4/19/2011

tän betonisen taivaan alla

Ovikello vingahtaa, sitten kirkaisee. Pääni tulvahtaa tyhjäksi, kun ryntään avaamaan oven ja ehdinkin ennen veljeäni. Oven takana seisoo hyväntuulinen kristiina, kotiopettajani. Tai oikeastaan toinen heistä. Hymyilen muka-aurinkoisesti ja seison typerästi kädet selän takana, kun kristiina kuorii takin päältään. Kävelemme keittiön pöydän ääreen, otan matikan kirjan esiin ja rupeamme kokoamaan kaavoja ja laskemaan yhtälöpareja algebrallisesti. Numerot tanssivat valon häikäisemällä paperilla, aurinko paahtaa selkääni enkä oikein jaksaisi keskittyä. Katson kirjaa, kopioin sieltä yhtälön ja kohta huomaankin että muuttuja ei olekaan y vaan x, vaikka äsken ihan selvästi näin samassa kohdassa y-kirjaimen. Kahdeksikko muuttuu silmissäni nollaksi, tulo osamääräksi ja negatiivinen luku positiiviseksi. Laskut sujuvat hyvin, jos ei oteta huomioon näitä pieniä inhottavia hajamielisyyksiä, jotka kasvattavat jatkuvasti ilkkuvaa armeijaansa. Numerot ja kirjaimet pitävät minua pilkkanaan, ne juoksentelevat ympäri paperia ja vaihtavat paikkaa aina kun opettaja ei huomaa.


"Noniin, hyvinhän sulla meni, jos mä tulen sitten huomenna uudestaan kello kaksi? Ja hei huomenna olis kahdeksasta kymmeneen se saksan valtakunnallinen, että jos millään jaksaisit sinne silloin mennä niin olis tosi hyvä, kun kati [saksanopettaja] joutuu sitten näkemään enemmän vaivaa tehdäkseen sulle oman kokeen jos et sinne valtakunnalliseen mee. Sun ei edes tarvi lukea mitään, meet vaan sinne, sähän oot hyvin oppinu saksaa ja viime vuonna todistuksessa oli mikä, kymppi, niin, niin kyllä sä siitä vaivattomasti läpi pääset. Ai venla sano tulevansa tänne sit tiistaina, no soitellaan sitten että milloin mä voisin ens viikolla tulla. Ja muista nyt tehä läksyjä sitten. Noniin. Moimoi."

Ovi pamahtaa kiinni ja minä jään eteiseen seisomaan typeränä jälleen pää täyteen ahdettuna. Ajatukset risteilevät, tai oikeastaan seisovat, koska päässä on niin kova tungos ettei mikään pääse liikkumaan, kaikki jumittavat paikoillaan. Ruuhka-aika, niin kuin aina opetuksen jälkeen. Masentuneen vähät hermosolut ovat koetuksella, kun pitää yrittää muistaa ja oppia jotakin.

Saksan valtakunnallinen vaivaa minua. En saa itseäni kahdeksaksi koululle, en sitten millään, ja saksaa en muista kuin pari sanaa. Olen oikeasti huono saksassa. Tosi huono. En tulisi selviämään valtakunnallisesta, en siis mene sinne.

Kotiopetus on aika rankkaa minunlaiselleni mielenterveyskuntoutujalle, kun en uskalla sanoa opettajalle jos en jaksa enää tänään opiskella. On se silti parempi vaihtoehto kuin normaali kahdeksasta kolmeen -koulupäivä. Etuna on se, että oppii nopeammin kun ei lörpötellä mitään ylimääräisiä vaan käydään kaikki tiiviinä pakettina läpi, ja paikalla on opettaja, joka keskittyy vain minuun. Toisaalta on painostavaa tehdä tehtäviä, kun valvova silmäpari tarkkailee jokaista kynäni liikettä. Eikä minun tarvitse jaksaa raahautua minnekään, kun opettaja tulee kotiin asti. Lähteminen on minulle usein se vaikein juttu.

En paljoa äitini kanssa yleensä jutustele, mutta tuossa yksi päivä äiti kertoi, että yksi työkaveri oli kysellyt tästä kotiopetusjutusta. Nainen oli tiedustellut äidiltä, että pitikö meidän vaatia ja anella opetuslupaa kuukausitolkulla ennen kuin saimme mitä halusimme. Äiti vastasi hölmistyneenä, että ihan lääkärintodistuksella se saatiin, "psykososiaalisista syistä", kuten opetusvirasto asian muotoili. Kotiopetusta ei saa ellei ole välitöntä tarvetta siihen. Se tuntuu monen olevan hankala ymmärtää, jotkut kaverinikin ovat kysyneet kateellisina, että eikö ole luksusta kun saa kurssit suoritettua niin nopeasti ja tiiviisti ja yksityisopettaja tulee suoraan kotiin. Ei se minusta ole luksusta. Mieluummin menisin kouluun tapaamaan kavereita ja nauramaan heidän kanssaan, kuin lusisin päivät kotona kahdestaan opettajan kanssa. Minulla vain on siihen psyykkisiä esteitä.


En tiedä, kiinnostiko kiviäkään tämä sepustukseni, mutta kun en ole kotiopetuksestani täällä paljoa puhunut siitäkään huolimatta että se alkoi jo muutamaa viikkoa sitten, niin ajattelin ryhtyä toimeen. Olisi muutenkin kiva kuulla, millaisista asioista elämässäni tai minussa tai ajatuksissani tai sairaudessani tai ihan missä vaan haluaisitte lukea, mikä kiinnostaisi ja mistä haluaisitte minun kirjoittavan? Kommenttia saa jälleen kerran laittaa asian tiimoilta!

6 kommenttia:

salamanteriini kirjoitti...

Rakastan tuota sun kirjotustyyliä, ja mua kiinnostaa iha mikä vaa, mistä vaa kirjotat. Mua kiinnostais tietää (ku en oo nuita vanhempia tekstejäs lukenu, vasta äskettäin tänne löysin) että minkälaista se sun sairaus on, liittyykö siihen pelkoja ja semmosta, jos vaan haluat kertoo.

elodie kirjoitti...

Kirjoitat ihan tavattoman kauniisti, jään seurailemaan. Minäkin haluaisin kuulla lisää sairaudestasi, siitä, mitä se on ja miten se on syntynyt. Niin, jos vain haluat kertoa.

Jaksamisia ja aurinkoa, nanna!

Black Rain kirjoitti...

Voin kuvitella että kotiopetus on rankkaa. Itestä tuntuu ettei kotona oikein voi orientoitua tai keskittyä. Toisaalta ei koulussakaan aina jaksa keskittyy työhön.
Olis kiva kuulla jotain ootko paljon miettiny siun tulevaisuutta tms. :)

nanna kirjoitti...

salamanteriini: Kiitos kovasti kehuistasi, ne lämmitti kovasti. Joo, voisin tosiaan vähän masennuksestani tarkemminkin jossain postauksessa kertoa, pistetään toteutuslistalle :)

elodie: Kiva kuulla että tykkäät, kiitos ♥ Pistetään tosiaan tuo aihe korvan taakse.

Black Rain: Kiitos hyvästä ehdotuksesta, katson jos saisin väännettyä lähiaikoina postausta aiheesta :) Laiskuus katoaa kummasti kun opettaja astuu sisään, itse ajattelin myös että kotona opiskelu olisi vähän riskialtista mutta mulle riittää motivoijaksi pelkkä valvovan silmäparin läsnäolo.

Kaikille: Mua hämmentää teidän kehut kirjoitustaidostani, en itse koe olevani tarpeeksi hyvä kirjoittamaan. Mutta kiitos kuitenkin, arvostan kovasti kehujanne!

CYPORG kirjoitti...

Tiedän miltä tuntuu olla kotiopetuksessa, itsekkin jäin viimevuonna kotiopetukseen, että tutulta kuulostaa : D

nanna kirjoitti...

CYPORG: Noniin, hienoa että kohtalotovereita löytyy :)