climbing these walls that i never knew were there

(lalalala♪)

Olen kuunnellut hyvää musiikkia (marina and the diamonds jessie j emeli sandé ingrid michaelson fm static) ja unohtanut samalla kirjoittaa. Olen myös piirtänyt, ja olen ylpeä että pitkästä aikaa teen jotain iloista, piirrän kauniille tytölle hymyn kuin olisin luoja ja päättäisin, että tämän ihmisen elämä on hyvää. Se on hauskaa, koska omani ei ole ollut aina niin.

Koulu lähestyy ja vaikka pelkään hieman, hymyilen psykologian kirjalleni ja odotan ihmisiä, uusia ja vanhoja ja kummastusta kun miettii, mitä ne minusta ajattelee. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi epäonnistunutta viime vuotta, liian useita keskeytettyjä kursseja, liian useita vaikeita aamuja. Yhtäkkiä tulee kiire miettiä romaania, joka on edelleen tyhjää valkoista paperia näytölläni, miksi sanat eivät tule ulos, miksi ne eivät kirjoita minua, kirjoita ajatuksiani jotka olivat niin hyviä kunnes katosivat. Se on niin vaikeaa, tiedättekö.

Kaipaan hyviä elokuvia, kertokaa ihanat minulle omat rakkautenne joita katsellessanne olette tunteneet jotakin.

right under my feet is air made of bricks

Olen onnellinen kaikesta. Kynsilakasta ja kahvilan jäätelöstä, siitä että vihdoin uskallan laittaa öljyä salaattiin ilman takaraivossa nakuttavia ajatuksia kaloreista (öljy tekee muuten salaatista tuhat kertaa maukkaampaa, ja fetajuusto, kokeilkaa), kengistä vaikka ne hiertävätkin ja hymyilevistä tai vakavailmeisistä ihmisistä. En välitä, vaikka keskustaan ei pääse nyt metrolla ja bussissa tulee paha olo, koska olen onnellinen ajatellessani, mitä perillä voin tehdä. Olen myös onnellinen kun muistan, että olen itse asiassa melko tyhmä kun analysoin asioita niin paljon. Siinä ei ole mitään järkeä, kun ne pysyvät kuitenkin ihan samoina ja ovat itse asiassa helpommin kestettävissä ilman liikaa prosessointia.

Ja varsinkin kun muistelen viime viikkoa, jolloin sain olla kultani kanssa aivan kahdestaan, pestä yhdessä pyykkiä ja laittaa ruokaa, nauraa epäonnistuneelle sitruunapiirakalle joka kuitenkin kelpaa koulukavereilleni, halata kalliolla josta melkein näkyy koko maailma (tai se, joka sillä hetkellä on minulle tärkeintä), katsoa kuinka aurinko kultaa katsun kasvot ja haltioitua. Silloin en kyseenalaistanut mitään, en miettinyt miksi, en ajatellut tämän olevan ohimenevää. Paitsi tietysti sinä mahtavana yönä, kun keittiön pöytä todisti keskusteluamme ihmisten järjettömyydestä. Silloin ymmärsin, että ihminen on kaikkea muuta kuin olento joka on tarkoitettu syntymään, ja ihminen on se joka ajaa biosfäärin tuhoon. Lisäksi ymmärsin, että lääketiede ja ihmisen toiminta muutenkin sotkee evoluutiota ja koko luonnon toimintamekanismia. Olemme kaikkea muuta kuin luonnollisia. Ja parasta on, kun on yksi, joka ei kummastele ajatuksiani, vaan ymmärtää.

Vaikka edelleen pelkään tulevaa lukuvuotta enkä pidä työnteosta, syön liikaa makeaa enkä liiku, nautin mieluummin kauniista kuvista ja kissoista, joista en ennen pitänyt mutta jotka nykyään symboloivat minulle elämän parhaita puolia.

Nauttikaa tekin, oi armaani, ehditte kyllä itkeä ja murehtia myöhemmin liikaakin.

home is where the hurt is

Olen viimeisen puolen vuoden sisään ottanut itsestäni paljon kuvia - tai siis naamastani. Vartalokuvat ovat jääneet vähemmälle, en vain vieläkään tunne olevani oikeassa kehossa ja tyytyväinen tällaisena. En edes tiedä mitä haluan olla, mutta en pidä isoista rinnoistani, löysästä vatsastani, lihaksettomista pohkeistani enkä sisäreisistäni.

Vaikka olen saavuttanut periaatteessa sen, jota varten taannoin aloin tätä blogia kirjoittaa, en pidä itsestäni. Tuolloin tavoitteenani oli laihtua kymmenen kiloa, ja sen teinkin, olen nyt kaksitoista kiloa pienempi. En olisi ikinä tosissani uskonut, että minusta on moiseen. Elämäni on kyllä paljon parempaa nykyään ja nautin siitä enemmän, mutta silti jokin saa minut epävarmaksi.

Porukat lähtivät mökille ja saan olla yksin, saan kävellä iltaisin kadulla niin myöhään kuin haluan (ja uskallan), saan istua tv'n ääressä vaikka koko päivän ja saan ostaa sitä ruokaa mitä haluan. (Tähän mennessä se on ikävä kyllä tarkoittanut paketillista dominokeksejä.) Vapaus on pelottavaa mutta ihanaa. Lauantaina katsu tulee avukseni, ja häntä minä tarvitsenkin. Tarvitsen häntä kaikkeen tähän epävarmuuteen ja päämäärättömään haahuiluun, valkoisiin kesäöihin ja ruskeaan lattiaan. Aion olla hänelle hellä ja tehdä kaikkeni, että meillä molemmilla olisi hyvä olla nyt ja tulevaisuudessa.