25.12.2012
Miljoonia hermosoluja. Minä olen hukannut aikaani piirtämällä tarkan rajan niiden ja maailman väliin, vaikka mitä muuta ne janoavat kuin hankkiutua kosketuksiin! - Riikka Pulkkinen: Vieras
En ole edelleenkään tullut sinuiksi sen kanssa, että ympärillä on niin paljon ruokaa. Kaupat ja jääkaappi ovat muodostuneet möröiksi, joita kuuluu vastustaa kaikin keinoin vaikka tiedän sortuvani ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin. Olen oksettava ja rajani muuttuvat pikkuhiljaa epämääräisiksi, ne hapertuvat ja venyttävät laitojaan kohti pelottavaa maailmaa. En halua sitä, en voi, se pelottaa minua enemmän kuin mikään. Minun täytyy tietää kuka olen ja mihin yllän, mitä kosketan, osuvatko reiteni toisiinsa. Kuinka pitkälle fyysinen suorituskykyni yltää ja miten voin haastaa sitä, mistä soluni rakentuvat, ovatko ne suklaata vai kasviksia. Ja toisaalta haluan rakentaa maailmani - en tiedä, tahdonko sinne vatsamakkaroita, liikkumattomuuden ja sokerin aiheuttamaa väsymystä, jokapäiväistä makean ajattelua. Olen ruumiini halujen vanki, ja joskus tahtoisin vain irtautua.
26.12.2012
Terapialomake on laitettu menemään. F41.2 saa vihdoin, kolmen vuoden odottelun ja puolikuntoisuuden jälkeen, muutakin kuin lääkehoitoa. Terapia kaksi kertaa viikossa tuntuu vieläkin vieraalta, suurelta aikasyöpöltä, ja epäilen sen hyödyllisyyttä. Vaihtoehdot vain loistavat poissaolollaan.
Minä en tiedä mitä ruumiillani tehdä. Joskus näen sen kuin ulkopuolelta, velttona, hyödyttömänä kunnes teen sillä jotain, saan tekemään. Mitä sitten teen, tanssin, ratsastan, hymyilen? Sitäkö kehon kuuluu tehdä? (Saanko itseni tanssimaan vielä joskus, kauniisti.)
Jos kehollani olisi ääni, se varmaan kiroaisi minut alimpaan helvettiin. Vaikka en minä tahdo olla sille paha. Pahuus kuuluu ihmisille jotka ovat menettäneet toivon. Toivon, että minulla on vielä toivoa. Tahdon keholleni voiman, kauneuden, yön, tahdon sen miten se muuttuu valkoisissa pyhäksi olennoksi, lumikauriiksi, miten se on vahva ja satumainen, itsenäinen, elävä. Tahdon harteillani kukkasia, käsivarsilla joutsen ja kaipaus kantapäissä, pieni vain.
Ongelmani on, etten tiedä, mitä keho itse haluaa.
12.1.2013
Kaikki on niin hyvin, että jokin tuntuu olevan vinksallaan. Koulu pommittaa jatkuvasti kiitettävillä ja arki sujuu leppoisasti, enkä tiedä, mitä siitä ajatella. En ehkä ole vieläkään täysin päästänyt yöstä, ruusuisesta mustuudesta joka minua joskus asutti ja joka varmaan roikkuu minussa vieläkin. Takerrun uusiin ihmisiin ja etsin heiltä hyväksyntää, vaikka pohjimmiltani olen nykyään ihan itsevarma. Toisten tunteet mietityttävät, tekisi mieli kysyä, mitä sinä ajattelet minusta, voisitko kuvitella viettäväsi kanssani useammin aikaa.
Olen niin epätoivoinen ihmisten suhteen. Joskus tekee mieli sanoa, että ota minut, kuka vain, näytä että hyväksyt, rakasta edes hitusen. Ehkä siksi mietin ruokaa liikaa, se on ainoa lohtuni ja samalla tekee minusta iljettävämmän näköisen, mutta leipominen ja suklaa ovat harrastuksiani, eikö niin, en minä voi niistä luopua, ne ovat elämänsisältöni.
Ehkä on edistystä, että olen tullut jollain tapaa enemmän sinuiksi kehoni kanssa. En sen ulkomuodon suhteen, vaan toiminnan, sen miten se mahdollistaa niin paljon elämässäni, miten se vahvistuu jokaisen ratsastuskerran ja liikuntatunnin jälkeen. Siitä voisi olla jopa ihan kiva pitää huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti