Haluaisin upottaa kasvoni hattaraan ja tuntea sen makean tahmaisuuden, syleillä sitä kuin lapsi ja pyöriä ympäri, unohtaa että maailma on olemassa. Olen kussut ihmissuhteeni viime aikoina, mutta vielä minä korjaan kaiken, olen taas se ihana jona ihmiset minut näkivät jokin aika sitten. Nyt muistutan enemmän haamua värittömine ajatuksineni ja otsalla roikkuvine rasvahiuksineni.
Kuten viime vuonnakin kirjoitin, minä pidän syksystä koska silloin on erityisen otollinen aika pyhittää iltoja itselleen, laittaa hyvää ruokaa, lukea hyviä kirjoja (ostoslistalla ainakin riikka pulkkisen vieras ja ensi viikolla ilmestyvä j.k. rowlingin the casual vacancy), opiskella ahkerasti ja pohdiskella. Syksy on aina saanut minut eloon, mukaan tanssimaan punaisten lehtien kanssa sateisilla kaduilla ja viileässä ilmassa. Ehkä kirjoittaminenkin elpyy. Viime aikoina sekä blogin että romaanin kirjoittaminen on ollut tuskastuttavaa, mutta jaksan uskoa, että kun vain luen enemmän ja olen hereillä äidinkielen tunneilla, vielä minussa syttyy liekki joka saa aikaan täytettä kirjahyllyyni.
Olen kaikin puolin melko onnellinen ja tyytyväinen, mitä en todellakaan olisi uskonut viime keväänä tai vuosi sitten sanovani nyt. Minulla vain on kaikki suhteellisen hyvin - ihana tyttöystävä, koulukavereita, opiskelumotivaatio, kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, tasaantunut kotielämä. Tunnetasolla minulla on työstettävää enemmän kuin tarpeeksi, mutta ei se haittaa, kasvu on aina positiivinen asia. (Paitsi koolta: olen hiukan epävarma vartalostani.)
Sukellan mielelläni syksyisiin päiviin ja pohdiskeluun ja toivon, että saan siitä aikaan jotakin mistä kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti