Olen onnellinen kaikesta. Kynsilakasta ja kahvilan jäätelöstä, siitä että vihdoin uskallan laittaa öljyä salaattiin ilman takaraivossa nakuttavia ajatuksia kaloreista (öljy tekee muuten salaatista tuhat kertaa maukkaampaa, ja fetajuusto, kokeilkaa), kengistä vaikka ne hiertävätkin ja hymyilevistä tai vakavailmeisistä ihmisistä. En välitä, vaikka keskustaan ei pääse nyt metrolla ja bussissa tulee paha olo, koska olen onnellinen ajatellessani, mitä perillä voin tehdä. Olen myös onnellinen kun muistan, että olen itse asiassa melko tyhmä kun analysoin asioita niin paljon. Siinä ei ole mitään järkeä, kun ne pysyvät kuitenkin ihan samoina ja ovat itse asiassa helpommin kestettävissä ilman liikaa prosessointia.
Ja varsinkin kun muistelen viime viikkoa, jolloin sain olla kultani kanssa aivan kahdestaan, pestä yhdessä pyykkiä ja laittaa ruokaa, nauraa epäonnistuneelle sitruunapiirakalle joka kuitenkin kelpaa koulukavereilleni, halata kalliolla josta melkein näkyy koko maailma (tai se, joka sillä hetkellä on minulle tärkeintä), katsoa kuinka aurinko kultaa katsun kasvot ja haltioitua. Silloin en kyseenalaistanut mitään, en miettinyt miksi, en ajatellut tämän olevan ohimenevää. Paitsi tietysti sinä mahtavana yönä, kun keittiön pöytä todisti keskusteluamme ihmisten järjettömyydestä. Silloin ymmärsin, että ihminen on kaikkea muuta kuin olento joka on tarkoitettu syntymään, ja ihminen on se joka ajaa biosfäärin tuhoon. Lisäksi ymmärsin, että lääketiede ja ihmisen toiminta muutenkin sotkee evoluutiota ja koko luonnon toimintamekanismia. Olemme kaikkea muuta kuin luonnollisia. Ja parasta on, kun on yksi, joka ei kummastele ajatuksiani, vaan ymmärtää.
Vaikka edelleen pelkään tulevaa lukuvuotta enkä pidä työnteosta, syön liikaa makeaa enkä liiku, nautin mieluummin kauniista kuvista ja kissoista, joista en ennen pitänyt mutta jotka nykyään symboloivat minulle elämän parhaita puolia.
Nauttikaa tekin, oi armaani, ehditte kyllä itkeä ja murehtia myöhemmin liikaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti