it's no wonder we grow strong while you grow weak

Olen alkanut punoa helmiverkkoa ympärilleni, se verhoaa kasvojani ja helisee hiljaa. Kaunis kimallus hohtaa helmissä, jotka on rakennettu kyynelistä, kaipauksesta, ahdistuksesta, ja juuri siksi ne ovat niin kauniita. Tässä tunnelmassa on jotain hyvin herkkää, mutta kiven kovaa. Se on kuin vahva muuri edessäni, tunnen valoa sisälläni helmien ansiosta, ne tekevät minusta eheän. Ruusun piikit eivät pääse puhkomaan niitä rikki.

Olen ehkä saanut uuden ystävän. Hän istuu takapulpetissa pitkät mustat hiukset verhona kasvoillaan eikä sano kenellekään mitään. Hän pyysi minua huomenna kahville koulun päätyttyä. Kukaan ei ole ennen pyytänyt minua minnekään parin sananvaihdon jälkeen. Vaikka hän on hyvin ujo ja keskustelu on vaikeaa, hänessä on jotain kiinnostavaa, siniset silmät kuin bambilla, koko ajan sanomassa jotain. Kuin hauras, sulkeutunut enkeli. Haluan tietää, mitä tuon olennon sisällä on.

Syön suklaata, leivon, kaverit tarjoavat karkkeja ja minä sen kuin paisun. Ainakin minusta tuntuu siltä. Joka aamu itken puolen tunnin urakan jälkeen vaatekaapin edessä yhä löytämättä mitään päällepantavaa. Olen vain yksinkertaisesti liian ruma ja epäsopiva kaikkeen. Välillä mietin, miten kehtaan liikkua julkisilla paikoilla. Ainoastaan sisäinen maailmani suojelee minua, voin perustella kaiken sillä että minähän olen muutenkin outo.

Kaipaan rakasta tyttöystävääni, hänen läheisyyttään ja helliä kuiskauksiaan korvassani. Haluan tulla hyväksytymmäksi muidenkin silmissä. Vaikka välillä on vaikea kestää, minä yritän nähdä helmieni läpi ja hymyillä valolle. Välillä se on kovin vaikeaa. Olen pimeän vuodenajan piristykseksi - minä kyllä pidän talvesta, siinä on taikaa - ajatellut muuttaa tyyliäni hiukan, mitä siitä sitten syntyykään. Ehkä sitten siedän itseäni hiukan paremmin.

En ole vastannut kommentteihinne. Olen siitä syvästi pahoillani, lukenut olen jokaisen ja melkein itkettää kun olette niin kilttejä. Olette rakkaita, ja teitä on jo hirmuinen määrä. Kiitos sinulle.

everytime i breathe i take you in

Anteeksi, että olen ollut hiljaa. Kaikki on ollut niin sekavaa ja suurta, aika ei riitä mihinkään mutta toisaalta kaikkeen. Tahdon pysyä maan päällä ja vajota, mutta tahdon lentää tähtiin. Tahdon muistaa ja unohtaa, ottaa ja antaa.

Iltatuuli on ystäväni. Se puhaltaa raikkaana hiuksiini, kietoo itsensä ympärilleni ja päästää sitten irti. Aamuksi se hunnuttaa ruohon valkealla kuurallaan, joka on niin kaunista, niin kimaltavaa ja niin katoavaista. Se saa hengityksen savuamaan ja ihmiset kaivamaan lapasia laukun pohjalta. Jossain jonkun lapsen kieli jäätyy lipputankoon kiinni, kun minä juoksen kaiken keskellä vapaana kuin lintu. Mutta vain hetken.

Äiti on alkanut huolestua laihtumisestani ja tarkkailee syömisiäni jatkuvasti. Hän kärttää painoani, pyörii ympärillä kuin nälkäinen hyeena ja tekee oloni ahdistuneeksi. Samalla kun lumihiutaleita liimataan kortteihin, minä kirjoitan ajatuksiani ruutupaperille ja pyyhin ne saman tien pois. Eihän minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään sanomisen arvoista.




Bussin istuin tärisee, kuulokkeet huutavat päähäni rytmejä ja saavat mielialani kohoamaan. Liitän tähän erään kappaleen, jota olen kuunnellut viime aikoina paljon. Koulussa minulla on ystäviä, olen tutustunut uusiin ja saan paljon huomiota. Pidän siitä, vaikka joskus minua ahdistaa, kun en tiedä mitä kenellekin kannattaisi sanoa. Pelkään niin kovasti olevani syy heidän vitutukseensa. Tänään kysyinkin eräältä, että enhän ole tehnyt mitään väärää, hän katsoi minua ihmeissään, halasi ja nauroi, että ei, et ole. Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi.

Toisinaan minä tahtoisin kadota, tahtoisin painua jonnekin mistä kukaan ei minua löydä eikä tavoita. Jonnekin, jossa on kaunista. Kauneus ei lähes koskaan tule yksin, se tappaa, jäädyttää ja raatelee. Kaunis on petollinen. Kuuraiset kukat ovat kuolleita, ne eivät hengitä eivätkä anele enää. Ne seisovat paikallaan, ja vaikka kaikki näkevät niiden kauneuden, ne ovat jo kaukana meistä.

Toivon sadetta ja toivon aurinkoa. Piirtäminen ei suju, vaikka haluaisin, viivoista tulee rumia, kelpaamattomia, ja huoneeni sotkee itse itsensä. Isänpäiväkortti odottaa kirjoittamista. Suklaalevyt häviävät kaupasta, ja päivä päivältä minusta tulee lihavampi. Kultani on väsynyt, ja olen ihan vähän neuvoton. Ravitsemusterapeutti perui ajan, en pääse taaskaan sinne, ja minulla on kaikin puolin epävarma olo. Koulu ahdistaa, kun en tee mitään sen ulkopuolella.

Mutta kyllä me tästä selviämme.