varsat lanteillasi laukkaa, olkapäilläsi perhoset

Yhtäkkiä toivon vain, että ympärillä olisi hiljaista ja valkoista ja kylmää, lumi pölisisi auringonvalossa ja iltaisin säkkipimeys hunnuttaisi luomakunnan. Olisi helpompi hengittää kuin nyt lasten naurussa, kuivissa kaduissa, ihmistungoksissa, ainaisessa valossa ja tekopirteydessä. Vaikka jollain tasolla odotan lämpimiä kelejä ja kuumaa rantahiekkaa ja suolaista kylmää merivettä joka sekoittuu tyttöystävän huuliin, ja niitä kesävaatteita joita varten täytyy varoa mustelmia ja naarmuja ja liikaa auringossa istumista, tahdon kuitenkin pimeään jossa omat ajatuksensa kuulee paremmin, kylmään joka ei ahdista keuhkoja.

Silti kaunis musiikki ujuttaa melodioitaan tunteitteni väliin ja saa olon miljoona kertaa helpommaksi, niin että tuleva kesä jopa tuntuu hyvältä. Piristyäkseni lakkasin kirkkaankeltaiset kynnet, ostin valkoisen pitsisen prinsessamekon (jossa en kuitenkaan ole niin hyvännäköinen kuin toivoisin) ja mintunvihreät shortsit (jotka inhottavasti palastavat laajat sisäreiteni). Mustikkapiirakka mustasi lautasen ja sormet ja maistui taivaalle, sai haluamaan kirmata metsässä ja kuunnella lintuja. Huomenna teen itse munkkeja ensimmäisen kerran sitten yläasteen kotitaloustuntien, välittämättä kaloreista ja rasvasta jotka varmaan nostavat painoa mutta saavat toivottavasti mielen paremmaksi.

Minusta maailman ja elämän kauneus piilee juuri sen surkeudessa ja omassa heikkoudessa. Olen aina ollut pessimisti ja pitänyt ahdistuksessa kierimisestä, ja itse saan pahasta olosta voimaa. Jos jokin on huonosti, tiedän silloin olevani elossa. Täydellisyys on kirous.

i'm not freak, i just keep fightin' to stay cool on these streets

En harmikseni voi sanoa, että minulla on mennyt hyvin. Syön jatkuvasti makeaa ja lempipuuhani on nukkuminen, aamullakin haluan jäädä höyhensaarille ja unohtaa koulun ja niin olen nyt kolmena aamuna tehnytkin. En saa enää olla pois, en saa pudota kursseilta. Enää muutama viikko kesälomaan, se helpottaa.

Vihaa ja tyytymättömyyttä ja myrkkysammakoita äidin suusta tänään, minä pidätän itkua ja kysyn takaisin miks sun pitää purkaa kiukkuas muhun, en oo tehny sulle mitään ja vastauksena vihainen ei kaikki johdu susta vaikka niin luuletkin. Olen kuulemma laiska, en liiku ja syön epäterveellisesti. En vain osaa olla hänelle täydellinen, hän on tyytymätön myös itseensä, tiedän sen. Hän ei ymmärrä, millaista jatkuvaa taistelua minuna oleminen vaatii. Ei ole helppoa hoitaa koulua ja sitten vielä jaksaa kuntoilla, olla sosiaalinen, tehdä kotitöitä ja olla kaikin puolin moitteeton teini-ikäinen.

Ehkä kuitenkin menen lenkille huomenna, en ole liian pitkään aikaan tuntenut jalkojeni liitävän ja hyvän olon kumpuavan koko kehoon, hiussuonista raajoihin ja jokaiseen varpaaseen. Tiedän etten liiku tai syö hyvin, mutta minusta on kamalaa kuulla se lihavan äitini suusta, hänellä olisi terveytensä kanssa paljon enemmän tekemistä kuin minulla jos nyt oikein ilkeitä ollaan.

Parvekkeeltamme löytyi tänään alaston barbie-nukke. Se ei ole minun, en ole nähnyt sitä koskaan ennen; se tuijotti minua sinisillä silmillään ja sen sotkuinen tukka oli letillä, ruskea kuminen vartalo jossa vyötärö kurottu äärimmilleen. Luulen, että joku on tuonut sen sinne, ehkä yläkerran ihmiset jotka muutenkin inhoavat meitä. Koin nuken symbolina jollekin hyvin pahalle tai ainakin pahaa enteilevälle, toivon, toivon vain niin kovasti ettei se ollut mitään. Ihmisiä pitää pelätä eniten, he voivat olla kamalia.

Musiikki on tuonut kauniita vahvoja ajatuksia ja leijaillut tajuntaani illalla ennen nukahtamista. Olen soittanut erityisen paljon lady gagaa, joka on upea esimerkki vahvasta, itsevarmasta naisesta. Olenkin niin iloinen että born this way -levy kertoo siitä, miten olla itsevarma omana itsenään. Hair ja scheiße ovat tämänhetkisiä suosikkejani, ne kertovat niin hienosti ja samalla vähän koomisesti itsensä etsimisestä ja hyväksynnän hakemisesta.


i just want to be free
i just want to be me
and i want lots of friends
that invite me to their parties

(Anteeksi huono kirjoitusasu. Voi, teitä on niin paljon, olette ihania.)

vaikka huomenna aurinko kuolee

Kaikki on kuin ennenkin. Syön miten sattuu, ihmissuhteet miten sattuu, elämä epäjärjestyksessä. Ehkä minä toimin kuitenkin parhaiten niin, epävarmuudessa ja tuulen ja sumun levottomassa huminassa, harmaassa kevään väreissä pastelleissa kirkkaassa sinisessä. Romaanin suunnittelu ei ota onnistuakseen, taide on kaunista turhuutta jolla ei oikeastaan ole järkevää tarkoitusta, ei mitään konkreettista, vain sisäinen palo tehdä jotain. Taide on vähän kuin elämän vertauskuva, ja ehkä juuri siksi meille niin tärkeä.

Piirsin taas kuvan ja vaikka on turhaa laittaa sitä tänne näytille ja ylipäänsä piirtää moisia, :

Mieleni tekisi leipoa pullaa ja leikkiä kotiäitiä, siivota tiskata järjestellä viedä roskat ripustaa pyykit. Käärisin pullataikinan väliin reilusti kanelia, tamppaisin verhot ja toivottaisin kevään tervetulleeksi. Odotan että pääsen tekemään niin katsun kanssa.

Olen kovasti ollut herkkujen perään ja terveellinen syöminen on minulle pitkien koulupäivien kanssa mahdottomuus. Suon itselleni sen vapauden että saan syödä mitä haluan, kunhan hoidan koulun. Hyvä musiikki ja mieluiset aineet biologia ja psykologia auttavat nekin. Liikkumisesta ei ole tullut mitään, toivon niin että joskus tuuli tempaisi minut mukaansa ja oppisin juoksemaan, oppisin nauttimaan kehostani ja sen aikaansaamasta voimasta joka kantaa minua.

Toivon, että kevät olisi enemmän sitä satua josta kaikki puhuvat, aurinkoa poutapilviä kuivaa asfalttia huolettomia ajatuksia. Nyt se on enemmän turtumusta ja ikäviä haasteita, kaikki vain siirtyy kauemmas niin että on vaikeaa edetä. Vaikka tänään minulla oli hame päällä en tuntenut oloani vapaaksi enkä keveäksi, en kuullut tuulen hentoja kuiskauksia vaan katupölyn murinan ja ihmisäänet. Hiljaisuuskin tuntuu uneliaalta, painavalta, niin että hukutan itseni lady gagaan ja adeleen ja tv'n ääniin ja ruoanvalmistukseen, ihmisiin jotka katsovat hymyillen mutta eivät ehkä kuitenkaan ole iloisia ja siihen kaikkeen mössöön mitä pääni pitää sisällään.

Olen tajunnut paljon asioita, ja ehkä siksi oloni onkin niin raskas ja vetelä, en ole ehtinyt sulattaa kaikkea. Toivon että pian hermosoluni yhtyisivät ja oppisin jotakin, oppisin elämään ja olemaan ja luomaan merkityksiä. Ennen kaikkea luomaan taidetta, joka on jotain muutakin kuin turhaa.

mitä etsi kärpänen hämähäkin verkosta

On ihana laittaa ensimmäistä kertaa tänä vuonna ohutpohjaiset kengät jalkaan, kävellä hupparissa kauppaan ja vaikka kaikkialla on vielä harmaata ja ruskeaa ja ruskeanharmaata, tuuli tuoksuu keväälle. Lähikaupassa siististi meikannut tyttö täyttää hyllyjä ja kun kävelen ohi, hän katsoo minua pistävästi. Päässäni alkaa heti pyöriä hätäisten kysymysten nauha: tunnenko hänet? Näytänkö ihan kamalalta? Olisiko pitänyt pestä hiukset ennen lähtöä? Ovatko vaatteeni kenties homssuiset?

Kotona puran kassin ja alan sulattaa suklaata kattilassa. Tomusokeri pelästyy siivilää ja karkaa aina kulhon ulkopuolelle, tiskipöytä alkaa olla valkoisen ja ruskean kirjava siitä ja kaakaojauheesta ja likainen astiapino vieressäni kohoaa. Syön taikinaa lusikasta, kun laitan kakun kuumaan ja avaan ikkunan.

Tunnepuolella kaikki tuntuu olevan solmussa, vihaan maailmassa eniten itseinhoa ja ihmisen (kaiketi?) perusluonteeseen kuuluvaa ylianalysointia, vaikka harrastan molempia aktiivisesti ja hanakasti itse. Sanat eivät järjesty paikoilleen enkä tiedä mitä tehdä, turhautan itseäni niin että haluaisin lopulta olla vain eloton esine. Kaikki tuntuu niin tukahduttavalta, enkä tiedä minne katosi elämänilo, puhdas onni siitä että on olemassa ja voi tehdä mitä haluaa. Joskus kaikki tiivistyy siihen yhteen kakkutaikinaan, joka on aivan liian makeaa ja täyttävää ja jota loppujen lopuksi kaiken vaivan jälkeen ei halua syödä.

Olen ehkä ikään kuin tullut taitekohtaan elämässäni. Onneksi kevät on uusien elämien aikaa, ehkä minäkin luon nahkani ja olen entistä parempi ja pärjäävämpi omana itsenäni. Aion elää, vaikka pelkään, ja tehdä kaiken mistä unelmoin.

Millainen on täydellinen keho? Tiettyä kokoa vai pelkästään sellainen keho, joka toimii ja palvelee omistajaansa? En enää tiedä, en osaa sanoa enkä tunne vartaloani omakseni. Kultani tuntuu pitävän minua liian pienenä. Sä olet sellainen pieni ja litteä, vähän kun sellanen pupu, joka on pesussa lingonnut ja kuihtunut. Voi, en minä halua olla sellainen, haluan olla itsevarma ja vahva ja sellainen joka ehkä joku toinenkin haluaisi olla. En halua olla kuihtunut, haluan olla täynnä elämää. Haluan astella kettumetsässä, tuntea elävästi niin tuulen pehmeyden poskilla kuin muurahaisten pistokset varpaissa, kokea elämän sellaisena kuin se on.

Ehkä minäkin vain olen yksi maailman monista yksinäisistä sieluista, etsimässä jotakin joka merkitsee.

Ajattelin piirtää jotakin erilaista.

(Mistä te kaikki ihanat tulette ♥)

i've lived a lot of different lives, been different people many times

here you sit on your high-backed chair
wonder how the view is from there
i wouldn't know 'cause i like to sit
upon the floor, yeah upon the floor 

Kun alati pyöristyvä veli sanoo reisieni hyllyvän kun kävelen, minä naurahdan ylenkatsovasti, suljen huoneeni oven takanani ja annan kyynelten sulattaa kasvoni. Omituiset unet juoksevat perässä yhä, pitkästä aikaa otettu ketipinor turruttaa vielä pitkään aamulla jolloin syön kylmiä mansikoita ja vatsaystävällistä, joskin sokerista, jogurttia. Samalla kun hämmennän kattilassa savuavaa jauhelihaohramössöä, katson ulos jossa kuiva asfaltti kutsuu juoksemaan, kohta minä sinne menenkin, olen jo melkein terve. Vatsataudin aikana katosi kaksi kiloa, joita en tosin vielä merkitse ylös koska ne varmaan tulevat takaisin. Valitettavasti.

Sisälläni jokin kaipaa huiskuhäntäisiä kettuja vihreässä maassa, jossa ollaan kohteliaita eikä teoilla ole ikäviä seurauksia. Niitä valkoisia ruusunnuppuja, tiedättehän, viattomia lintusia ja musiikkia joka saa kovimpiakin kokeneen hymyilemään. Maata, jossa sielut lentävät vapaana ilman pidikkeitä jotka salpaavat meitä täällä. Täällä me kaikki kannamme samaa, mustaa harmaata väritöntä elämää ja asioita joita muut eläimet eivät murehdi.

Astun pian taas arjen kahleisiin, siihen upottavaan järveen joka kuivuu ajan mittaan kokoon ja jonka rannalle kalat jäävät kyljelleen suu auki. Toisinaan toivon, että edes arjen ulkopuolella olisi jotakin sykähdyttävää, muutakin kuin se makea joka tarttuu inhottavasti, ja myös muuta kuin ihana tyttöystäväni jota ikävöin jatkuvasti.

(Onneksi ainakin tämä saa mielialan lähemmäs kiharakarvaisia kettuja.)

i don’t wanna be that city boy, stumbling down the streets

(Tämän postauksen kuvat ovat omiani, älä vie.)

Tunnen olevani pohjalla viimeistään silloin, kun ajattelen koulua ja miten päin helvettiä kaikki sen suhteen on, miten itkin nähtyäni filosofian numeroni ja miten olen pudottanut kursseja yksi toisensa jälkeen kuin harmittomassa, joskin irvokkaassa pelissä. Vatsatauti pakotti paastoamaan päivän, keltainen mahaneste haisi koiralle ämpärissä ja minun on tehnyt vain mieli nukkua. Nyt olen saanut syötyä hiukan puuroa ja vadelmia, mutta halu olla syömättä ja toisaalta ehkä laihtua samalla ihan vähän on iso.

Yritän hokea itselleni, että suuret teot koostuvat pienistä askelista, tee tämä juttu niin pääset eteenpäin, nyt teet näin, pian teet noin, ja kohta kaikki sujuu taas. Sisälläni asuu laajeneva tulikuuma pallo, joka tukahduttaa ja imee sisäänsä elämää, sitä pientä värinää jota minussa vielä on jäljellä. Päivät tuntuvat merkityksettömiltä ja pitkiltä, mutta silti kaikki menee ohi niin nopeasti että haluan vain pysähtyä, jäädä paikoilleni. On niin monta asiaa, jotka voisivat olla paremmin.

Äiti otti minut mukaansa tallinnaan piristääkseen, mutta koti-ikävä iski jo ensimmäisenä iltana, ja vaikka kalev-suklaasta ja kauniista rakennuksista pidänkin, kevät meni taas piiloon kuin tietäen, ettei sen ole vielä oikea aika tulla, että minäkin istun vielä jäätyneet siivet supussa talven jäljiltä ja yritän olla päästämättä ääntä. Miten yksin voikaan olla tässä maailmassa, miten vaivalloiselta arkiset askareet tuntuvat, miten haaveet odottavat valovuosien päässä. Minustakin tulee vielä joskus ylioppilas, esikoiskirjailija, aktiivinen ja iloinen aikuinen. Minäkin olen vielä joskus tyytyväinen ulkonäkööni, lupaan.

Oriveden tapahtumat saivat minut haluamaan entistä palavammin kirjoittaa aiheesta, pahuudesta ja väkivallasta. Myös eräs äskettäin lukemani kirja - poikani kevin (toivon muuten että jaksaisin pian kirjoittaa kirjablogiini) - sai pohtimaan kouluverilöylyjä, niiden motiiveja ja lisääntymistä. Myös muunlaiset pahuuden muodot, kuten itsetuhoisuus ja toisten laiminlyöminen, kiinnostavat ja uskonkin, että romaaniprojektissani tulee esiintymään muutama eri elämäntilanteessa oleva päähenkilö. Yritän projektini suhteen olla kärsivällinen, edetä askel kerrallaan niin että päädyn joskus myös lopputulokseen. Toivon mukaan se lopputulos on kansien välissä vielä joskus.