ja mä nousen vaikka putoan

Pimeys tikittää kohti seuraavaa päivää. Ajatukset juoksevat, tekevät äkkipysähdyksen niin että takana olevat törmäävät niihin, ja juoksevat taas. Ne ravaavat edestakaisin, tekevät kahdeksikkoja ja munanmuotoisia kiemuroita. Ne huutavat liian lujaa. En saa nukuttua.

Kaivaudun syvemmälle lakanoihin ja tuijotan huonekalujen harmaita ääriviivoja. En uskalla heittää kättä sängyn laidan yli; sieltä hyökkää kuitenkin jokin, joka puraisee käsivarresta palan. Nytkin sängyn alta hiipii olento kurkkuuni, se kuristaa, kuumottaa ja repii. Ilma tuntuu raskaalta, ihan kuin sekin haluaisi jo käydä levolle.

Tunnen, kuinka iltalääke alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Ensin haukotus repii leukoja, sitten päässä alkaa humista. Suljen silmät ja näen tuulessa heiluvia koivuja. Alastomia, valkoisia kuin luurangot. Kuvittelen itseni huojumaan niiden sekaan. Lyhyt ja turpea laihojen keskellä. Joku ei kuulu joukkoon.

Paha olo syvenee, se kasvaa mustasta lammikosta järveksi, jossa pesii tummia olentoja. Huokaan syvään ja käännän kylkeä. Kaikki painaa. Ajattelen koulua, tekemättä jääneitä kokeita ja vihaisia opettajia. En tule saamaan päättötodistusta ikinä, eikä sillä taida olla edes väliä. Enhän minä koskaan halunnut tehdä päivätyötä.

Ennen minä marssin kouluun kuumeessakin, nyt en tiedä mitään kamalampaa kuin pänttääminen. Masennus ja sen mukanaan tuoma väsymys on syönyt kaiken opiskeluintoni. En vain jaksa enää.

Palautan mieleeni heiluvat koivut ja itseni niiden joukossa. Tahtoisin niin olla yhtä solakka. Nousen istuma-asentoon ja nojaan selkäni lämpöpatteriin, ajattelen. Mielessäni on jo kauan pyörinyt painon pudottaminen, mutta miksi en ole ryhtynyt tuumasta toimeen? En halua olla tällainen pullero. Olisin iloinen, jos painaisin edes viisi kiloa vähemmän.

Tiedän, että jokainen muutos täytyy varsinkin minun kohdallani aloittaa hitaasti. Niin, että teen uutta asiaa ikään kuin itseltäni salaa. Näin sanoi psykiatrini, kun puhuimme opiskelusta. Olisi ihanaa saada edes muutaman kerran viikossa liikuttua jonkin verran, ja syötyä vähän terveellisemmin kuin nyt.

Huokaan ja päätän hiljaa mielessäni aloittaa hitaan painonpudotuksen. Käyn takaisin makuulle ja päätän olla kaikin keinoin soimaamatta itseäni repsahduksista. Ainakin haluan yrittää. Hymyilen hiukan, kuivaan poskilleni vierineet kyynelet ja rutistan silmät kiinni.

Tyttöystävän kuva leijuu eteeni ja kuvittelen hänen olevan vieressäni. Puristan hänen kättään, painaudun häntä vasten ja tunnen, kuinka nukkumatti alkaa vetää minua hitaasti toiseen, uniseen ja pumpuliseen maailmaan.

Psst. Lasku lempeään laihdutukseen oli tosiaan pehmeä, terveisin yksi kävelty kilometri ja puolikas suklaalevy.

sulje surusi laatikkoon, istu kannelle ja naura

Elämäni on samaa puuroa päivästä toiseen. Herään aamupäivällä, tallustan puoliunessa keittiöön, kippaan lääkkeet naamariin ja hörppään vettä päälle. Väsään itselleni leivän, kellahdan olohuoneen sohvalle tuijottamaan telkkaria. Kuuntelen musiikkia, ehkä yritän lukea jotain. Jogurttia tai voileipää naamaan, jos nälkä yllättää. Sohvalla makoilua, seinän tuijottamista, huokailua ja angstailua. Kellon vilkuilua. Sämpylöiden leipomista. Dataamista, kullan kanssa mesetystä, vähän lisää angstailua. Kyyneliä, luultavasti suklaata, lyijykynällä ihmisten hahmottelemista paperille. Huokailua, koneen sulkeminen yhdeksän aikaan, iltalääke, äidin väsäämä illallinen. Tv'n tuijottelua / musiikin kuuntelua ja nukkumaan.

Läppäri polttaa lakanoitani. Avaan ikkunan ja haistelen huoneeseen tulvahtavaa kirpeän raikasta ilmaa. Varpaita alkaa paleltaa, nostan koneen syliini ja odotan että äiti tulee töistä. Hän verhoaa näkymättömän sateen kastelemat sinertävät jalkani joulunpunaisiin villasukkiin, joita en välttämättä jaksa aina itse pukea.

En ole kuukausiin kummemmin ajatellut itsemurhaa, mutta nyt, kun tilani on taas pudonnut huonommaksi, on pakko tunnustaa että se pyörii väliin mielessä. Miten helppoa olisikaan ottaa liian suuri annos buranaa, kyseinen tulehduskipulääke kun ei sovi yhteen masennuslääkkeitteni kanssa ja käyttöohjeen mukaan näiden samanaikaisella käyttämisellä voi olla 'kuolemaan johtavia haittavaikutuksia'. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

En kuitenkaan usko pystyväni lähtemään täältä, koska maailmassa on yksi ihminen joka tarvitsee minua. Hän on tyttöystäväni, katsu. Hän tarvitsee minua, jotta hänen elämässään olisi muutakin kuin urheilu ja koulu - siltikin, vaikka minä en mielestäni ole tähän kovin kummoinen lisä. Hän tarvitsee minua, koska hän itse kivenkovaan sanoo niin. Hän tarvitsee minua, koska tiedän, että me kaksi kuulumme yhteen. Ja minä tarvitsen häntä. En halua jättää häntä yksin tänne pahaan maailmaan, vaan hänen takiaan koetan jaksaa elämäni loppuun, luonnolliseen kuolemaan asti. Haluan suojella häntä yhtä kovasti kuin hän suojelee minua.

Kuluneella viikolla en ollut koulussa lainkaan, ja kaikenlaisia kokeita ja projekteja on kesken, suurin osa ylittänyt jo deadlinen. Onneksi tämä seuraava viikko on hiihtolomaa. Voisin yrittää tehdä kesken jääneitä juttuja, reenata kokeisiin ja kerätä voimia loppukevään ajaksi. Toisaalta minua ei paljoa kiinnosta koulu nyt, kun on niin järkyttävän paha olo ja sängystä ylös nouseminenkin vaatii työtä. Ehkä saan kuitenkin liikuttua hiukan loman aikana, lihakseni ja kuntoni kun ovat jo varmasti kuihtuneet minimaalitasolle. Pelkkää rasvaa ihon alla. Yök.

En ole tainnut mainita, että harrastin pikkutyttönä balettia. Olin silloin varma, että minusta tulee isona ballerina. Ala-asteella lopetin harrastuksen, mutta sydämeni sykkii lajille edelleen. Baletti on monen mielestä hyvin anorektinen ja epäinhimillinen urheilulaji, enkä minäkään pidä lajin vaatimasta ylilaihasta vartalomallista, mutta se kaikki sirous, klassisuus, sipsutus ja siveys vetoaa minuun. Olen aina halunnut olla kaunis siro joutsen, joka jaksaa kantaa vartaloaan pelkkien kärkitossujen avulla. Olen aina halunnut pukeutua kauniisiin ballerinapukuihin ja sipsutella ympäriinsä. Yllätyin, kun kultani sanoi tuossa yksi päivä: "Et varmaan usko tätä, mut kun jotain häärit huoneessasi ja katselin sua, ajattelin et pienellä treenillä ton vartalosta saisi aika ballerinamaisen. Sulla on luonnostaan niin kovin sirot jalat sekä kädet, tai ehkä ne on perua niiltä sun balettiajoilta."

Ehkä minulla on toivoa saada ruhoni näyttämään edes etäisesti sirolta.

caress the one

the never-fading rain in your heart

the tears of snow-white sorrow

caress the one

the hiding amaranth

in land of the daybreak

- Nightwish, Amaranth

synnyn sylissäsi uudelleen

"Alkemisti tunsi tarun kauniista nuorukaisesta joka meni päivittäin lähteelle katselemaan omaa kauneuttaan. Hän oli niin lumoutunut itsestään, että putosi eräänä päivänä lähteeseen ja hukkui. Putoamispaikkaan kasvoi kukka, jolle annettiin nimeksi narsissi.
Oscar Wilde ei kuitenkaan päättänyt tarinaa näin.
Hän kertoi, että Narkissoksen kuoltua paikalle tulleet oreadit, vuorinymfit, näkivät makeavetisen lähteen muuttuneen suolaisten kyynelten täyttämäksi saviruukuksi.
- Miksi sinä itket? vuorinymfit kysyivät.
- Itken Narkissosta, lähde vastasi.
- Ei ole mikään ihme, että itket häntä, nymfit jatkoivat. - Vaikka kaikki juoksimme metsässä hänen kintereillään, sinä sait loppujen lopuksi ainoana katsella hänen kauneuttaan.
- Oliko Narkissos sitten kaunis? lähde kysyi.
- Kuka muu sen voisi tietää paremmin kuin sinä? nymfit vastasivat ihmeissään. - Sinun äärellesihän hän kumartui joka päivä.
Lähde oli hetken vaiti. Lopulta se sanoi:
- Itken Narkissosta, mutten koskaan huomannut että hän olisi ollut kaunis. Itken häntä siksi, että joka kerta kun hän heittäytyi pitkäkseen minun rannalleni, sain nähdä kuvajaisena hänen silmistään oman kauneuteni."

- Paulo Coelho: Alkemisti

"Hitto, tiesitkö, sulla on seksikkäät aivot."

♥ tyttöystävä

 ---------------------------------------------------------------

Hyvää ystävänpäivää kaikille, muistakaa olla myös ystäviä itsellenne.

turn around, bright eyes

Seison loskaisella kadulla täristen, potkin vettä kumisaappaan kärjellä ja työnnän kädet syvemmälle taskuun. Haistelen pakokaasun katkua, katson harmaata taivasta, odotan. Ylitseni lentää raakkuva lintuparvi.

Käännän katseeni ja näen tytön ylisuuressa violetissa takissa ja tämän vierellä tuntemattoman naisen. Katsu hymyilee minulle äitinsä kanssa, sydämeni heittää voltin ja ryntään halaamaan tyttöäni. Harmaa lumi liukastaa askelia, kun kävelemme pihan halki rappukäytävään.

Tällainen oli ensikohtaamiseni livenä nykyisen tyttöystäväni kanssa.

En ole tuntenut sellaista koskaan ennen. Katsun lähellä oli ihanampi ja turvallisempi olla kuin kenenkään muun. Suudellessamme tuntui, kuin olisin vajonnut veden alle. Korvani lakkasivat vastaanottamasta ulkopuolisia ääniä, kuulin vain katsun hengityksen poskeani vasten ja hänen kielensä liikkeet suussani. Oli ihana olla siinä häntä vasten, maistella huulia kerta toisensa perään, pitää silmiä kiinni ja unohtaa kaikki paha ja ikävä maailmassa. Kuka on tuo tyttö, joka saa minut laskemaan koko maailmani hänen varaansa?

Olen saanut elämääni universumin ihastuttavimman ihmisen, joka on tullut jäädäkseen. Hohtavat siniset silmät ovat täynnä kauneuden pilviharsoa, kun hän katsoo minuun. Hänen tuoksunsa humalluttaa minut ja vie toiseen todellisuuteen. Mietin yhä, oliko yhteinen viikonloppumme unta. Se tuntui niin epätodellisen ihanalta.

Tälläkin hetkellä kullanmuruni on ainoa asia, jonka takia kestän pahaa maailmaa ja mustista mustinta ruusuani. Hän saa minut hymyilemään, vaikka olen melkein unohtanut, miten se tehdään. Katsun hellät sanat ovat jääneet soimaan mantrana korviini, enkä osaa uskoa, miten joku voi pitää minusta, ulkonäöstäni, ajatuksistani, heikkouksistani ja olemattomista vahvuuksistani niin kovasti. Miten joku voi asettaa minut elämänkumppanin jalustalle ja kohdella minua niin kuin itselle hyvin tärkeää ihmistä kohdellaan. Tämä kaikki on täysin uutta minulle. Olen koko lapsuuteni ajan kärsinyt positiivisen huomion ja arvostuksen puutteesta, nyt saan sitä niin paljon etten osaa uskoa kaikkea todeksi.

Katsu on ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuu niin kovin luontevalta. Hänen kanssaan osaan puhua mistä vain, hän jaksaa kiinnostua ajatuksistani ja kuunnella ja auttaa ja myös kertoilla omia kuulumisiaan, olivat ne kuinka merkityksettömiä tahansa. Hänen ihonsa tuntuu maailman pehmeimmältä, syli maailman turvallisimmalta, huulet maailman suudeltavimmilta, katse maailman syötävimmältä. Jos hän olisi nyt tässä, suukottaisin hänen kaulaansa kiihkeämmin kuin nälkäinen vampyyri.

Anteeksi imelän äitelä ja siirappinen sopotukseni. Pohtikaamme asioita vähän syvällisemmältä tasolta tarkastellen.

Vaikutan monen tuttavani mielestä etäiseltä, ujolta ja sulkeutuneelta ihmiseltä, joka karttaa seuraa ja jonka pahin painajainen on välitön läheisyys jonkun kanssa. Pohjimmiltani olen kuitenkin hellää kosketusta kipeästi tarvitseva pelokas lapsi, joka on kokenut väkivaltaa ja on siksi varuillaan ihmisten suhteen. Olen asettanut elämänkumppanin hyvin, hyvin suureen arvoon elämässäni, ja olen halunnut, että sen paikalla on joku johon osaan täydellisesti luottaa ja josta pidän enemmän kuin kenestäkään tai mistään. Joku jonka eteen olen valmis uhraamaan aikaa, vaivaa, kärsivällisyyttä, voimavarojani ja uskallustani. Minulle on ollut lähes itsestäänselvyys, etten pärjää ilman toista puoliskoa. En halua olla yksin.

Koska kaipasin tuota toista puolta itselleni todella kovasti, erehdyin hyppäämään ensimmäisen eteeni tulleen mukavan tyypin syliin. Nupussa ei ollut mitään vikaa, hän on kiva ja monin tavoin hieno ihminen, mutta hän ei ollut sitä mitä olin etsinyt ja kaivannut. Ehkä hän oli liian tavallinen. Löysimme yhteisiä asioita, mutta emme riittävästi, ja koin, etten osaa elää hänenlaisensa ihmisen rakastajana. Samoihin aikoihin tutustuin katsuun. Vaikka meidän (minun ja katsun) lyhyeen suhteeseemme on mahtunut jos jonkinlaista kriisinpoikasta ja ratkaistavaa, olemme saaneet asiat selvitettyä yhdessä erinomaisesti. Tuntuu, että olisimme tunteneet jo pidempään, ehkä vuosia. Olemme niin monin tavoin samanlaisia persoonia, että sovimme yhteen paremmin kuin olisin osannut toivoa. Katsu on jotain sellaista, joka ylittää suurimmatkin odotukseni mennen tullen.

Aiheesta kukkaruukkuun, minulla on ollut koulun kanssa hirveitä vaikeuksia viime aikoina. Tätä nykyä piipahdan opinahjossani ehkä kerran viikossa ja olen liian väsynyt keskittyäkseni opiskeluun. Lisäksi tämä uusi seurustelusuhde on tietenkin vielä saanut minut entistä keskittymiskyvyttömämmäksi. Tuntuu, ettei minua kiinnosta elämässä enää mikään muu kuin katsu, leipominen, palapelien kokoaminen ja kirjoittaminen. Olen todella hukassa itseni kanssa. Ja kaikesta tästä ihanuudesta huolimatta pelkään katsun hylkäävän minut. Siinä menisi koko elämäni.

Masennus on mustia pilviä kirkkaalla taivaalla. Joskus taivas repeää ja vuodattaa kyynelensä päälleni, sille en voi mitään.

aamutähti otsalla astelet yön laitoja

 
Pyörittelen mittanauhaa sormissani, rullaan sen auki ja takaisin pieneksi hyrräksi kämmenelle. Muistelen, kuinka monta kertaa se onkaan pureutunut ihooni, jättänyt vatsaan punaiset rannut kertomaan liian laajoista senteistä. Silti, vuosi sitten se sanoi vyötärönympärykseni olevan pyöreät kymmenen senttiä paksumpi kuin nykypäivänä.

Seison alasti peilin edessä tukka märkänä ja kasvot valkoisina. Nostan rintoja pois tieltä ja katson, miten kylkiluut liikkuvat ohuen ihon alla. Paikoin ne jäävät rasvakerroksen peittoon kuin jäinen maa lumen alle. Katsellessani ujosti kuvajaistani mieleeni nousee kuva ihanan meren hopeakylkisistä haista.

Minun todellakin pitäisi laihduttaa hieman. Ei paljoa, ehkä muutama kilo, haluan nähdä luiden liikkeet selvemmin, haluan tutustua niiden omituiseen elämään ihoni alla. Haluan kapean uuman ja hoikat jalat. Vihaan turpeita rintojani, leveää lantiotani, taikinaista selkää. Toisaalta voisin ihmisten mieliksi vaihtaa hiukan näkökulmaa. Haluan olla hyvä itselleni, haluan antaa itselleni luvan näyttää paremmalta. Noin. Haluan tehdä tämän, jotta pitäisin itsestäni entistä enemmän. Tiedän mitä tällä haen. En hae kukkakepin olemusta enkä barbie-nuken ulkonäköä. Haluan vain näyttää terveeltä. Haluan harrastaa liikuntaa ja pistää suuhuni vain ruoka-aineita, jotka edistävät terveyttäni. Haluan olla tyytyväinen itseeni, haluan voida luottaa itseeni, haluan sulautua omiin toiveisiini ja haaveisiini, haluan pukeutua niihin, haluan olla ne. Haluan peiliin katsoessani hymyillä ja ajatella, että näytän hyvältä. Että näytän omalta itseltäni. Että näytän siltä, joka minun kuuluu olla.

Omenasta tirskuu vettä hampaisiini, kävelen pyjama päällä ympäri keittiötä ja jään katsomaan ikkunan läpi pikkulintuja, jotka leikkivät alastomissa kirsikkapuissa, ja askelten ruskeaksi painelemaa lunta. Taivas on harmaa ja se seisoo silmät ammollaan. Käännän katseeni. Häikäisee. Ilmassa haisee yksinäisyys.

Viskaan omenan kompostiin ja käyn sohvalle huovan alle istumaan. Tuntuu vaikealta hengittää, kun ajatukset täyttävät ilman leijaillen ja tunkeutuen joka paikkaan. Miksi minulla on niin paha olo. Miksi.

Minulla on edessäni hyvin tärkeä ja ihana viikonloppu, jota olen odottanut niin kovasti, että sydän on tehnyt voltteja mennen välillä aika sekaisin. Lauantaina katsu saapuu kotikaupunkiini ja viipyy yön yli luonani. Minun on jo ihan tarpeeksi pitkään tehnyt mieli ottaa hänet syliini, liu'uttaa sormiani hänen hiustensa lomassa ja suudella pitkään ja nauttien. Voi jestas, en uskalla vielä kuvitellakaan miten kaunis, mahtava ja romanttinen viikonloppu minulla tulee olemaan. Katsu on jollain merkittävällä tavalla ainutlaatuisen hieno ja mukava ja suloinen ihminen, en vaan osaa vastustaa. ♥