6/05/2011

ne kävelevät askelillas hiljaa


Kesä on tullut kuin unessa, hiipien kevyillä varpaillaan, suudellut hiuksiani tuoksullaan ja perääntynyt sitten seinieni ulkopuolelle. Yksi päivä kävelin kirjastoon, hymyilin taivaalle ja sen tuulisille pilville ja kaikki oli hyvin. Sitten tuli pieni myrsky, jolloin puut juoksivat sisälleni ja venyttivät piikikkäitä oksiaan siellä, puhkoivat keuhkot, jotta saisin lisää ilmaa. Se teki oloni ehkä vielä huonommaksi. Nyt en tiedä, mitä tunnen.

Peruskoulu päättyi ja hyvä niin. Pieni punainen ruusu hymyili minulle, se oli kuin verellä maalattu, ja sen kaveriksi tuli iso valkoinen ja pehmeä. Haluaisin löytää kedoltani sellaisen kukkasen, joka ei koskaan kuihdu, vaikka olisi paahtava helle eikä vedestä tietoakaan. Sellainen kukka, joka selviää, oli sillä mikä tahansa. Voitin itselleni aikaa läpäisemällä peruskoulun ja pääsemällä mukaan yhteishakuun, ehkä nyt voinkin pikkuhiljaa olla onnellinen. Keskiarvo nauroi minulle, se oli tahallaan huonompi kuin viime keväänä. Tai ehkei sittenkään: minulla oli numeroiden alentumiseen syyni. Silti 8,84 kirpaisi, kun se ennen oli yhdeksän ja puolen luokkaa. Onneksi pääsen tälläkin lukioon.

Olen ylpeä tyttöystävästäni joka osaa suuren osan ajasta olla fiksumpi kuin minä. Olen ylpeä hänestä, koska hän on erityislaatuisen ajattelevainen, ihana, lojaali, hyvännäköinen, rohkea, kiltti, vahva, rakastava, sensuroimattoman aito ja kaikin muinkin puolin namu. Katsussa jos kenessä on tämän maan tulevaisuus, ainakin oikean ja väärän ja ihmisten hyvinvoinnin osalta. Kultani on sankarini jo siksi, että hän on olemassa.

Kaukosuhde ei ole kiva juttu. Vaikka olisi toisen kanssa tekemisissä monta kertaa päivässä, mesessä, puhelimen välityksellä ja ajatuksissa, silti on ihan liian kova ikävä sitä ihmistä ja kosketusta ja hellyyttä. Vielä kaksi viikkoa. Tällä hetkellä se tuntuu pitkältä ajalta.


Haluaisin sanoa, että minusta on tullut vahva, iloinen, reipas ja sosiaalinen, mutta sisälläni versoo yhä mustia kasveja, ne ovat sitkeitä, ne eivät anna periksi. Iltaisin taivaani on täynnä purppuraa, raakkuvia korppeja ja vinkuvia pilviä. Täytyy ryhdistäytyä ja astua ovesta ulos ja hymyillä maailmalle, mutta ulkona on kylmää ja yksinäistä enkä halua sinne. Minua ei hyväksytä. Minä en hyväksy itseäni.

Toivottavasti tulevissa postauksissani on enemmän järkeä, tämän kirjoitin sen takia että viime kerrasta on tarpeeksi aikaa. Tervetuloa uudet lukijat, teitä on niin paljon että hämmennyn

2 kommenttia:

Piiz kirjoitti...

Mulle ei oo koskaan käynyt näin, että olisin vain eksynyt sattumalta jonkun tuntemattoman blogiin, mutta kun sun blogin kanssa kävi näin, en päässykkään irti vaan jäin lukemaan. Kirjotat niin aidosti ja kauniisti, että rakastuin. :) Ja nostan hattua sille, miten jaksat taistella eteenpäin. Ehkä sä pystyt näillä teksteilläs tsemppaamaan muitakin siihen ^^

nanna kirjoitti...

Piiz: Kiitos ihanasta kommentista! Minusta on aivan mahtavaa kuulla, että kirjoituksiani halutaan lukea. Ja toivoisin kovasti, että teksteistäni löytyy myös vertaistukea ja tsemppausta muille toivottomille. :)