Olen pitkään saanut kuulla siitä, että säälin itseäni liikaa, etten saisi ajatella niin negatiivisesti, että en mäkään aina jaksais nousta aamulla mutta sitten vain teen niin ja että kaikilla on joskus vaikeaa, että miksen yritä enemmän. Voi, kyllä minä yritän. En oikeastaan muuta teekään kuin yritän. Tuntuu siltä, että masentunut joutuu ponnistelemaan miljoonasti enemmän kuin terve ihminen ja senkin kaiken jälkeen ainoat kysymykset jotka osataan esittää ovat miksi et tehnyt asioita paremmin, mikset yrittänyt enemmän.
Ette uskokaan, kuinka paljon yritän jatkuvasti ja kuinka hirveän paljon haluaisin olla kuten muut. Haluaisin jaksaa yhtä hyvin ja olla yhtä iloinen ja huoleton, haluaisin nauraa ongelmille ja haluaisin ylipäänsä ongelmia, jotka eivät syö minua kuten tämä mustuus ja ruusut pikkeineen. Tuntuu, ettei minusta huomata muuta kuin epäonnistumiseni. Sitä, miten viime viikolla olin joka päivä koulussa ja sain kiitettäviä koulutehtävistä, ei kukaan halua noteerata, eikä sitä kun olin iloinen ja sosiaalinen ja kaikin puolin kuten kaikki muutkin. Huomataan vain ne päivät, jolloin en mene kouluun. Eikä edes uskota, kun sanon nähneeni kamalaa painajaista ja pelkääväni nyt.
En edes muista, milloin olen kuullut joltakulta muulta kuin tyttöystävältäni niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin mitä sulle kuuluu, onko kaikki hyvin. On omituista, että tämän kaiken keskellä meidän odotetaan paranevan jatkuvasti nousujohteisesti ja että ei huomata, miten juuri nämä "hyväntahtoiset" ruokkivat pimeyttämme entisestään.
Vihaan muutenkin kaikenlaista halveksuntaa, joka kohdistuu kohteen sellaiseen ominaisuuteen, johon hän ei oikeastaan voi vaikuttaa. Oli se sukupuoli, ikä, ihon väri, elämäntilanne, kiinnostuksen kohteet tai terveydentila. (Ennen kuin joku tulee pätemään, että kyllä omaan terveyteensä voi vaikuttaa, sanon, että tottakai, mutta sairastuminen johtuu useimmissa tapauksissa biologisista syistä.) Pyydän oikeastaan aika vähän, haluan vain että minut hyväksytään tällaisena.
Jotkut päivät kuitenkin vain ovat parempia. Kuten ne, jolloin laitan liikaa huulipunaa, teen läksyt kirjastossa ja autan puolituntematonta muutossa. Ne, joina piirrän kauniita kuvia ja hymyilen itselleni. Ne, joina ymmärtää, miten kauniita me kaikki olemme, miten kaunis maailma on ja miten upeaa on, kun olemme erilaisia.
Jos suinkin haluat ja uskallat, kerro kommenttiboksiin oma kokemuksesi tilanteesta, jolloin sinua ei ole hyväksytty omana itsenäsi. Niitä on varmasti meillä jokaisella.
9 kommenttia:
Muistan ainakin yläasteelta sen kun pukeuduin välillä isoihin housuihin siitä ilkuttiin. En saanut olla sellainen kuin haluan ja haukuttiin ja muistutettiin. Mutta tappelin sitä kaikkea päässäni ja voitin kuitenkin kaiken. :)
Ala-asteen opettaja käski mennä huutokouluun,koska olin kuulemma liian hiljainen. Musta on parempi katsoa kuin katua, olla hiljaa kuin huutaa asioita suuna päänä ja katua sitten sen jälkeen.
Veit sanat suustani. Jatkuvan yrittämisen jälkeen on niin masentavaa kuulla, että kaikki johtuu vain laiskuudesta ja huonosta elämänasenteesta.
Ja kyllä, moneen asiaan voi itse vaikuttaa, mutta se mitä saat perinnöllisenä... sille ei vain voi mitään.
ajattelen (muistathan että tuossa yläpyolella lukee kuiski tai huuda, kerro mitä ajattelet, niin,) että hirveänkaunis teksti ja niin surullisen tosi.
nyt puhut asiaa! itsekin masentuneena yritän jatkuvasti, mutta se ei merkitse kellekään mitään. ehkä pian lakkaan taas yrittämästä. en jaksa enää sitä, että ylitseni kävellään.
sinun blogisi on kaunis.
No täällä pienessä kylässä kun asuu niin siitä tuli oikee iso juttu ku porukka sai tietää et seurustelen tytön kans. Koulus huudeltii vaa "varo lesboo, sielt se lesbo taas tulee, lesboooo..." ja kirjoteltiiha meistä facessaki. Ja oon saannu myös kuulla huorittelyy ja sorsitteluu(?) koska jätin pettävän exäni. Exäni oli kova manipuloimaan ihmisiä puolelleen! Mutta tiiän kuitenkin etten ole huora, (taikka sorsa? :D) ja mulla on myös oikeus tykätä kenestä haluan. :)
Minä yritin liikaa 12 vuotta. Lopulta väsyin siihen, että jatkuvasti vaan yritin yrittämästä päästyäni, ja päätin että se saa luvan loppua. Päätin, että teen sen minkä pystyn ja jaksan. Pyyhin koko sanan yrittäminen pois sanavarastostani, ja nykyisin jaksan tehdä paljon enemmän asioita ja jopa paremmin kuin ennen. Aina kun tuntuu, että en saa aikaan tarpeeksi asioita eikä mikään riitä, kuuntelen Mokoman biisiä "Sinä riität" ja tulen paljon paremmalle tuulelle :)
mulla on hyvinkin samanlainen kokemus kuin sulla.
en oikein nyt saata muuta sanoa kuin että olet ihana, kirjoitat hyvin ja
halauksen antaisin ♥
Kiitos kovasti kaikille ihanista kommenteista, olette selvinneet niin monesta. Olkaa ylpeitä itsestänne ♥
Lähetä kommentti