1/26/2011

vastakohdat, ristiriidat mä ylleni paan

Äidin silmät ovat mustat lammet, loputtomasti upottavat suonsilmäkkeet, ja niistä tihkuu huoli ja viha. Tiedän, ettei hän ymmärrä. Hän yrittää turhaan repiä minua sängystä ylös, kellotaulu kipittää kohti puolta kahdeksaa. "Etsä aio mennä kouluun?" äiti sanoo tuskaisella äänellä. Suustani pääsee ynähdys, rutistan silmäni kiinni ja ryömin sikiöasentoon. Ei voi. En voi mennä kouluun, envoienvoienvoienvoi. Ahdistaa niin hirveästi, ja koulussa minua vain syrjitään ja näytetään pitkää nenää. Kotona on hiljaista, ja yksin ollessani voin keskittyä pahimpaan viholliseeni - minuun itseeni.

Naistenlehtien kiiltävät kannet irvistävät minulle, kyyneleni tippuvat hiljaa mallien virheettömille poskille ja tekevät heidän hymynsä epäuskottavamman näköisiksi. Eivätkö kauniit ihmiset koskaan itke? Eikö heitä paina ikinä mikään? Tähän tiedän vastauksen, kyllä he itkevät, ja kyllä heillä on toisinaan huoliakin, ainakin tästä on esimerkkinä maailman kaunein ihminen. Katsu. He vain itkevät rumia harvemmin.

Niin, heillä ei ole mitään syytä olla surullisia.

Masennus, se viaton musta ruusu, johon törmäsin jo lapsena mutta johon uskalsin tehdä lähempää tuttavuutta ehkä reilu vuosi sitten, on imaissut minut sisäänsä. Sen piikit kuristavat kurkkuni karheaksi ja puristavat kyynelkanavat auki. Se värjää mielen ja maailman mustaksi, se istuttaa lisää ruusuja vatsalaukkuuni, ja ne rönsyilevät tummina pisaroina verisuonissani syövyttäen kaiken ilon pois. Ruusu on petollinen, tappavan kaunis, väkevä kasvi.


Pelkään, että olen liian syvällä. Jos en pysty käymään koulussa kuin keskimäärin joka toisena päivänä, tuleeko lukio-opinnoista tulemaan mitään? Ruusu saa minut rapistumaan ja pudottamaan voimani maahan kuin kuihtuneet terälehdet. Viaton kukka ajaa tätä menoa minut sairaseläkkeelle alle parikymppisenä - hyvästi lääkärin ammatti ja muut suuret haaveet.

Kaikkein pahinta on se, etten tiedä, miksi voin huonosti. En tiedä, mitä kautta minun kuuluisi lähteä ongelmiani ratkomaan. Olen liian epäsopiva ja heikko tähän kovaan maailmaan, en voi edes käydä ihmisten koulua uupumatta liikaa. Tänään heikotus on seurannut huimaavana pyörteilynä koko päivän, ja ajatukset ovat olleet liisteriä.

Ehkä joskus vielä paranen.

En usko.

6 kommenttia:

sophie-ee kirjoitti...

Vosimpa ottaa edes osan sinun pahastaolosta itselleni :( jaksuja <3

TIM kirjoitti...

ei saa menettää sitä uskoa paranemiseen.

oletko käynyt missään juttelemassa?

lumia kirjoitti...

Sophy: Kiitos kovasti myötätunnostasi, arvostan sitä! Pärjäilemisiä myös sinulle ♥

TIM: Olen minä tuolla polilla käynyt suunnilleen kerran viikossa, ja kohta tulen käymään ainakin kahdesti viikossa, kunhan minulle löytyisi sopiva terapeutti. Kiitos kommentistasi ♥

neiti kirjoitti...

Mun on huono sanoa. Haluaisin kertoa että uskon sun selviävän. Se kuullostaa kuitenkin jotenkin tekopyhältä koska en usko samaa itsestänikään. Oon samassa tilanteessa. Mieti kuitenkin kyyneleet on jollain pienellä tasolla kuitenkin positiivinen asia on jotain mitä saa ulos sä et ole vielä aivan täysin hukkunut itseesi.

lumia kirjoitti...

Kiitoksia lohtua antavasta kommentistasi, neiti :) Toivottavasti minulla tosiaan vielä on mahdollisuuksia. Oikein paljon voimia sullekin!

Anothertry kirjoitti...

Koita jaksaa! Tiedän miltä toi tuntuu. Se ettei tiedä miksi on paha-olo, mutta silti vain on. Ei voi kun toivoa että huominen olis parempi. Paljon tsemppiä sulle <3