10/03/2011

nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard


Peikko on estänyt minua kirjoittamasta, se on syönyt sanat ja kuivattanut tahdon ruusunpiikkisillä käsillään. Jotain on tällä välillä tapahtunut; oikeudenkäynti on huh ohi, koeviikon palautekierto jätetty taakse hyvin arvosanoin (9-10 jokaisesta aineesta) ja uusi jakso alkanut. Onnistuin viime viikon tiistaina nukkumaan pommiin, juuri sinä kriittisenä päivänä kun olisi pitänyt mennä ajoissa englannin tunnille. Koska meidän koulussamme kurssilta putoaa mikäli ei saavu ensimmäiselle tunnille, lukujärjestyksestäni tuli ultrakevyt ja minulla on vain kolmea eri oppiainetta.

Minulla on myös vihdoin oikeasti sellainen tunne, että koulussa on kavereita, ihmisiä jotka välittävät ainakin himpun verran. Eilen menin tallille kahden heistä kanssa ja meillä oli mukavaa, kaverin lapaset eksyivät minun käsiini ja saivat sydämenikin lämpenemään. Hevoset puhalsivat huurua hämärtyvään lokakuuhun, ja minä ikuistin niitä kamerani muistikortille.

Kultanikin tulee vajaan kahden viikon kuluttua taas minun tyköni, menemme katsomaan hurtsia ja suutelemaan, kun ne laulaa it's such a wonderful life.

Minulla on siis ihan hyvä olo, miinus kehoni ja syömiset. Nytkin syön mekaanisesti donitsia, se sai minut ansaan josta on vaikea päästä pois. Pelkään niin kovasti lihovani, mutten osaa lopettaa syömistä. Pakko vain saada jotain koko ajan, keijut sisälläni huutavat niin lujaa että korvani kuuroutuvat, mutta en välitä, pakko syödä. Ahdistus valuu kuin muste kurkustani alas ja liittyy lantiolleni muiden kaltaistensa seuraan. Ne yrittävät tuhota minut.

Jotain on tehtävä, sillä se huutaa liian lujaa ja tahtoisin itsekin vain huutaa jotta saisin tämän kaiken ulos, mutten pysty en osaa en jaksa, miten huudetaan, kertokaa minulle. En tiedä, kaikki on nykyään liian sekavaa, en tiedä mitä tarvitsen ja miten olisin tasapainossa. Onko kettumetsä tasapainoa, se kupla, jossa kaikki on vihreää ja ohutta ja valkoista ja josta on vaikea päästä pois, jonka sisällä ja ulkopuolella on vaikea hengittää?

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jeeee heppojaa!!!!! Millä tallilla käyt???

erika kirjoitti...

Kirjotat älyttömän hyvin! Nää sun tekstit vaan jotenki vie mukanaan, oot lahjakas :)

Soubi kirjoitti...

Tsemppiä ja hyvä, että ensimmäinen lukiojaksosi meni hyvin! :)
Hyvä kuulla, että olosi on ainakin vähän parempi ja olet ottanut ehkä muutaman askeleen kohti paranemista, mutta se tie on edelleen pitkä ja vaikea. Sitä toivoisi niin kovasti, että kaikki tpahtuisi nopeasti ja olisi helppoa. Minä itse uskoin alussa niin, mutta sain huomata, että masennuksesta pareneminen vie paljon paljon aikaa ja huonoja kausia jolloin kaikki on sekaisin ja tuntuu pahalta tulee vielä usein. Tärkeintä onkin, että jaksaa uskoa paranemiseen, jaksaa uskoa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Olen varma, että ajan myötä sinun kohdallasi käy näin. Sinulla on ihana tyttöystävä nauttikaa yhteisista hetkistänne ja kerää voimaa niistä ja uusista ystävistäsi. Opettele pikku hiljaa arvostamaan itseäsi vähän enemmän, että pystyt itsekkin hyväksymään itsesi, että olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet; olet taitava kirjoittaja ja kirjoitat kauniisti ja elävästi, olet kuullut sen varmasti monta kertaa meiltä lukijoiltasi, joten usko siihen, sinulla on taitoa. c:

Voimia! <3

kak-tus kirjoitti...

Anonyymi: En nykyään käy millään tallilla säännöllisesti, joskus kävin Husössä Sipoossa, viimeksi Eksnäsissä, sekin Sipoossa :)

erika: Kiitos hirmuisesti, ihana, tuo sai hyvälle mielelle!

Soubi: Olen todella kiitollinen kommentistasi, se piristi ja kannusti. Tosiaan yritän parhaani parantumisen tiellä, vaikka se tuleekin kestämään kauan. Onneksi en kuitenkaan ole yksin, vaan minulla on läheisiä, kavereita ja teidät ihanat lukijani. Kiitos ♥