4/11/2011

sun ihollasi tuttu kaunis maa

Kun takana on synnit anteeksi antava viikonloppu, ei voi oikein muuta olla kuin onnellinen.

On perjantai-ilta, istun metrossa (nyt kenenkään ei enää tarvitse arvuutella missä päin maata asun..) matkalla rautatieasemalle tyttöystävääni vastaan. Pelko tärisyttää luitani, kauhistelen etukäteen parikymmenminuuttista metromatkaamme pimenevässä helsingissä muistellen muutaman kuukauden takaista minun ja ex-tyttöystäväni pahoinpitelyä. Väkijoukko näyttää maaniselta, jokainen liikkuu katse tyhjyyteen osoitettuna tietäen tarkalleen, minne mennä. Kukaan ei katsele ympärilleen etsivän näköisenä. Minä tuijotan jalkojani.

Rautatieasemalla seisoessani katselen junia, luen niiden vihreitä ja punaisia ja sinisiä kylkiä ja yritän nähdä niiden läpi kauas. Tupakka tunkeutuu sieraimiini lähellä seisovan miehen suusta ja saa minut yskimään ja säikkymään kauemmas. Ei täällä saa polttaa, tekisi mieli sanoa. Asemalla on meluisaa ja viileää, tärisen ja hyppelehdin. Tumput ja lämmin takki unohtuivat kotiin.

Lopulta horisonttiin ilmestyy junan tuikkivat valot ja punainen peltimato hymyilee minulle liukuessaan kiskoja pitkin laiturin viereen. Juoksen oikean vaunun kohdalle, katsun pinkki pipo pistää silmään, hymyilen ja rutistan tyttöäni niin lujaa kuin jaksan. On ollut helvetin ikävä.


Kotimatkalla ei tapahdu mitään. Tuijotan minua vastapäätä istuvan katsun ohutta jalkaa, joka laskeutuu söpösti laukun päälle. Odotan kotiinpaluuta, että voin kaapata kukkaseni syliini. Yö on vaikea, meitä kumpaakaan ei oikein lopulta huvita rakastella; itkemme vain väsymystämme, masennustani ja elämän hankaluutta. Onneksi meillä on silti toisemme. Onneksi meillä on silti jotain, joka mahtuu kahden käden väliin ja josta voi pitää tiukasti kiinni ja jolle voi kertoa ihan mitä vain.

Pällistelemme heurekassa rottakoripalloa, kaikennäköisiä tieteellisiä kojeita ja työntekijöiden ällöttävän riemunkirjavia univormuja ja istumme lentävällä matolla, makaamme fakiirin pedillä, kuuntelemme ruokaluentoja puhuvalta ruudulta, laadimme itsellemme päivän ateriat ja seisomme maanjäristyksestä heiluvassa talossa. Maailman paras asia on nähdä tyttöystävä innostuneena ja kiinnostuneena ja hymyileväisenä. Viikonloppu oli perjantaiyön jälkeen täynnä sitä näkyä.

Tuntuu mahtavalta juoksuttaa huulia toisen mahalla ja tuntea lämmin halaus luissa asti. On ihanaa pörröttää hiuksia, suudella korvaa ja hymyillä silmillä. Katsun sylissä tunnen olevani maailman onnellisin tyttö, ihan kuin masennusta, surua, oppimisvaikeuksia, epätasa-arvoa, väkivaltaa ja väsymystä ei maailmassa olisikaan. Kevään haisteleminen käsi kädessä tyttöystävän kanssa lähimetsässä on yhtä kuin taivas. Toisen hengityksen tunteminen ihoa vasten, kuiva asfaltti, hymyilevä aurinko, onnellinen suu, pienet kädet toisen lantiolla.

Sunnuntaina meillä on vielä aikaa käydä subilla ja kuljeksia pitkin lämpimiä katuja käsikkäin ennen katsun lähtöä. Metrossa istuessamme meitä vastapäätä tulee kolme alle kuuden vuoden ikäistä tyttöä, joiden äiti jää seisomaan käytävälle lastenvaunujen kanssa. Puristan kultani kättä ja kuuntelen toisella korvalla tyttöjen puheita. Järkytyn. He keskustelevat keskenään siitä, miten kurjat olot heillä on kotona. Äiti lyö kepillä, isä vyöllä. Kotona ei saa itkeä, vaan siitä seuraa rangaistus. Lastenkoti ja ilmeisesti sosiaaliviranomaisetkaan eivät ole vieraita. Kiroilu ja kaikki muu väärä on ankarasti kielletty selkäsaunan uhalla. Pahinta on, miten nämä lapset puhuvat asiasta kuin se olisi oikein, kuin siinä ei olisi mitään pahaa tai väärää.

Sellainen minäkin olin. En tiennyt, että perheväkivalta on laissa kielletty ja valitettavasti myös aika yleistä. En tiennyt, että äiti ei saa lyödä minua, vaikka hän olisi kuinka vihainen. Jos tyttöjen vanhempi ei olisi seissyt metrin päässä, olisin kertonut pienille tytöille, millainen lapsuus minulla on ollut ja miten se on isona osatekijänä saanut minut itsemurhan partaalle. Olisin käskenyt heitä puhumaan kotiolosuhteista päiväkodin tädille tai muulle turvalliselle aikuiselle. Olisin tehnyt heille selväksi, että heidän satuttamisessaan ei ole mitään oikeaa tai hyväksyttävää. Kyynelet olivat vähällä paeta silmistäni, kuiskasin katsulle, että vaihdetaan vaunua, ja hyppäsimme pois suurisilmäisten, viattomien tyttöjen vaunusta. Yksi heistä oli nojannut minuun kurkkiessaan ikkunasta ulos ja toinen oli ottanut tukea katsusta kävellessään äitinsä luokse. Minun olisi niin tehnyt mieli ottaa yksi heistä syliin ja sulkea heidän silmänsä kaikelta pahalta.

Miksi maailma on näin väkivaltainen paikka.


Sivupalkissa teitä on jo 44, en voi käsittää. Olen luullut, etteivät elämäni ja kirjoitukseni kiinnosta ketään, saati sitten noinkin montaa. Miksi juuri sinä luet blogiani? Jos haluat vastata, kuuntelen mielelläni mielipiteesi kommenttilootassa. Haluan kiittää koko sydämestäni jokaista teistä ja toivottaa oikein ihanaa kevättä.

6 kommenttia:

Keppo kirjoitti...

Luen blogiasi koska kirjoitat mielestäni niin mahdottoman upeasti, koska on surullisen lohduttava lukea miten joku muukin tajuaa niinkin arkipäiväisen asian kuin kouluun menemisen aiheuttavan tajuttoman suurta pelkoa ja epätoivoa, koska tunnistan itseni kaikesta mitä kirjoitat (erityisesti siitä miten kerrot olevasi maailman onnellisin tyttöystäväsi kanssa), koska jokainen kirjoituksesi saa minut kyynelehtimään.

Osaat tehdä niin kauniiksi sanoiksi kaiken minkä minäkin haluaisin osata.

TIM kirjoitti...

samaistuin taas hurjasti tekstiisi, ja minuakin alkoi jo surettaa ne lapset..

ja sinä ja katsu kuulostatte niin söpöiltä <3

kissakala kirjoitti...

Luen blogiasi, koska eräs kaunis päivä tässä pari viikkoa sitten, ajattelin että löydän itselleni blogin joka koskettaa, pistää miettimään ja vetää mukaansa. Ja olen sen nyt löytänyt.

Kirjoitat ihanasti ja samaistun useaan kohtaan. Elämä ei ole aina reilua. Kuva valinnat tekevät blogista vielä ihanemman ja sitä on todella mielenkiintoista seurata. Käyn joka päivä tarkistamassa joko uusi kirjoitus on tullut, niin paljon niitä odotan.

Vaikka en olekkaan kuin pari viikkoa seurannut nii on tää jo mut mukaansa vetäissyt.
Iso hali sinne<3 Vastoinkäymiset on tehty voitettaviks.

Soubi kirjoitti...

Hei!

Aloin lukea blogiasi vasta vähän aikaa sitten, mutta tekstiesi surumielinen kauneus sai minut itkemään, kun ensimmäisen kerran luin blogiasi.
Kirjoitat todella kauniista ja elävästi, vaikka kirjoitatkin asioista, jotka tulevat jostain syvältä ja synkimmistä aatoksista, niissä on silti jotain niin koskettavaa ja ehkä vähän lyyristäkin.. Ja niihin teksteihin on helppo samaistua..ja silloin, kun en itse jaksa kirjoittaa..purkaa ajatuksiani, niin jollain lailla se tuo helpotusta lukea samoista siosita sinun kirjoittaminasi, kuin olisin itsekin pystynyt vähän avaamaan sydäntäni japäästänyt edes hiukan siitä pahasta olosta pois..

Kiitos

Anonyymi kirjoitti...

Löysin blogisi eilen ja ihastuin tähän kovasti. Kirjoitat tosi hyvin ja kauniisti:)

nanna kirjoitti...

Keppo: Kiitos jälleen, arvostan sun kehujasi enkä oikein edes tiedä mitä sanoa. Kiitos.

TIM: Kiitti :')

kissakala: Voi kuinka sun kommenttisi ilahdutti minua. Minusta on kertakaikkisen ihanaa kuulla että joku blogistani hyötyy ja nauttii ja jopa samaistuu minuun. Voisin yrittää tiivistää postaustahtia, mutta kotiopetus on aika rankkaa masentuneelle ja olen usein niin väsynyt etten jaksa miettiä kirjoittamista. Kiitos kuitenkin kommentistasi, kehuistasi ja etenkin kannustuksestasi ♥

Soubi: Kiitos itsellesi, olen hyvin otettu että mun postaukseni koskettavat sinua noin paljon ja saavat oloasi edes vähän helpommaksi. Voimia.

Anonyymi: Kiitos sinullekin, olet ihana :')