Hevosen kyljet höyrysivät kosteassa ilmassa, maassa oli lehtiä syysmattona ja kukat kuihtuivat silmissä. Katsoin kaunista eläintä, sen vahvoja lautasia, lihaksikasta kaulaa ja takajalkaa, jota se lepuutti kavionkärjellä. Sen turkki oli paksu ja kiilsi, turpa kuin samettia ja otsassa yötähti. Kurkistin listasta, minä ratsastan ilolla. Missä ilo, kysyin. Tuossahan se puomin luona, ja oi se kaunis hevonen jota olin juuri ihastellut, se oli minun ratsuni. Kuiskailin sille lempeyksiä, se piti turpaansa kiinni puupuomissa ja huokaili. Harjasin ja otin kaviot ja laitoin satulan ja suitset, se oli lempeä mutta luonteikas, ja se halusi mennä lujaa, koko ajan reippaammin kuin muut. Myöhemmin sain kuulla ilon olevan entinen ravuri. Ja vaikka se meinasi liiskata minut lopussa karsinan seinää vasten, se oli ihana, ajattelin: tämä hevonen on kuin elävä runo, niin kaunis ja vivahteikas.
Olen nauttinut ratsastuksesta ja monesta muustakin asiasta, mutta syönyt liikaa ja tehnyt liian vähän. Olen taas alkanut unelmoida liikaa, ja unelmointi vie aikaa teoilta. Tahdon tuoksutukan, liinaharjan niin kuin hevosella, sellaisen joka peittää rinnat ja elää omaa elämäänsä kietoutuen tuuleen. Tahdon olla kanelintuoksuinen, arvoituksellinen, itsevarma ja herkkä kauris joka haistelee ilmaa ja liikkuu keveästi. Nyt olen liian tylsä, liian ruma ja liian tavallinen siihen.
Mitä on se charmi, jota joissakuissa on ja joistakuista puuttuu? Voiko sen oppia? Se kun ihminen vain näyttää hyvältä, mitä ikinä hän tekee, ja hänestä paistaa ilo ja itsevarmuus ja kaikki se persoona ja palo. Haluan itsekin olla sellainen, haluan olla muutakin kuin kuori, muutakin kuin tyhjä sisin. Haluan inspiroida ja elää. Nyt tuntuu etten pysty siihen, en osaa edes kirjoittaa, en vittu mitään. Missä on se neito jota kauriit johdattavat, jonka suusta nousee perhosia ja käsivarsilta joutsen? Missä minä olen?
1 kommentti:
ruma et ole ikinä ollut.
Lähetä kommentti