun kellään ei ollut kysyttävää, mutta kiitos kovasti teidän piristävistä kommenteistanne, olette ihania!

open your heart, i'm coming home

Tällä hetkellä olen tyytyväinen. Syysloman tynkä (kaksi päivää) alkoi ja olen rentouttanut jäseniäni, käyttänyt itseäni lenkillä, kuunnellut puhdistavaa musiikkia, siivonnut ja syönyt hyvää ruokaa. Kehonikin tuntuu paremmalta ja enemmän omalta kuin aikoihin.

Syksy on alkanut puhaltaa kylmempänä ja kasvaa talveksi, harmaa maa on täynnä erivärisiä lehtiä kuin keijumattona ja lintuaurat halkovat taivasta yhä harvemmin. Ja yhtäkkiä minä vain nautin. Pidän tuulesta ja jaloistani, jotka takovat maata juostessani ja pidän ihmisistä ympärilläni, vaikka en heitä tunnekaan. Tällä hetkellä mikään ei voisi murtaa tyyneyttäni, ja olen sille kiitollinen osaamatta sanoa, mistä se on tullut. Se on kuin salaperäinen taivaan lahja, jota en ole toivonut enkä odottanut, se on vain laskeutunut vaippana päälleni ja antanut minun olla hetken hiljaa ja rauhassa.

Uskon, että pian tämä kaikki väistyy ahdistuksen tieltä, joka vyöryy paksuna ja tukahduttavana takaisin päiviini, mutta hyväksyn sen ja nautin nyt tästä hetkestä, jossa pahaa oloa ei ole. Toisaalta minulla on ikävä ruusujani, ne ovat jo vahvasti osa minua ja niiden piikkien irrottaminen sattuisi liikaa. Ne uinuvat minussa hetken rauhoittuneena, keräävät lisää voimia uuteen iskuun. Minä antaudun niiden tahdolle ja odotan kuin bambi kuurametsässä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Nyt annan niiden sijaan tilaa rakkaudelle, kun katsu tulee syliini huomenna ja jakaa kanssani syksyn ihanimman viikonlopun.

Piirsin välitunneilla koulussa spontaanisti alastonkuvan.

P.s. Teitä on hirmuisen paljon, ja olen kiitollinen teistä jokaisesta, toivottavasti saatte ajatuksistani edes jotain myös itsellenne. Olette kaikki kauniita. Minulle saa laittaa kommenttia ja parannusehdotuksia. Nyt kuitenkin ajattelin, että voisin sadan lukijan kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, sitten kun tuo raja vain menee rikki. Kommenttiboksiin saa siis laittaa kysymyksiä minulle kaikesta maan ja taivaan väliltä, vastaan jokaiseen, jonka en koe olevan liian intiimi tai epäasiallinen.

in our house made of paper

Syksy on niin kaunis punaisine keltaisine vihreine oransseine ruskeine lehtineen, etelään muuttavine lintuineen ja pimeine iltoineen. Osmankäämit kumartavat aurinkoa kun se viiden jälkeen alkaa vajota, värjäytyvät kultaisiksi ja hopeisiksi melkein kuin usvan keskellä. Tulevan talven voi haistaa. Se tuoksuu kirpeältä, puhtaalta, kylmältä. Se halaa minua joka puolelta, kun talsin kovaa harmaata hiekkatietä ratsastuskengissäni. Ruskea toppatakki hengittää minun ihoani vasten.

Elodie rakas, jos vain luet tätä ja haluat, laita minulle kutsu blogisi lukijaksi. Haluan yhä kuulla ajatuksiasi, vaikka ne ovatkin kätkettynä salatuiksi. Kiitos kovasti, jos annat siihen mahdollisuuden.

Psst. Kommentteihin vastaaminen on taas vähän jäänyt, syvimmät pahoitteluni. Olen hyvin kiitollinen huomiostanne ja tulen vastaamaan joka ikiseen kommenttiin niin pian kuin jaksan.

nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard

Peikko on estänyt minua kirjoittamasta, se on syönyt sanat ja kuivattanut tahdon ruusunpiikkisillä käsillään. Jotain on tällä välillä tapahtunut; oikeudenkäynti on huh ohi, koeviikon palautekierto jätetty taakse hyvin arvosanoin (9-10 jokaisesta aineesta) ja uusi jakso alkanut. Onnistuin viime viikon tiistaina nukkumaan pommiin, juuri sinä kriittisenä päivänä kun olisi pitänyt mennä ajoissa englannin tunnille. Koska meidän koulussamme kurssilta putoaa mikäli ei saavu ensimmäiselle tunnille, lukujärjestyksestäni tuli ultrakevyt ja minulla on vain kolmea eri oppiainetta.

Minulla on myös vihdoin oikeasti sellainen tunne, että koulussa on kavereita, ihmisiä jotka välittävät ainakin himpun verran. Eilen menin tallille kahden heistä kanssa ja meillä oli mukavaa, kaverin lapaset eksyivät minun käsiini ja saivat sydämenikin lämpenemään. Hevoset puhalsivat huurua hämärtyvään lokakuuhun, ja minä ikuistin niitä kamerani muistikortille.

Kultanikin tulee vajaan kahden viikon kuluttua taas minun tyköni, menemme katsomaan hurtsia ja suutelemaan, kun ne laulaa it's such a wonderful life.

Minulla on siis ihan hyvä olo, miinus kehoni ja syömiset. Nytkin syön mekaanisesti donitsia, se sai minut ansaan josta on vaikea päästä pois. Pelkään niin kovasti lihovani, mutten osaa lopettaa syömistä. Pakko vain saada jotain koko ajan, keijut sisälläni huutavat niin lujaa että korvani kuuroutuvat, mutta en välitä, pakko syödä. Ahdistus valuu kuin muste kurkustani alas ja liittyy lantiolleni muiden kaltaistensa seuraan. Ne yrittävät tuhota minut.

Jotain on tehtävä, sillä se huutaa liian lujaa ja tahtoisin itsekin vain huutaa jotta saisin tämän kaiken ulos, mutten pysty en osaa en jaksa, miten huudetaan, kertokaa minulle. En tiedä, kaikki on nykyään liian sekavaa, en tiedä mitä tarvitsen ja miten olisin tasapainossa. Onko kettumetsä tasapainoa, se kupla, jossa kaikki on vihreää ja ohutta ja valkoista ja josta on vaikea päästä pois, jonka sisällä ja ulkopuolella on vaikea hengittää?