3/27/2011

perkeleet kun puissa soi


Ehkä vielä muistatte, että enoni kuoli tuossa jokin aika sitten. Äidillä oli mustat silmät kun tulin tänään isän luota kotiin, hän sanoi että hänellä on kerrottavaa ja minä pelkäsin. Äiti ei halua jutella koskaan ellei kyseessä ole jotain vakavaa ja ikävää. Olimme luulleet, että enoni kuolinsyy oli sairaskohtaus, mutta nyt poliisitutkinta on päättynyt ja syyksi lukeutui itsemurha. Itsensä ampuminen joko vahingossa tai tahallaan. Ja minä tiedän, ettei se ollut vahinko, ei niin taitavalta aseenkäsittelijältä kuin minun enoni.

En tiennyt, että hän voi niin pahoin, ettei jaksanut elää. Poden vähän syyllisyyttä, vaikka hyväksyn hänen tekonsa täysin ja kunnioitan hänen arvostelukykyään, ja jopa ymmärrän häntä. Enoni oli aika lähteä, hän itse tunsi sen luissaan ja koki sen parhaaksi ratkaisuksi.

Itse en halua kokea samanlaista kohtaloa kuin enoni. Vaikka itsetuho ajoittain houkuttaakin, rakastan tyttöystävääni ja olen luvannut hänelle parantua, ja sen lupauksen myös lunastan. En halua jättää häntä yksin tänne maailman pelottavaan, paljaaseen sykkeeseen. Haluan olla enkeli, haluan antaa hänelle parasta mahdollista hoivaa ja siinä onnistun parhaiten terveenä. Lisäksi kultaani stressaa sairauteni. Viime viikolla me molemmat itkimme puhelimeen, kun tajusimme välittävämme toisistamme niin paljon, että sattuu. Mustuus vetää minua puoleensa, mutta haluan kultani, en masennusta. Siksi olen päättänyt näyttää sille hampaani ja pyristellä eroon sen piikeistä. Istun ruusun terälehdellä ja katson sinistä taivasta, kukkaketoa, jossa on niin monia kauniita kukkia, turvallisia kukkia. Heinikko joka kätkee sisäänsä aarteita. Haluan pois tästä häkistä, vaikka se tulee olemaan vaikeaa.

Viime viikolla olinkin yhteensä neljä tuntia koulussa, ja minulla oli hoitoneuvottelu. Ehdotettiin osastoa (b2 tai b3). Olin vähän epävarma, mutta jos osastosta on minulle apua ja lääkäreiden mielestä se on tarpeellista, lähden sinne. Nyt aluksi saan kuitenkin kotiopetusta kuusi tuntia viikossa, että pääsen taas opiskelun makuun. Minulle olisi terapeuttikin vapaana, mutta epäilen, jaksanko käydä hänen luonaan kaksi kertaa viikossa. Joskus voimat eivät vain riitä ja mustuus vetää liian voimakkaasti puoleensa. Joskus se on musta aukko joka imee itseensä kaiken, halusin tai en.

Kevät kurkottelee ruohoaan asfaltinraosta, kadut ovat melkein kuivia ja jää on kovaa ja liukasta teiden varsilla. Aurinko hymyilee ujosti pilvien takaa, valaisee maailman ja antaa lämpöä. Ilma on vielä kovin kirpakkaa. Illalla ulkona kulkiessani minut valtaa outo tunne. Taivas hämärtyy, aurinko kipuaa alas talorivistön taakse ja värjää taivaan hetkellisesti vaaleanpunaiseksi. Kun on pimeää eikä ulkona liiku ketään, tuntuu kuin luonto kuiskailisi minulle. Se tuoksuu ja tuntuu haluavan, että lähden pois, että se ei halua minun näkevän sitä niin alastomana, yöpuulla. Hymyilen. Kai taivaskin joskus nukkuu.

4 kommenttia:

Janskula kirjoitti...

Laitan ison voimahalin!
Osaat kirjoittaa aivan mahdottoman hyvin! Tykkään todella paljon kirjoitustavastasi, vaikka asia sinänsä oli surullista! Mutta itse omat taisteluni taistelleena, se kannattaa!

nanna kirjoitti...

Janskula: Kiitos paljon, olen otettu, ja kiitos myös kannustuksesta :)

tAru kirjoitti...

Hei tyttö, <3

en oo aikoihin kirjottanu tänne mitään, kun oon ollu vaan menossa ja kaikessa. Mutta oot ollu mielessä ja erityisesti tänään mietin kaikkia niitä tähtiä, keillä ei mee hyvin. Juttelin yhen ystävän kanssa, kellä on mieli kipeenä ja toivon vaan niin lujasti, että hän(kin) ehjääntyy, uskaltaa ja jaksaa tehä sen. .. niinkun siäki.

Hei, niiku toi aiempikin kommentoija sanoi, kirjotat hyvin ja vaikka tää on rankkaa asiaa, se kuulostaa silti kauniilta ja mietityltä.

Voimia.

nanna kirjoitti...

Kiitos paljon tAru ♥