closing her eyes from the madness around her

Tein beckin masennustestin yli puolen vuoden jälkeen. Pistemäärä 25, viime kerralla se oli 50. On hauska huomata, että olen mennyt eteenpäin, ja se sama suunta jatkuu yhä edelleen. Kunnes seitsemäs taivas on valmis antautumaan minulle. Painonpudotusprojektistani puheen ollen, alku on mennyt hyvin, liikuin jopa vähäsen ja söin ainoastaan kupillisen kevytjäätelöä, vaikka äiti oli piilotellut suklaamunia olohuoneeseen ja odotti minun etsivän ne. Poissa silmistä, poissa mielestä, niinhän sitä sanotaan.

Kävelen leluhyllyjen ohi ja katson kiljuvia lapsia, jotka vetävät vanhempiaan hihasta ja nenästä. Pysähdyn, silmäilen katseettomia prinsessoja ja myrkyllisen vihreitä kilpa-autoja. Haluaisin ostaa barbin, ihan niin kuin pienenä. Haluaisin olla pieni lapsi joka luottaa turvallisuuteensa ja on pohjattoman utelias, lapsi jolla ei ole huolia tulevasta eikä menneisyydestä. Olen jo kaivanut vanhan, rakkaimman barbini hylättyjen lapsuuden lelujeni joukosta. Sillä on sievät kasvot, orvokkisilmät, vaalea liehuletti, vaaleanpunainen röyhelömekko ja sen nimi on nanna. Mutta vaikka se on tavallaan kaima minun kanssani, me olemme kuin yö ja päivä. Minä ja nanna.

En varmaan ole maininnut, että pidän piirtämisestä. Tässä yksi viimeaikaisista töistäni, suokaa anteeksi vähän huono tekniikka, en ole erikoisen hyvä. Mielipidettä saa laittaa jos haluaa.

black fairytale

Sovituskopissa farkut juuttuvat puoleen reiteen. Katson peilistä harmaan kankaan alla pullistelevaa spottivalojen valkaisemaa ihoa, yritän kiskoa vaatetta väkisin ylemmäs, mutta se on jo kaivanut juurensa reisiini. Ihoon ilmestyvät punaiset rannut. Minun täytyy tehdä jotain.

Tykkään niistä farkuista. Hymyilen kassaneidille kun ojennan tälle kymmenen euron setelin ja poistun kaupasta tyytyväisenä liian pienet housut mukanani. Piilotan vaatteen hintalappuineen vaatekaapin uumeniin ja päätän kokeilla sitä uudestaan kuukauden kuluttua. Haluan pudottaa kahdeksan kiloa syksyyn mennessä, maanantaina alkaa kevyt elämä. Ei yli 1300 kilokaloria päivässä, ja ehkä jopa liikuntaa, jos jaksan. Suklaasta täytyy päästä eroon; kunpa pystyisin vieroittautumaan siitä huumeesta hedelmillä tai edes kevytjäätelöllä, mutta ei, se limanuljaska yrittää kerta toisensa jälkeen työntää ruskeita näppejään kurkustani alas. En aio näännyttää itseäni, vaan kukistaa sisältäni sen pienen paholaisen joka ei ole tyytyväinen kehooni. Masennukseksi sitä kai kutsutaan.

Tästä olen haaveillut pitkään. Jos onnistun, pystyn mihin vain. Haluan vielä joku päivä nähdä niiden farkkujen sujahtavan vaivattomasti jalkaani ja näyttävän taianomaisilta. Haluan olla keijukainen. Tai edes vähän lähempänä sitä. Keveys on seitsemäs taivas maan päällä. (Vaikka en tiedäkään vielä, mitä ne kuusi edellistä ovat. Ensimmäinen on ainakin tyttöystäväni.)

Kevät tuoksuu ihanalle. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen minun tekee oikeasti mieli ulos vapaaehtoisesti. Valoisat päivät lisäävät sisälläni väräjöivän liekin voimaa, kun vuosi sitten valo toi sisälleni pimeyden. Jokin minussa on muuttunut, tai muuttanut muotoaan. En ole enää se sama synkkä kaveri, joka istui pää polvissa koulun lattialla toisten tallottavana ja potkittavana. Olen mennyt parempaan suuntaan. Ainakin vähän.

Unelmissani juoksen paljain varpain metsässä, jonka taivas on satiinia ja linnut jalokiviä. Teltasta löytyy katsu joka kaappaa minut hellästi syliini, pörröttää tukkaani ja painaa laastarin jalkapohjan haavaan. Metsässä olen vapaa ja hengitys kulkee kilometrien päähän, kaikki äänet soivat harmonisena musiikkina ja elämä maistuu paremmalta. Katsun suu on sininen ja se maistuu mustikalle, syömme marjoja suusta suuhun ja nautimme yöstä, jota huuhkaja säestää kummituslaulullaan. Minulla on hyvä olla.

tän betonisen taivaan alla

Ovikello vingahtaa, sitten kirkaisee. Pääni tulvahtaa tyhjäksi, kun ryntään avaamaan oven ja ehdinkin ennen veljeäni. Oven takana seisoo hyväntuulinen kristiina, kotiopettajani. Tai oikeastaan toinen heistä. Hymyilen muka-aurinkoisesti ja seison typerästi kädet selän takana, kun kristiina kuorii takin päältään. Kävelemme keittiön pöydän ääreen, otan matikan kirjan esiin ja rupeamme kokoamaan kaavoja ja laskemaan yhtälöpareja algebrallisesti. Numerot tanssivat valon häikäisemällä paperilla, aurinko paahtaa selkääni enkä oikein jaksaisi keskittyä. Katson kirjaa, kopioin sieltä yhtälön ja kohta huomaankin että muuttuja ei olekaan y vaan x, vaikka äsken ihan selvästi näin samassa kohdassa y-kirjaimen. Kahdeksikko muuttuu silmissäni nollaksi, tulo osamääräksi ja negatiivinen luku positiiviseksi. Laskut sujuvat hyvin, jos ei oteta huomioon näitä pieniä inhottavia hajamielisyyksiä, jotka kasvattavat jatkuvasti ilkkuvaa armeijaansa. Numerot ja kirjaimet pitävät minua pilkkanaan, ne juoksentelevat ympäri paperia ja vaihtavat paikkaa aina kun opettaja ei huomaa.

"Noniin, hyvinhän sulla meni, jos mä tulen sitten huomenna uudestaan kello kaksi? Ja hei huomenna olis kahdeksasta kymmeneen se saksan valtakunnallinen, että jos millään jaksaisit sinne silloin mennä niin olis tosi hyvä, kun kati [saksanopettaja] joutuu sitten näkemään enemmän vaivaa tehdäkseen sulle oman kokeen jos et sinne valtakunnalliseen mee. Sun ei edes tarvi lukea mitään, meet vaan sinne, sähän oot hyvin oppinu saksaa ja viime vuonna todistuksessa oli mikä, kymppi, niin, niin kyllä sä siitä vaivattomasti läpi pääset. Ai venla sano tulevansa tänne sit tiistaina, no soitellaan sitten että milloin mä voisin ens viikolla tulla. Ja muista nyt tehä läksyjä sitten. Noniin. Moimoi."

Ovi pamahtaa kiinni ja minä jään eteiseen seisomaan typeränä jälleen pää täyteen ahdettuna. Ajatukset risteilevät, tai oikeastaan seisovat, koska päässä on niin kova tungos ettei mikään pääse liikkumaan, kaikki jumittavat paikoillaan. Ruuhka-aika, niin kuin aina opetuksen jälkeen. Masentuneen vähät hermosolut ovat koetuksella, kun pitää yrittää muistaa ja oppia jotakin.

Saksan valtakunnallinen vaivaa minua. En saa itseäni kahdeksaksi koululle, en sitten millään, ja saksaa en muista kuin pari sanaa. Olen oikeasti huono saksassa. Tosi huono. En tulisi selviämään valtakunnallisesta, en siis mene sinne.

Kotiopetus on aika rankkaa minunlaiselleni mielenterveyskuntoutujalle, kun en uskalla sanoa opettajalle jos en jaksa enää tänään opiskella. On se silti parempi vaihtoehto kuin normaali kahdeksasta kolmeen -koulupäivä. Etuna on se, että oppii nopeammin kun ei lörpötellä mitään ylimääräisiä vaan käydään kaikki tiiviinä pakettina läpi, ja paikalla on opettaja, joka keskittyy vain minuun. Toisaalta on painostavaa tehdä tehtäviä, kun valvova silmäpari tarkkailee jokaista kynäni liikettä. Eikä minun tarvitse jaksaa raahautua minnekään, kun opettaja tulee kotiin asti. Lähteminen on minulle usein se vaikein juttu.

En paljoa äitini kanssa yleensä jutustele, mutta tuossa yksi päivä äiti kertoi, että yksi työkaveri oli kysellyt tästä kotiopetusjutusta. Nainen oli tiedustellut äidiltä, että pitikö meidän vaatia ja anella opetuslupaa kuukausitolkulla ennen kuin saimme mitä halusimme. Äiti vastasi hölmistyneenä, että ihan lääkärintodistuksella se saatiin, "psykososiaalisista syistä", kuten opetusvirasto asian muotoili. Kotiopetusta ei saa ellei ole välitöntä tarvetta siihen. Se tuntuu monen olevan hankala ymmärtää, jotkut kaverinikin ovat kysyneet kateellisina, että eikö ole luksusta kun saa kurssit suoritettua niin nopeasti ja tiiviisti ja yksityisopettaja tulee suoraan kotiin. Ei se minusta ole luksusta. Mieluummin menisin kouluun tapaamaan kavereita ja nauramaan heidän kanssaan, kuin lusisin päivät kotona kahdestaan opettajan kanssa. Minulla vain on siihen psyykkisiä esteitä.

En tiedä, kiinnostiko kiviäkään tämä sepustukseni, mutta kun en ole kotiopetuksestani täällä paljoa puhunut siitäkään huolimatta että se alkoi jo muutamaa viikkoa sitten, niin ajattelin ryhtyä toimeen. Olisi muutenkin kiva kuulla, millaisista asioista elämässäni tai minussa tai ajatuksissani tai sairaudessani tai ihan missä vaan haluaisitte lukea, mikä kiinnostaisi ja mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Kommenttia saa jälleen kerran laittaa asian tiimoilta!

ota minut kiinni tai pompahdan pilviin asti

Lippu on noussut puolitankoon, kun musta väkijoukko laahustaa hautausmaan halki arkkua hakemaan. Päälläni on musta hame, mustat nilkkurit, mustat sukkahousut, valkoinen paita ja musta neule. Ympärilläni seisoo itkeviä ihmisiä, ilma tuoksuu epätoivoiselle ja ummehtuneelle ja kaipaukselle. Vaalean enkelitytön silmät ovat punareunaiset ja kosteat ja niihin melkein uppoaa, ne ovat yhtä lainehtivaa surujen merta. Minua ei itketä. Olen vain tyhjä.

Kuristus repii kurkkuani, kun veljeni, isäni, elossa oleva enoni ja kuolleen enon työkaverit nostavat arkun ilmaan ja kantavat sen hitaassa kulkueessa puiseen valkeaan kirkkoon. Tuijotan tiiviisti puista arkkua kuin yrittäen nähdä kelmeänvalkean enon makaavan sen sisällä silmät ummessa. Minua ei vieläkään itketä.

Urut huutavat kirkossa, kyynelet helisevät hameille ja herrainkengille. Istun eturivissä kukkapuska käsissäni ja tuijotan valokuvaajaa, joka räpsii kuvia itkevistä ihmisistä. Siitä se kai on jotenkin tunnelmallista ja hienoa. Minua oksettaa. Virsi lentää kirkon korkealla seisovaan väritettyyn ikkunaan ja kimpoaa sieltä takaisin kirkkoväen korviin. "Hyvät ystävät, olen kuullut, että ***** ei jaksanut enää elää", pappi sanoo ja melkein nyyhkäisee.

Kyynelet kipuavat silmiin, pudotan ne kukkapuskaan ja pysyn lujana. En itke, olen tyhjä.

Minä ja muut enon lähiomaiset nousemme ylös ja hiivimme arkun viereen alttarille. Haluaisin repiä kannen irti, istuttaa kukkakimppuni enon elottomaan napinläpeen ja puristaa viimeisen kerran kuollutta kättä. Arkku pysyy kiinni, se kuiskailee minulle ja pyytää avaamaan itsensä, mutta kukaan ei tee niin. Haluan nähdä enon vielä kerran, minun tekisi mieli huutaa.

Ulkona on viilennyt, kun arkku kuljetetaan uudelleen hautausmaan lävitse ihan perälle kuusiaidan viereen. Aidan takana jylisee moottoritie, jossain siellä aidan takana joku suunnittelee viikonloppua ja ehkä palaa töistä aiemmin nauttimaan perjantaipäivästä. Jossain aidan tuolla puolen ihmiset eivät tiedä, että joku on taas surmannut itsensä, jonkun elämä on ollut niin kamalaa ettei sitä ole kannattanut elää. Arkku laskeutuu hitaasti maassa ammottavaan monttuun ja jää klaustrofobiseen tilaan rimpuilematta. Silloin kun minä kuolen, haluan että minut poltetaan, ajattelen. En halua joutua tuollaiseen monttuun hautakiven alle vaan haluan leijailla tuhkana tuulessa ja olla vapaa.

Olla tyhjä.

Jokainen varmaan toivoo joskus, että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja kuin suoraan satukirjasta temmattua. Minulla on sellainen itsekäs vaihe nyt päällä. Katsun kanssa on ollut niin ihanaa ja satumaista, että olen alkanut romahtaa enemmän aina kun ei menekään niin hyvin. Elämä voi olla unissa kuinka ihanaa tahansa, mutta nämä haaveet eivät hevillä siirry todellisuuteen. Katsu on ainoa satumainen juttu, jonka olen elämässäni kohdannut.

Voi kun saisikin yhden päivän olla oman elämänsä prinsessa, lauleskella lintujen kanssa ja kirmailla niityllä ja löytää prinssin. Asuisi vaaleanpunaisessa linnassa jonka parvekkeelta laskisi kilometripitkää tukkaa alas, että kumppani voi kiivetä ylös. Rakastuisi hirviöön jolla on kultainen sydän. Söisi myrkyllistä omenaa mutta heräisi taas henkiin kuin taikaiskusta. Törmäisi moniin pieniin olentoihin jotka tahtovat vain hyvää ja ovat kilttejä ja avuliaita.

Elämän monet värit ja oppimishetket ja kasvukynnykset piirtyvät usein juuri vastoinkäymisten myötä. Mutta tarvitseeko kaiken olla niin pirun vaikeaa? Äitini sanoi tänään, että voisin olla vähän yksinkertaisempi henkisellä puolella, niin ei olisi niin paljon ongelmia. Minä vastasin mitään ajattelematta, että ilman ongelmia elämä olisi tylsää. Ja tottahan se on. Olin huomaamattani päästänyt suustani totuuden, vaikka tanssitan yhä mielessäni vaaleanpunaisia pilviä joiden kätköistä paljastuu satulinna ja ikivihreä luonto ja turkoosi taivas.

Ehkä tämä onkin prinsessa ruususen pahaa unta, ja herään kohta kun kultani suutelee minua ja saattaa minut maailman kauneimman runon päähenkilöksi.

sun ihollasi tuttu kaunis maa

Kun takana on synnit anteeksi antava viikonloppu, ei voi oikein muuta olla kuin onnellinen.

On perjantai-ilta, istun metrossa (nyt kenenkään ei enää tarvitse arvuutella missä päin maata asun..) matkalla rautatieasemalle tyttöystävääni vastaan. Pelko tärisyttää luitani, kauhistelen etukäteen parikymmenminuuttista metromatkaamme pimenevässä helsingissä muistellen muutaman kuukauden takaista minun ja ex-tyttöystäväni pahoinpitelyä. Väkijoukko näyttää maaniselta, jokainen liikkuu katse tyhjyyteen osoitettuna tietäen tarkalleen, minne mennä. Kukaan ei katsele ympärilleen etsivän näköisenä. Minä tuijotan jalkojani.

Rautatieasemalla seisoessani katselen junia, luen niiden vihreitä ja punaisia ja sinisiä kylkiä ja yritän nähdä niiden läpi kauas. Tupakka tunkeutuu sieraimiini lähellä seisovan miehen suusta ja saa minut yskimään ja säikkymään kauemmas. Ei täällä saa polttaa, tekisi mieli sanoa. Asemalla on meluisaa ja viileää, tärisen ja hyppelehdin. Tumput ja lämmin takki unohtuivat kotiin.

Lopulta horisonttiin ilmestyy junan tuikkivat valot ja punainen peltimato hymyilee minulle liukuessaan kiskoja pitkin laiturin viereen. Juoksen oikean vaunun kohdalle, katsun pinkki pipo pistää silmään, hymyilen ja rutistan tyttöäni niin lujaa kuin jaksan. On ollut helvetin ikävä.

Kotimatkalla ei tapahdu mitään. Tuijotan minua vastapäätä istuvan katsun ohutta jalkaa, joka laskeutuu söpösti laukun päälle. Odotan kotiinpaluuta, että voin kaapata kukkaseni syliini. Yö on vaikea, meitä kumpaakaan ei oikein lopulta huvita rakastella; itkemme vain väsymystämme, masennustani ja elämän hankaluutta. Onneksi meillä on silti toisemme. Onneksi meillä on silti jotain, joka mahtuu kahden käden väliin ja josta voi pitää tiukasti kiinni ja jolle voi kertoa ihan mitä vain.

Pällistelemme heurekassa rottakoripalloa, kaikennäköisiä tieteellisiä kojeita ja työntekijöiden ällöttävän riemunkirjavia univormuja ja istumme lentävällä matolla, makaamme fakiirin pedillä, kuuntelemme ruokaluentoja puhuvalta ruudulta, laadimme itsellemme päivän ateriat ja seisomme maanjäristyksestä heiluvassa talossa. Maailman paras asia on nähdä tyttöystävä innostuneena ja kiinnostuneena ja hymyileväisenä. Viikonloppu oli perjantaiyön jälkeen täynnä sitä näkyä.

Tuntuu mahtavalta juoksuttaa huulia toisen mahalla ja tuntea lämmin halaus luissa asti. On ihanaa pörröttää hiuksia, suudella korvaa ja hymyillä silmillä. Katsun sylissä tunnen olevani maailman onnellisin tyttö, ihan kuin masennusta, surua, oppimisvaikeuksia, epätasa-arvoa, väkivaltaa ja väsymystä ei maailmassa olisikaan. Kevään haisteleminen käsi kädessä tyttöystävän kanssa lähimetsässä on yhtä kuin taivas. Toisen hengityksen tunteminen ihoa vasten, kuiva asfaltti, hymyilevä aurinko, onnellinen suu, pienet kädet toisen lantiolla.

Sunnuntaina meillä on vielä aikaa käydä subilla ja kuljeksia pitkin lämpimiä katuja käsikkäin ennen katsun lähtöä. Metrossa istuessamme meitä vastapäätä tulee kolme alle kuuden vuoden ikäistä tyttöä, joiden äiti jää seisomaan käytävälle lastenvaunujen kanssa. Puristan kultani kättä ja kuuntelen toisella korvalla tyttöjen puheita. Järkytyn. He keskustelevat keskenään siitä, miten kurjat olot heillä on kotona. Äiti lyö kepillä, isä vyöllä. Kotona ei saa itkeä, vaan siitä seuraa rangaistus. Lastenkoti ja ilmeisesti sosiaaliviranomaisetkaan eivät ole vieraita. Kiroilu ja kaikki muu väärä on ankarasti kielletty selkäsaunan uhalla. Pahinta on, miten nämä lapset puhuvat asiasta kuin se olisi oikein, kuin siinä ei olisi mitään pahaa tai väärää.

Sellainen minäkin olin. En tiennyt, että perheväkivalta on laissa kielletty ja valitettavasti myös aika yleistä. En tiennyt, että äiti ei saa lyödä minua, vaikka hän olisi kuinka vihainen. Jos tyttöjen vanhempi ei olisi seissyt metrin päässä, olisin kertonut pienille tytöille, millainen lapsuus minulla on ollut ja miten se on isona osatekijänä saanut minut itsemurhan partaalle. Olisin käskenyt heitä puhumaan kotiolosuhteista päiväkodin tädille tai muulle turvalliselle aikuiselle. Olisin tehnyt heille selväksi, että heidän satuttamisessaan ei ole mitään oikeaa tai hyväksyttävää. Kyynelet olivat vähällä paeta silmistäni, kuiskasin katsulle, että vaihdetaan vaunua, ja hyppäsimme pois suurisilmäisten, viattomien tyttöjen vaunusta. Yksi heistä oli nojannut minuun kurkkiessaan ikkunasta ulos ja toinen oli ottanut tukea katsusta kävellessään äitinsä luokse. Minun olisi niin tehnyt mieli ottaa yksi heistä syliin ja sulkea heidän silmänsä kaikelta pahalta.

Miksi maailma on näin väkivaltainen paikka.

Sivupalkissa teitä on jo 44, en voi käsittää. Olen luullut, etteivät elämäni ja kirjoitukseni kiinnosta ketään, saati sitten noinkin montaa. Miksi juuri sinä luet blogiani? Jos haluat vastata, kuuntelen mielelläni mielipiteesi kommenttilootassa. Haluan kiittää koko sydämestäni jokaista teistä ja toivottaa oikein ihanaa kevättä. ♥

so much for my happy ending

Koulun piha on liukas kuin luistinrata, liu'un sen poikki tennareissani ja tukahdutan pelokkaan kirkaisun. Manaan mielessäni vahtimestaria joka ei ole hiekoittanut pihaa. Koulun portaat ovat metalliset ja tylyt, näen niiden läpi liukkaan jään ja pelkään putoavani. Joku avaa minulle painavan oven, mutta sekunnin päästä en enää muista kuka hän oli. Otan kengät pois ja heitän ne kaappiini. Avainten kilinää, tuttuja ihmetteleviä kasvoja, naurua ja hälinää. Välitunti. Minun piti tulla koululle tapaamaan kotiopettajaani, joten menen koputtelemaan opettajainhuoneen ovelle ja sieltä vyöryy ilkeästi tuttuja naamoja ohitseni, jotkut moikkailevat, jotkut katsovat kummissaan tai jopa syyttävänä. Opettajaani ei näy, vaikka kyselen jokaiselta vastaantulevalta.

Kello soi. Puren huulta, istun tyhjenneelle sohvalle ja kuuntelen kaikuja jotka kimpoilevat seinistä korvieni käytäviin. Joku opettaja tulee juttelemaan kanssani ja kysymään kouluasioita. Tiedustelen kristiina-opettajaa, mutta tämä pudistaa päätään tietämättömänä. Odotan melkein tunnin, en jaksa enää ja lähden kotiin. Minua ahdistaa. Kerrankin kun olisin ollut valmis opiskelemaan, opettaja ei saapunut paikalle. Hän ei taidakaan haluta auttaa minua.

Polilla psykiatri nostaa aamuista lääkeannosta, kehottaa ulkoilemaan ja opiskelemaan myös itsenäisesti. Epäselvää suomea puhuva nainen näyttää myötätuntoiselta mutta on sisältä pelkkiä kaavoja, silmien verkkokalvon läpi skannattua tietoa aivojen anatomiasta ja ihmisen toiminnasta. Yritän hymyillä takaisin ja sanoa tekeväni niin kuin käsketään. Epäonnistun.

Päivä päivältä alan nähdä enemmän valoa, melko lailla tyttöystäväni ja hänen avarakatseisuutensa ansiosta. Töitä on silti tehtävä enemmän kuin paljon. Ahdistus kasvaa kuin puu sisälläni ja kuihtuu, kun en ruoki sitä. Mutta minulla on nälkä. Haluan ruokkia sitä, mutta se ei ole minun ajatukseni vaan masennuksen. Olen aina ollut helposti taivuteltavissa (kyllä, katsu, vaikka sä mua jääräpäisenä pidätkin), minut on helppo puhua ympäri kun vähän kehuu ja kertoo faktoja joihin alan uskoa. Masennus saastuttaa mielen ja rönsyilee mustana piikikkäänä ruusuna. Siitä ei pääse eroon. Se on kaikissa meissä, syö ja haluaa ruokaa. Se syö hiuksia päästä, harmaannuttaa niitä ja lasittaa katseen.

Suklaa selvästi ruokkii masennusta ihan samalla tavoin kuin rasvavarastojani. Olen lihonut kaksi kiloa ja se on saatava päättymään nyt. Minua ahdistaa oma laajuuteni, jatkun monta metriä oikealle ja vasemmalle ja melkein maapallon ympäri. Tahdon olla pieni jotta minut voi sulkea kahden käden väliin lämpimään ja suukotella märäksi. Niin pieni, että kynäkin näyttää suurelta minun kädessäni. Mutta niinhän ei saa sanoa.

Suklaalla on liian iso voima.