9/03/2012

i'd like to make myself to believe that planet earth turns slowly


Joskus tuntuu kuin joku katsoisi minua, seuraisi kun herään aamulla, kun tervehdin päivää suupielet alaspäin, kun raahaudun kouluun ja pakerran siellä, astun ulos ihmisvilinään ja näen uusia tympeitä kasvoja. Ehkä joku pääni sisällä, koska se tietää että minussa kärsitään taas, jossain syvällä sisällä on jälleen aavistus mustaa. Olen jatkuvasti oman itseni tarkkailun alla.

Sanat eivät osaa tiivistyä ruudulle, ne järjestäytyvät liian pitkiksi jonoiksi tai katoavat kokonaan. Tänään on ollut huono päivä muun muassa koska huomasin, että minulla on täysin paska lihaskunto ja koska menin kouluun vasta iltapäivätunneille, mistä seurasi haloo veljeni toimesta. On myös vaikeuksia itseni kanssa, en luota enkä osaa, tuntuu kuin minun ja muiden välillä olisi muuri jota en osaa murtaa, kai minä sisimmässäni pelkään niin. Pelkään rikkoutumista, pelkään ihmisiä enkä haluaisi päästää lähelleni. Oikeastaan haluaisin, mutten uskalla, olen tietyllä tavalla hyvin yksinäinen.

Sanon ehkä vielä joskus entistä ennakkoluulottomammin vastaan tulevalle puolitutulle hei, hymyilen ystävälle ja uskallan päästää ihmisiä ajatuksiini. Siihen on pitkä matka. En tiedä, onko teille vaikea luottaa ja olla osa jotakuta, tulla ymmärretyksi. Ja etenkin antaa toiselle jotakin itseltään, päästää osa itsestään menemään toisen mukaan ja luottaa, että minusta pidetään siellä kaukana huolta.

Minulle mikään ei ole vaikeampaa.

4 kommenttia:

meme kirjoitti...

jos toisen samankaltaisesta tilanteesta irtoaa jotain lohduttavaa niin sanon vaan ettet ole ainoa, joka ei oikein halua päästää ihmisiä lähelleen.

Cicatrix kirjoitti...

en minäkään osaa luottaa tai jakaa ajatuksiani. Juuri eilen äitini tuli huoneeseeni itkien että miksi en päästä häntä lähelle, miksi torjun aina hänen välittämisensä.

Entisen elämän orja kirjoitti...

Olen kohta seurustellut vuoden ja on edelleen niin kovin vaikeaa avautua. Etenkin, jos jokin ihan oikeasti painaa. Tuntuu, että miten toinen voi ikinä ymmärtää. On niin vaikea sanoa, että tunnen itseni niin huonoksi ja lihavaksi, että en haluaisi syödä juuri nyt. Etenkin kun tiedän, että hänen mielestään olen hyvä juuri tällaisena kuin olen nyt.. On niin vaikeaa kertoa, että miksi joskus iltaisin itken, kun muistan kuinka vaikeaa kotona olikaan. Tai kuinka voisin kertoa, kuinka edelleen joskus toivon, ettei mua olis ?

Se on niin vaikeaa, mutta pikkuhiljaa se helpottaa, kun tiedän ja uskon, että häneen voi luottaa. Ei auta kuin uskaltaa. Antaa itsestään jotain, jakaa. Lopulta helpottaa, kun ei tarvitsekaan kantaa kaikkea itse. Ja huomaa, ettei se ollutkaan niin huono asia päästää jota kuta lähelleen.

Hän onkin ehkä ainoa, jonka uskallan päästä vähän lähemmäksi, muut jääköön kauaksi taakse päin.

lumia kirjoitti...

meme: Onhan se lohduttavaa tietää. Mukavaa että jaoit.

Cicatrix: Voi ei, kovasti tsemppiä päiviisi ♥

Entisen elämän orja: Nämä ovat vaikeita asioita. Itsellenikin juuri vakavimmat asiat ovat vaikeimmin kerrottavia. Ajan myötä kaikki muuttuu helpommaksi, luulisin.