3/31/2011

don't let me get me

Tältäkö parantuminen tuntuu?

Tunnen olevani välivaiheessa, ajassa talven ja kevään välillä, jolloin on loskaa ja jäätä ja lehdettömiä puita jotka huutavat tyhjyyttään harmaalle taivaalle. Tuntuu kauhean pahalta, ahdistus repii sielua ja kurkkua ja syö minua sisältäpäin, mutta seuraavassa hetkessä olo on tyyni ja varma ja tuijotan hymyillen peilikuvaani hokien: "kyllä tää tästä lähtee, mä tuun paranemaan ja hoidan koulun kuntoon ja elelen katsun kanssa onnellisena". Tämä kaikki muutos hämmentää ja raastaa minua, ikään kuin olisin vereslihalla ja joku keksisi vielä hioa minua raspilla. Mutta ehkä on hyvä merkki, että tunnen oloni itsevarmaksi ja hyväksi jo päivittäin, pienten hetkien ajan.

Vihaan välivaiheita.


Tämä on kuin jyrkkää vuoristorataa. Saatan ajatella itsemurhaa varmasti melkein kymmenen kertaa päivässä eikä millään ole minulle mitään väliä, mutta siinä välissä ehdin olla myös iloinen ja toiveikas. En tiedä miten päin olla. Ehkä minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Mietin helkutin usein, mitä varten täällä olen. Tuntuu että minusta on vain harmia ja että aiheutan huolta läheisilleni. Olen miettinyt, että katsullakin olisi parempi olla ilman minua, hänen ei tarvitsisi itkeä itseään uneen eikä olla jatkuvasti huolissaan koulunkäynnistäni ja jaksamisestani. Mutta kun mietin eroa, minua alkaa itkettää. Alan itkeä maailman tulisimpia ja isoimpia kyyneliä, jotka polttavat turvonneet punaiset jäljet naamaani.

Kun luin alla olevan tositarinan, minulle tuli surullinen olo. Miksi niin moni ihminen tappaa tai ainakin yrittää tappaa itsensä nykypäivänä? Ei välttämättä tietoisesti, mutta syömishäiriöt, pakkomielteet, stressi ja itsestään huolehtimisen lopettaminen ovat hitaan itsemurhan ilmenemiskeinoja siinä missä tupakointi. Onko ihminen todellakin niin onneton ja kamala olento, ettei kestä itseään? Miksi ei haluta taistella? Miksi maailma ei olisi elämisen arvoinen? En oikeastaan osaa vastata.


"Ryland on 18-vuotias nuori, jonka elämässä kaikki tuntui olevan raiteillaan. Hänellä oli ystäviä ja hän kävi töissä; hän soitti jazzyhtyeessä saksofonia ja harrasti juoksemista, painia ja surffailua. Hän kävi myös vanhainkodissa auttamassa: hän luki vanhuksille ääneen kirjoja ja pelasi heidän kanssaan biljardia. Ryland oli kuitenkin masentunut. Hän oli sisimmässään vihainen, surullinen ja epätoivoinen eikä osannut puhua tunteistaan kenenkään kanssa. Rylandin äiti kertoo hänen tarinansa, koska hän ei itse siihen enää pysty.

'Rylandilla ja hänen isällään oli hyvin läheiset välit. He retkeilivät ja viettivät muutenkin paljon aikaa yhdessä. Kun Ryland oli yhdentoista, hänen isänsä kuoli sydänkohtaukseen. Ryland oli surusta järkyttynyt ja alkoi käydä terapiassa. Minullakin oli masennusta. Jotenkin me kuitenkin pääsimme asian yli.
Menin kolmen vuoden kuluttua uudelleen naimisiin, ja Ryland ja hänen isäpuolensa tulivat hyvin toimeen keskenään. Muutimme kaupunkiin ja Ryland joutui eroon ystävistään. Vähitellen hänen käytöksensä alkoi muuttua. Hän alkoi eristäytyä, mutta kun kyselin, mikä häntä painoi, hän ei myöntänyt että missään olisi ollut mitään vikaa. Kun sitten jatkoin kyselemistä, hän vain suuttui, ja hän huusi ja karjui ja itki eikä suostunut puhumaan kanssani. Hän suostui kyllä menemään terapiaan mutta kävi siellä vain pari kertaa.
Lukioaikana Ryland eristäytyi entisestään. Hän ei syönyt enää yhtaikaa muiden kanssa ja vietti paljon aikaa omassa huoneessaan suljetun oven takana. Viimeisenä lukuvuotenaan hän suunnitteli jatko-opintojaan ja hakikin erääseen yliopistoon. Hän ei kuitenkaan päässyt sinne ja piti tätä niin suurena epäonnistumisena ettei enää halunnut hakea minnekään muualle. Lopulta hän aloitti elokuva-alan opinnot, mutta eristäytyi yhä ja vietti paljon aikaa omassa huoneessaan synkkää musiikkia kuunnellen.
Silloin mieheni alkoi epäillä Rylandin sairastavan masennusta. Minä järkytyin, koska en ollut ollenkaan osannut ottaa masennusta lukuun. Olin kyllä huomannut, että Ryland aina kiireesti työnsi jotain piiloon kun kävin hänen huoneessaan. Mietin mitä se mahtoi olla. Menin eräänä aamuna salaa hänen huoneeseensa ja löysin patjan alta muistikirjan, joka oli täynnä sairaalloisen synkkiä runoja ja ajatuksia. Tajusin, että Ryland suunnitteli itsemurhaa, mutten ymmärtänyt miksi. Hänhän oli älykäs ja hauskan näköinenkin, ja kaikki hänen asiansa tuntuivat olevan kunnossa. En kuitenkaan kertonut Rylandille, että olin lukenut hänen muistikirjaansa.
Kirjoitin Rylandille kirjeen, jossa sanoin että elämä tuntuu joskus pelottavalta, mutta että elokuvaopinnot ovat varmasti hänelle hieno kokemus. Sanoin kirjeessä myös, että tiesin hänen miettivän välillä itsemurhaa. Sanoin vielä, etten tietäisi mitä tekisin jos menettäisin hänet. Kun Ryland sitten tuli kotiin, pyysin häntä juttelemaan kanssani. Otin esille hänen muistikirjansa ja kysyin, harkitsiko hän ihan tosissaan itsemurhaa. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi, että hän oli kyllä harkinnut itsemurhaa, mutta että ne ajatukset olivat jo ohi. Pyysin häntä lukemaan kirjeeni. Hän luki sen, meni huoneeseensa ja veti oven perässään kiinni.
Koko vuosi oli Rylandille kiireinen ja vaikea. Hänen valmistumispäivänsä alkoi lähestyä ja me päätimme järjestää hänelle suuret juhlat. Rylandin isän kuolinpäivä oli juuri neljä viikkoa ennen valmistujaisia, ja Rylandin 18-vuotispäivä oli kaksi viikkoa valmistujaisten jälkeen. Me järjestimme valmistujaisjuhlat kotona päivää ennen koulun juhlia. Ryland oli kyllä paikalla, mutta hän oli kovin poissaoleva eikä hänellä selvästikään ollut hauskaa. Seuraavana päivänä koulun juhlassa hämmästyimme, kun huomasimme että Rylandille oli annettu erityinen kunniatehtävä kantaa koulun lippua: hän ei ollut sanallakaan maininnut meille asiasta.
Muutaman päivän kuluttua tilanne muuttui uhkaavaksi. Me keskustelimme rahankäytöstä, ja yhtäkkiä Ryland raivostui ja alkoi karjua. Kaikki hänen sisällään ollut viha tuli esille. Hän ryntäsi huoneeseensa ja alkoi soittaa musiikkia todella kovaa. Me juoksimme hänen peräänsä ja näimme hänen repivän julisteita seiniltään. Hän viskasi stereot peiliin, ja se meni säpäleiksi. Kun hän sitten aikoi lyödä miestäni, käskin hänen painua ulos. Hän ottikin reppunsa ja lähti.
Myöhemmin illalla oveen koputettiin. Oven takana oli kaksi poliisia. Tiesin heti että jotakin kamalaa oli tapahtunut. He kertoivat, että Ryland oli hypännyt alas läheiseltä sillalta mutta oli yhä hengissä. Hän makasi sairaalassa koomassa neljä kuukautta.
Nykyään Ryland pystyy kommunikoimaan tietokoneen avulla: hän painaa yhdellä sormella kirjaimia ja kone muuttaa viestin "ääneksi". Hän kulkee pyörätuolissa ja syö soseutettua ruokaa. Hän tarvitsee apua vessassa, suihkussa ja pukeutumisessa. Vähitellen Rylandin ajatukset ovat selkiytyneet sen verran, että hän käsittää, mitä hänelle on tapahtunut. Joskus hän on masentunut, joskus taas hän sanoo aloittavansa opiskelun, menevänsä naimisiin ja hankkivansa lapsia. Me elämme päivän kerrallaan.'"
- Bev Cobain: Apu-a, selviytymisopas masentuneelle nuorelle

Toivon Rylandille paljon jaksamista, missä hän sitten onkin.

 

2 kommenttia:

Keppo kirjoitti...

Tykkään niin kamalasti tavastasi kirjoittaa ja kuvailla asioita ja voi miten tutulta kaikki kuulostaakaan ja miten sinuun samaistun.

Oot ihana.

nanna kirjoitti...

Keppo, kiitos paljon, ihanaa kuulla että tykkäät. Voimia sulle ♥