Pimeys tikittää kohti seuraavaa päivää. Ajatukset juoksevat, tekevät äkkipysähdyksen niin että takana olevat törmäävät niihin, ja juoksevat taas. Ne ravaavat edestakaisin, tekevät kahdeksikkoja ja munanmuotoisia kiemuroita. Ne huutavat liian lujaa. En saa nukuttua.
Kaivaudun syvemmälle lakanoihin ja tuijotan huonekalujen harmaita ääriviivoja. En uskalla heittää kättä sängyn laidan yli; sieltä hyökkää kuitenkin jokin, joka puraisee käsivarresta palan. Nytkin sängyn alta hiipii olento kurkkuuni, se kuristaa, kuumottaa ja repii. Ilma tuntuu raskaalta, ihan kuin sekin haluaisi jo käydä levolle.
Tunnen, kuinka iltalääke alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Ensin haukotus repii leukoja, sitten päässä alkaa humista. Suljen silmät ja näen tuulessa heiluvia koivuja. Alastomia, valkoisia kuin luurangot. Kuvittelen itseni huojumaan niiden sekaan. Lyhyt ja turpea laihojen keskellä. Joku ei kuulu joukkoon.
Paha olo syvenee, se kasvaa mustasta lammikosta järveksi, jossa pesii tummia olentoja. Huokaan syvään ja käännän kylkeä. Kaikki painaa. Ajattelen koulua, tekemättä jääneitä kokeita ja vihaisia opettajia. En tule saamaan päättötodistusta ikinä, eikä sillä taida olla edes väliä. Enhän minä koskaan halunnut tehdä päivätyötä.
Ennen minä marssin kouluun kuumeessakin, nyt en tiedä mitään kamalampaa kuin pänttääminen. Masennus ja sen mukanaan tuoma väsymys on syönyt kaiken opiskeluintoni. En vain jaksa enää.
Palautan mieleeni heiluvat koivut ja itseni niiden joukossa. Tahtoisin niin olla yhtä solakka. Nousen istuma-asentoon ja nojaan selkäni lämpöpatteriin, ajattelen. Mielessäni on jo kauan pyörinyt painon pudottaminen, mutta miksi en ole ryhtynyt tuumasta toimeen? En halua olla tällainen pullero. Olisin iloinen, jos painaisin edes viisi kiloa vähemmän.
Tiedän, että jokainen muutos täytyy varsinkin minun kohdallani aloittaa hitaasti. Niin, että teen uutta asiaa ikään kuin itseltäni salaa. Näin sanoi psykiatrini, kun puhuimme opiskelusta. Olisi ihanaa saada edes muutaman kerran viikossa liikuttua jonkin verran, ja syötyä vähän terveellisemmin kuin nyt.
Huokaan ja päätän hiljaa mielessäni aloittaa hitaan painonpudotuksen. Käyn takaisin makuulle ja päätän olla kaikin keinoin soimaamatta itseäni repsahduksista. Ainakin haluan yrittää. Hymyilen hiukan, kuivaan poskilleni vierineet kyynelet ja rutistan silmät kiinni.
Tyttöystävän kuva leijuu eteeni ja kuvittelen hänen olevan vieressäni. Puristan hänen kättään, painaudun häntä vasten ja tunnen, kuinka nukkumatti alkaa vetää minua hitaasti toiseen, uniseen ja pumpuliseen maailmaan.
Psst. Lasku lempeään laihdutukseen oli tosiaan pehmeä, terveisin yksi kävelty kilometri ja puolikas suklaalevy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti