☂

(Sateenvarjo eksyi otsikkooni vaikka en sitä odottanutkaan. Luulin, että helle pitäisi sen loitolla; ehkä se ärsyyntyi nähtyään, että maa kuivuu saharaksi ja elää enää hetken.)

Sairas osa minussa heräsi jälleen eloon. Se löylytti parista suklaaleivoksesta, minunhan piti olla matkalla kohti pienempää. Nyt sisintäni repii, ei pelkästään leivosten takia vaan kaiken muunkin. Kullan näkemiseen on vielä yhdeksän vitun päivää enkä tiedä, miten tulen kestämään. Huominen tuo mukanaan uudet helteet jotka seisovat muurina ajatusteni takana, niiden hengittäminen on vaikeaa ja meinaa viedä tajun. Pitää istua palavalle auton penkille kuin saunaan ja matkustaa mökille muutamaksi tunniksi.

Isä syöttää epäterveellisiä ruokia ja ihmettelee, jos en syö iltapalaa, vaikka olen ihan ruoasta piukea ilmapallo joka räjähtää kohta. Kaksi ateriaa päivässä, aamupala ja lounas, riittävät minulle isän luona, niissäkin on jo yksinään paljon kaloreita kun annokset ovat niin valtavia, ettei koko loppupäivänä tule nälkä. Mökillä tiedän saavani eteeni juustoruisleipää ilman ohuintakaan kurkun viipaletta, sokeripommijogurttia ja oksettavaa pillimehua. Isi ei osaa laittaa ruokaa, se vie aina ulos syömään ja siellä pitää olla kohtelias ja siivota lautanen tyhjäksi. Isot rasvaiset annokset ja pienentyminen eivät toimi samassa yhtälössä. Ahdistaa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Isäni on terveyspoliisi siinä missä minäkin (tällaiset asiat tuntuvat periytyvän), se on hyvässä kunnossa ja hoikka ja näyttää nyt yli neljäkymppisenäkin alle kolmikymppiseltä, mutta ulkona syömisen haittapuoli on, ettei koskaan voi tarkkaan tietää, mitä kaikkea ruoassa on. Haluaisin laskea kalorit ja lukea ravintosisällöt niin että olen tietoinen, mitä suuhuni pistän.

Sisälläni asuu ikuinen yö joka pelottaa minua, haluaisin paeta ulos aurinkoon ja olla onnellinen ja tietää kuka olen ja mikä on paikkani maailmassa. Pimeässä ei koskaan näe, mikä minua koskettaa, kuka on puolellani ja kuka vastaan. Aina välillä minulle väläytellään valoa joka sokaisee, sitten tulee taas pimeää ja on kuin minua härnättäisiin, kuin kaikki ympärilläni tietäisivät mitä tapahtuu, mutta minä en. En tiedä mihin päin katsoa, haluan vain ummistaa silmät, istua lattialle ja painaa pään polviin.

Tiedän, että yön jälkeen tulee aina uusi aamu, mutta ennen pitkää sekin aamu taittuu pimeään iltaan ja hukkuu kaiken pahan alle kuin vaippaan. En jaksa vuoristorataa.