Tunnen olevani pohjalla viimeistään silloin, kun ajattelen koulua ja miten päin helvettiä kaikki sen suhteen on, miten itkin nähtyäni filosofian numeroni ja miten olen pudottanut kursseja yksi toisensa jälkeen kuin harmittomassa, joskin irvokkaassa pelissä. Vatsatauti pakotti paastoamaan päivän, keltainen mahaneste haisi koiralle ämpärissä ja minun on tehnyt vain mieli nukkua. Nyt olen saanut syötyä hiukan puuroa ja vadelmia, mutta halu olla syömättä ja toisaalta ehkä laihtua samalla ihan vähän on iso.
Yritän hokea itselleni, että suuret teot koostuvat pienistä askelista, tee tämä juttu niin pääset eteenpäin, nyt teet näin, pian teet noin, ja kohta kaikki sujuu taas. Sisälläni asuu laajeneva tulikuuma pallo, joka tukahduttaa ja imee sisäänsä elämää, sitä pientä värinää jota minussa vielä on jäljellä. Päivät tuntuvat merkityksettömiltä ja pitkiltä, mutta silti kaikki menee ohi niin nopeasti että haluan vain pysähtyä, jäädä paikoilleni. On niin monta asiaa, jotka voisivat olla paremmin.
Äiti otti minut mukaansa tallinnaan piristääkseen, mutta koti-ikävä iski jo ensimmäisenä iltana, ja vaikka kalev-suklaasta ja kauniista rakennuksista pidänkin, kevät meni taas piiloon kuin tietäen, ettei sen ole vielä oikea aika tulla, että minäkin istun vielä jäätyneet siivet supussa talven jäljiltä ja yritän olla päästämättä ääntä. Miten yksin voikaan olla tässä maailmassa, miten vaivalloiselta arkiset askareet tuntuvat, miten haaveet odottavat valovuosien päässä. Minustakin tulee vielä joskus ylioppilas, esikoiskirjailija, aktiivinen ja iloinen aikuinen. Minäkin olen vielä joskus tyytyväinen ulkonäkööni, lupaan.
Oriveden tapahtumat saivat minut haluamaan entistä palavammin kirjoittaa aiheesta, pahuudesta ja väkivallasta. Myös eräs äskettäin lukemani kirja - poikani kevin (toivon muuten että jaksaisin pian kirjoittaa kirjablogiini) - sai pohtimaan kouluverilöylyjä, niiden motiiveja ja lisääntymistä. Myös muunlaiset pahuuden muodot, kuten itsetuhoisuus ja toisten laiminlyöminen, kiinnostavat ja uskonkin, että romaaniprojektissani tulee esiintymään muutama eri elämäntilanteessa oleva päähenkilö. Yritän projektini suhteen olla kärsivällinen, edetä askel kerrallaan niin että päädyn joskus myös lopputulokseen. Toivon mukaan se lopputulos on kansien välissä vielä joskus.
2 kommenttia:
kauniita kuvia ja totuuden sanoja.
Hei, tätä mun täytyy alkaa seuraamaan. Itse olen miettinyt viime aikoina saattaisiko mulla olla lievä masennus, kun kouluun meno ahdistaa ja tanssireeneihin meno ahdistaa, vaikka mulla on ihania ystäviä, jotka tukee. Alan seuraamaan todella :)
Lähetä kommentti