On tietyllä tavalla ollut ikävä teitä. Maailman imu on vienyt mennessään enkä siksi ole kirjoittanut, olen unohtanut, olen antanut ajatusten soljua puheena ja kuvina ja antanut blogin levätä. Olen puurtanut koulussa, ihastellut kuvia, hengitellyt valkoista pakkasilmaa ja no, elänyt. Olen ollut hyvin iloinen vaikka ristiriitojakin mielessäni yhä pesii, niitä mustia piikikkäitä mörköjä jotka silloin tällöin varjostavat. Sellainen mörkö tuli tänään vastaan vaa'alla, kun huomasin lihoneeni kilon, yritin ajatella että mitä sitten mutta pieni ääni päässäni kuiskutti, että ne ajattelee sun olevan iso, ne katsoo sua koulussa ja seuraa sua sängyn alle, tulee sun uniin illalla. Olen aika hyvin pystynyt olemaan kuuntelematta.
Olen vihdoin löytänyt liikunnan ilon ja rentouden, sen miten voi joskus vain haluta lenkille. Olen myös ratsastanut ja ajatellut hevosia, jalat ovat joka viikko kipeät ja ilostuin niin, kun viikonloppuna tyttöystäväni huomautti pohkeideni kiinteytyneen. Olen vahvempi, minulla on lihaksia ja kehoni liikkuu paremmin. Nautin siitä, vaikka edelleen syön kuin porsas.
Kirjoituspaineita on lisännyt se, että koen taitoni hävinneen jonnekin, lähteneen tuulettumaan, enää se ei pakota minua kirjoittamaan kuten joskus teki, enää en odota että pääsen kirjoittamaan. Se on sinänsä hyvin sääli kun ajattelee, miten iso osa identiteettiäni kirjoittamiseen on kietoutunut elämäni aikana. Onneksi elämässäni on muutakin, ja ehkä vielä innostun uudestaan, kirjoitan romaanin jonka sivut havisevat ja saatte vielä lukea sen. Kultani kirjoittaa todella kauniisti, olen hänestä ylpeä ja samalla hieman kateellinen, kun hän on löytänyt runosuonensa.
Vaikka ulkona tuiskuttaa ja lunta on kinoksittain, minä pidän ja nautin siitä, pidän karvahattuihmisistä kanssani ja kahisevista takeista ympärilläni. Olen tarkkaillut ihmisten takkeja ja nähnyt todella kauniita, minäkin haluan vaalean villakangastakin, sellaisen kauniin ja enkelimäisen joka sulauttaa lumeen. Keskiviikkona seitsemän ystävääni tulevat viettämään etukäteisjoulua, odotan sitä niin, saan kerrankin olla vähän sosiaalisempi kuin yleensä olen.
Ehkä yksi syy iloiseen ja rauhallisempaan mieleeni on sen hyväksyminen, että elämässä ja maailmassa asiat ovat aina enemmän tai vähemmän huonosti. Törmäsin hiljattain erään anthony de mello -nimisen neron lausahdukseen, jonka ymmärtäminen tuo erikoisella tavalla mielenrauhaa ja jopa onnellisuutta, paradoksaalista kyllä : "Havahtumisen ensimmäinen askel on, että olette riittävän rehellisiä myöntääksenne, ettette pidä siitä. Te ette halua olla onnellisia."
Pahoittelen huonoa tekstiä, mutta ajattelin tulla hiukan kertomaan kuulumisiani, vaikka väkisin. Olette hyvin rakkaita, toivottavasti teillä menee hyvin. Ihanaa joulua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti