7/04/2012

home is where the hurt is

Olen viimeisen puolen vuoden sisään ottanut itsestäni paljon kuvia - tai siis naamastani. Vartalokuvat ovat jääneet vähemmälle, en vain vieläkään tunne olevani oikeassa kehossa ja tyytyväinen tällaisena. En edes tiedä mitä haluan olla, mutta en pidä isoista rinnoistani, löysästä vatsastani, lihaksettomista pohkeistani enkä sisäreisistäni.

Vaikka olen saavuttanut periaatteessa sen, jota varten taannoin aloin tätä blogia kirjoittaa, en pidä itsestäni. Tuolloin tavoitteenani oli laihtua kymmenen kiloa, ja sen teinkin, olen nyt kaksitoista kiloa pienempi. En olisi ikinä tosissani uskonut, että minusta on moiseen. Elämäni on kyllä paljon parempaa nykyään ja nautin siitä enemmän, mutta silti jokin saa minut epävarmaksi.

Porukat lähtivät mökille ja saan olla yksin, saan kävellä iltaisin kadulla niin myöhään kuin haluan (ja uskallan), saan istua tv'n ääressä vaikka koko päivän ja saan ostaa sitä ruokaa mitä haluan. (Tähän mennessä se on ikävä kyllä tarkoittanut paketillista dominokeksejä.) Vapaus on pelottavaa mutta ihanaa. Lauantaina katsu tulee avukseni, ja häntä minä tarvitsenkin. Tarvitsen häntä kaikkeen tähän epävarmuuteen ja päämäärättömään haahuiluun, valkoisiin kesäöihin ja ruskeaan lattiaan. Aion olla hänelle hellä ja tehdä kaikkeni, että meillä molemmilla olisi hyvä olla nyt ja tulevaisuudessa.

2 kommenttia:

Katti kirjoitti...

On varmaan ihanaa kun on joku sellainen kuin katsu. (Mullakin oli ennen.)

Onko teillä joitain yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia? (Ei tarvitse kertoa jos et tahdo, mutta mieleni teki kysyä.)

lumia kirjoitti...

Se on kieltämättä ihanaa, että on löytänyt jonkun niin rakkaan näin nuorena. Uskon että kaikki löytää joskus.

Onhan meillä, ajattelimme muuttaa lukion jälkeen yhteen, ja haaveena olisi mennä naimisiin joskus vuosien päästä.