2/24/2013

no need to worry 'cause everybody will die


Aina kirjan tai tv-sarjan loppuessa tulen täydellisen surulliseksi. Tuntuu kuin joka kerta menettäisin ystävän. Toisinaan se on hyvinkin raastavaa. Samaistuminen on niin voimakasta, että luopuminen ja sen tajuaminen, ettei kyseisiä hahmoja ole olemassa todellisuudessa, saa aikaan painon syvällä rintalastan alla. Ja kuitenkin ne henkilöt ovat jollain tavalla paljon aidommin todellisia kuin minä itse, ne rakentavat minut, ne ilmaisevat tunteeni eivätkä kysy kuka olen, vaan pyyteettömästi kertovat minulle tarinansa. Minusta se on jotain hyvin kaunista. Kannan jokaista lukemaani kirjaa ja muuta minua koskettanutta tarinaa mukanani kaikkialle. Minä olen ne tarinat. Ihmiset ovat käveleviä tarinoita, mutta useimmat pitävät tarinaverkkonsa piilossa häpeän, epäluulon ja muiden tämänkaltaisten muurien takana.

Tämän takia haluan myös itse kirjoittaa romaanin. Minulla on palava tarve kertoa tarina, luoda todellisuus joka on aidompi kuin oma elämäni ja antaa se ihmismeren kuljetettavaksi. Haluan luoda lukijalle uuden ystävän, joka on rehellisempi kuin yksikään ihminen, jonka päättyminen jättää häneen samanlaisen aukon kuin jokainen lukemani kirja minuun ja jonka jättämän tyhjän tilan hän on nälkäinen täyttämään uudella täydellisen surullisuuden kokemuksella. Mitä ikinä kirjoitankin, haluan sillä kannustaa ihmisiä lukemaan. Sillä kirjat, jos ei mikään muu, tekevät elämästä kauniin.

Jaan kanssanne katkelman romaanista, jonka olen hiljattain lukenut. Tämä pätkä sai minut muistamaan, miten paljon rakastankaan tyttöystävääni.
Hän istui vuoteella katsellen nukkuvaa joka piteli häntä unissaankin kädestä. Hän tunsi tätä kohtaan sanoiksi pukematonta rakkautta.
Terezan uni lienee ollut hyvin kevyttä, sillä äkkiä hän avasi silmänsä ja tuijotti Tomášia häkeltyneenä.
"Minne sinä katsot?" kysyi Tereza.
Tomáš tiesi ettei hän saisi herättää Terezaa, että hänen olisi palautettava tämä unen helmaan. Siksi hän yritti vastata niin että sanat synnyttäisivät Terezan mielessä uuden unen.
"Katselen tähtiä", hän sanoi.
"Älä valehtele, et sinä katsele tähtiä, sinä katselet alas."
"Tähdet ovat allamme, olemme lentokoneessa", vastasi Tomáš.
"Ahaa, lentokoneessa", sanoi Tereza ja puristi entistä tiukemmin Tomášin kättä. Sitten hän nukahti jälleen.
Tomáš tiesi Terezan katselevan nyt korkealla tähtien yllä lentävän lentokoneen pyöreästä ikkunasta.

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

olen niiiiin samaa mieltä!

Anonyymi kirjoitti...

Ensimmäinen kappale puhuttelee minua ja olen täysin samaa mieltä! Itkin koska luin Harry Potterit loppuun kolmannen kerran ja tiesin, etten saa tietää enempää </3

Anonyymi kirjoitti...

kirjotat tosi kauniisti (:

friend of the night kirjoitti...

jos kirjoittaisit nyt kirjan, mistä se kertoisi? :)

lumia kirjoitti...

Kiitos kaikille anonyymeille ja Auroralle ihanasta kysymyksestä, vastaan seuraavassa postauksessa ♥

Unknown kirjoitti...

Upeeta tekstiä, ja tää sun blogi on oikeesti niin ihana! Tykkään :)