vielä lentäisin korkeammalle kuin muut

Viime viikolla minulla oli joku maalaamassa valkoisia, kesäisiä enkeleitä hiuksiini (sillä erotuksella ettei hän ollut pelkästään "joku", hän oli tyttöystäväni). Vietimme yhdessä tapahtumantäyteisen viikon, johon kuului suolavettä, heiniä, kuumuutta, kyyneliä, hikeä, suudelmia, rauhaa, pitkiä aamuja, vietnamilaista kanasalaattia sekä iltakävelyjä. Kun olin viikko sitten sunnuntaina matkalla rautatieasemalle katsua vastaan, kohtasin pelkoni, jonka takia olen joulukuusta asti suhtautunut metroihin varautuneesti.

Viereeni tulivat istumaan ne kaksi teinityttöä, jotka olivat silloin taannoin hakanneet ja ryöstäneet minut ja ex-kultani. En ajatellut mitään, kun he alkoivat taas jutella minulle, pääni löi tyhjää koska kenties suurin pelkoni oli tapahtunut. Jäätyäni rautatieasemalla tytöt lähtivät seuraamaan minua, he vaativat puhelintani ja minä pistin juoksuksi. Kiisin loputtomat liukuportaat ylös, väkijoukon läpi kasvoille läiskähtävää ulkoilmaa vasten enkä nähnyt heitä enää kintereilläni. Puhkesin itkuun ja sain soitettua hätäisen puhelun takellellen kullalleni. Onneksi olin ihan kohta hänen sylissään.

Nyt en suostu enää kulkemaan metrolla. Joko kävelen tai hyppään bussin kyytiin, vaikka sen sininen ja hikinen tärinä työntävät voimakkaasti itsestään pois. Pelkään liikkua yksin ulkona varsinkin iltaisin. Olen joutunut häkkiin jonka avain on pahoinpitelijöilläni. Telon itseni kaltereiden väliin, pelko on jatkuvasti läsnä eikä se kuole pois enää ikinä.

Oli ihanaa uida meressä kultani kanssa, antautua laineiden vietäväksi ja suudella hänen suolasta märkiä huuliaan. Oli ihanaa kävellä monen tunnin pituinen lenkki pelkän kameran kanssa auringon polttavassa tuijotuksessa. Oli ihanaa syödä itse tehtyä tryffelikakkua (joka on muuten namimpaa kuin mikään muu leivos maailmassa) rakkaan kanssa ja nähdä hänen tuikkivat silmänsä ja hymyilevä persikkasuu. Meillä oli monia ihania hetkiä, joita jään kaipaamaan ja joiden muistelemiseen en ikinä kyllästy. Rakastan häntä niin.

En tiedä mitä minulle on tapahtunut. Voin näennäisen hyvin, ainakaan minua ei ahdista jatkuvasti, ja kaikki tuntuu pikkuhiljaa alkavan sujua helpommin. Olen laihtunut, ja kunhan vain laihtuisin vielä lisää, olisin onnellisempi. Katsu on ollut viime aikoina huolissaan syömisistäni. Hänen mielestään söin viime viikolla kovin vähän huolimatta tryffelikakusta, suklaasta ja muista herkuista. Hän ei pidä siitä, että mittaan ja punnitsen itseni joka aamu ja luen elintarvikkeiden ravintosisällöt huolella läpi. Puhuin tänään polilla hoitajalleni asiasta, ja hän oli sitä mieltä, että on oikeastaan hyvä katsoa mitä suuhunsa pistää, ravintosisällöt saa kuulemma syynätä läpi jos niin haluaa. En kuitenkaan maininnut laihduttamisestani. Ei hänen sitä tarvitse tietää, tämä on vain pikku projekti joka on pian ohi.

Toivon, ettei kultani ole oikeassa siinä, että olen ajatumassa väärille raiteille kehonkuvani ja syömisteni kanssa.

☂

(Sateenvarjo eksyi otsikkooni vaikka en sitä odottanutkaan. Luulin, että helle pitäisi sen loitolla; ehkä se ärsyyntyi nähtyään, että maa kuivuu saharaksi ja elää enää hetken.)

Sairas osa minussa heräsi jälleen eloon. Se löylytti parista suklaaleivoksesta, minunhan piti olla matkalla kohti pienempää. Nyt sisintäni repii, ei pelkästään leivosten takia vaan kaiken muunkin. Kullan näkemiseen on vielä yhdeksän vitun päivää enkä tiedä, miten tulen kestämään. Huominen tuo mukanaan uudet helteet jotka seisovat muurina ajatusteni takana, niiden hengittäminen on vaikeaa ja meinaa viedä tajun. Pitää istua palavalle auton penkille kuin saunaan ja matkustaa mökille muutamaksi tunniksi.

Isä syöttää epäterveellisiä ruokia ja ihmettelee, jos en syö iltapalaa, vaikka olen ihan ruoasta piukea ilmapallo joka räjähtää kohta. Kaksi ateriaa päivässä, aamupala ja lounas, riittävät minulle isän luona, niissäkin on jo yksinään paljon kaloreita kun annokset ovat niin valtavia, ettei koko loppupäivänä tule nälkä. Mökillä tiedän saavani eteeni juustoruisleipää ilman ohuintakaan kurkun viipaletta, sokeripommijogurttia ja oksettavaa pillimehua. Isi ei osaa laittaa ruokaa, se vie aina ulos syömään ja siellä pitää olla kohtelias ja siivota lautanen tyhjäksi. Isot rasvaiset annokset ja pienentyminen eivät toimi samassa yhtälössä. Ahdistaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Isäni on terveyspoliisi siinä missä minäkin (tällaiset asiat tuntuvat periytyvän), se on hyvässä kunnossa ja hoikka ja näyttää nyt yli neljäkymppisenäkin alle kolmikymppiseltä, mutta ulkona syömisen haittapuoli on, ettei koskaan voi tarkkaan tietää, mitä kaikkea ruoassa on. Haluaisin laskea kalorit ja lukea ravintosisällöt niin että olen tietoinen, mitä suuhuni pistän.

Sisälläni asuu ikuinen yö joka pelottaa minua, haluaisin paeta ulos aurinkoon ja olla onnellinen ja tietää kuka olen ja mikä on paikkani maailmassa. Pimeässä ei koskaan näe, mikä minua koskettaa, kuka on puolellani ja kuka vastaan. Aina välillä minulle väläytellään valoa joka sokaisee, sitten tulee taas pimeää ja on kuin minua härnättäisiin, kuin kaikki ympärilläni tietäisivät mitä tapahtuu, mutta minä en. En tiedä mihin päin katsoa, haluan vain ummistaa silmät, istua lattialle ja painaa pään polviin.

Tiedän, että yön jälkeen tulee aina uusi aamu, mutta ennen pitkää sekin aamu taittuu pimeään iltaan ja hukkuu kaiken pahan alle kuin vaippaan. En jaksa vuoristorataa.

ne kävelevät askelillas hiljaa

Kesä on tullut kuin unessa, hiipien kevyillä varpaillaan, suudellut hiuksiani tuoksullaan ja perääntynyt sitten seinieni ulkopuolelle. Yksi päivä kävelin kirjastoon, hymyilin taivaalle ja sen tuulisille pilville ja kaikki oli hyvin. Sitten tuli pieni myrsky, jolloin puut juoksivat sisälleni ja venyttivät piikikkäitä oksiaan siellä, puhkoivat keuhkot, jotta saisin lisää ilmaa. Se teki oloni ehkä vielä huonommaksi. Nyt en tiedä, mitä tunnen.

Peruskoulu päättyi ja hyvä niin. Pieni punainen ruusu hymyili minulle, se oli kuin verellä maalattu, ja sen kaveriksi tuli iso valkoinen ja pehmeä. Haluaisin löytää kedoltani sellaisen kukkasen, joka ei koskaan kuihdu, vaikka olisi paahtava helle eikä vedestä tietoakaan. Sellainen kukka, joka selviää, oli sillä mikä tahansa. Voitin itselleni aikaa läpäisemällä peruskoulun ja pääsemällä mukaan yhteishakuun, ehkä nyt voinkin pikkuhiljaa olla onnellinen. Keskiarvo nauroi minulle, se oli tahallaan huonompi kuin viime keväänä. Tai ehkei sittenkään: minulla oli numeroiden alentumiseen syyni. Silti 8,84 kirpaisi, kun se ennen oli yhdeksän ja puolen luokkaa. Onneksi pääsen tälläkin lukioon.

Olen ylpeä tyttöystävästäni joka osaa suuren osan ajasta olla fiksumpi kuin minä. Olen ylpeä hänestä, koska hän on erityislaatuisen ajattelevainen, ihana, lojaali, hyvännäköinen, rohkea, kiltti, vahva, rakastava, sensuroimattoman aito ja kaikin muinkin puolin namu. Katsussa jos kenessä on tämän maan tulevaisuus, ainakin oikean ja väärän ja ihmisten hyvinvoinnin osalta. Kultani on sankarini jo siksi, että hän on olemassa.

Kaukosuhde ei ole kiva juttu. Vaikka olisi toisen kanssa tekemisissä monta kertaa päivässä, mesessä, puhelimen välityksellä ja ajatuksissa, silti on ihan liian kova ikävä sitä ihmistä ja kosketusta ja hellyyttä. Vielä kaksi viikkoa. Tällä hetkellä se tuntuu pitkältä ajalta.

Haluaisin sanoa, että minusta on tullut vahva, iloinen, reipas ja sosiaalinen, mutta sisälläni versoo yhä mustia kasveja, ne ovat sitkeitä, ne eivät anna periksi. Iltaisin taivaani on täynnä purppuraa, raakkuvia korppeja ja vinkuvia pilviä. Täytyy ryhdistäytyä ja astua ovesta ulos ja hymyillä maailmalle, mutta ulkona on kylmää ja yksinäistä enkä halua sinne. Minua ei hyväksytä. Minä en hyväksy itseäni.

Toivottavasti tulevissa postauksissani on enemmän järkeä, tämän kirjoitin sen takia että viime kerrasta on tarpeeksi aikaa. Tervetuloa uudet lukijat, teitä on niin paljon että hämmennyn ♥