10/31/2011

pikimustat tähdet tuijottaa takaisin


30.10.2011

Unessa maalasin kehooni kukkia jotka tulivat jäädäkseen, tatuoin ne paljaaseen ihooni ja ne levisivät kimaltavaksi verkoksi joka suuntaan. Kuin linnun kirjavat siivet viivat piirtyivät suliksi käsivarsilleni. Ja minä piilouduin. Piilotin itseni ja salaiset piirrokseni vaatteisiin kuin vetäen verhon ikkunani eteen. Unessa minä elin, mutta yritin sielläkin olla joku muu.

Olen löysä. Sisääni mahtuu kaikenlaista ja päivä päivältä vihaan itseäni enemmän. Tämä täytyy saada loppumaan. Maanantai on juuri sopiva päivä aloittaa, juuri sopiva päivä luvata, että kaikki tulee muuttumaan. Ei enää suklaata, ei leivonnaisia, ei edes kylmän kylmää jäätelöä joka turruttaa ihanasti kaiken. Minähän haluan syödä terveellisesti, haluan olla terve, haluanhan. Haluan syödä ruisleipää, vihanneksia, hedelmiä, kalaa, marjoja, omenasosetta, soijamaitoa. Haluan takaisin sinne ahkeruuden maailmaan, jossa koulu antaa kaksinumeroisia ja elämä sujuu. Vaikka joskus masennuskin varmasti on paikallaan.

Keijumetsä kutsuu minua, lasisiipiset perhoset lepattavat ympärilläni ja kuiskailevat. Katson niitä, niiden silmät ovat mustat. En osaa niiden kieltä, mutta siksi ne minua kiehtovatkin. Metsä vilisee pehmeäturkkisia kettuja ja sudenkorentoja, jotka ovat vain henkäys taivaan ihoa vasten. Mutta jossain, jossain siellä muste valuu kallioita pitkin ja saa ruusut kukkimaan.

Tahdon olla tyttö satiiniyöpaidassa orvokkisilmineen, hiukset valuvat putouksena hänen rinnoilleen ja varpaat ovat siniset. Mutta minä olen vain kaktuksenpiikkinen susi. Esitän fiksua, vaikka oikeasti olen maailman typerin ja hyväuskoisin. Olen olento, joka huutaa mutta ääntä ei kuulu, leiskuhiukset lepattavat vain sammuakseen kohta uudestaan.


31.10.2011

Tämä maanantai ei mennyt hyvin. Koeviikko alkoi ja humps vaan, matematiikka putosi suoraan jonnekin minne en ylettynyt. En osannut. Näen jo kauhukuvia seitsemää alemmasta arvosanasta, en tahdo sitä, minunhan piti olla fiksu. Tästä se alamäki alkaa, tiedän. Olen tehnyt huonosti töitä tämän jakson aikana, nyt se kostautuu. Olen huonohuonohuono. Osaamaton. Syöminen jatkui ahdistavan koesuorituksen takia, ehkä minä aloitan huomenna kun kuukausikin vaihtuu, ehkä. Ehkä silloin pääsen lentoon ja katson tähtien lailla alas maailmaan, jossa joskus itsekin olin. Ehkä huominen on hyvä minulle. Olethan, marraskuu?

Psst. Kiitän lämpimästi kommenteistanne, aikani ja jaksamiseni ei vain vielä ole riittänyt niihin vastaamiseen. Ilahdun silti aina nähdessäni uusia kommentteja. Sananne lämmittävät mieltäni. Kiitos.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ei muutama huono arvosana haittaa, pääasia että tiedät itse osaavasi :) terveisin entinen hikipinko, joka lukiossa tajusi numeroiden olevan vain numeroita, pelkkää mustetta paperilla jotka eivät oikeasti kerro siitä mitä osaat.

Oona kirjoitti...

♥ !

Anniina kirjoitti...

Ei liity tähän postaukseen, mutta koko blogiin liittyy. Luin lähes kaikki sun postaukset, voin vaan sanoa että oot todella mahtava kirjottaja ja vaikutat kiinnostavalta persoonalta. Jaksamisia!<3

Black Rain kirjoitti...

Usein olen tätä blogia lukenut, mutta liian vähän jättänyt kommentoimatta.
Tiedätkö mitä. Olet hyvä juuri tuollaisena. Maailma luo ne viat ja paineet joita pitäisi kuunnella ja turruttaa herkän mielen ja keijumaiset haaveet.
Maailma tarvii sun kaltasia tunteella ajattelijoita. Rakastan muutenkin sun kirjoitustapaa. Se jättää usein sanattomaksi.
Voimia sinulle ♥