2/09/2012

you left a hand print on the door

Kaikki on tukossa, mikään ei virtaa kauniisti eikä vaivattomasti, väsymys sairastuttaa ja turruttaa. Paljon olisi kaikesta sanottavaa, niin vähän tulee ulos. Pakkashuuru tekee hengittämisen kevyeksi, mutta samalla se kylmää posket ja häätää ystävät flunssan kouriin koteihinsa. En ole jaksanut kuvata kuurahuntuisia puita kamerallani, vaikka olen halunnut, olen mutta olen halunnut paljon muutakin, mitään en ole jaksanut, mitään en ole tehnyt.

Meillä kaikilla on halu. Halu olla onnellinen, halu elää, halu kuolla riittävän elon jälkeen, halu olla tärkeä ja merkittävä. Halutessamme erilaisia asioita teemme mitä kummallisimpia johtopäätöksiä ja yrityksiä tavoittaa unelmamme, mutta tietysti lopulta kaikki perustuu siihen, että aina on uutta tavoiteltavaa, ikinä ei voi olla valmis. Maailma on julma paikka elää, ja kun ymmärtää, miten vähän kaikesta tietääkään, arkiaskareet tuntuvat merkityksettömiltä ja liian vaikeilta hoitaa. Sitä masennus kai pohjimmiltaan on. Sen ymmärtämistä, ettei oikeastaan ymmärrä mistään mitään. Mitä merkitystä tekemisilläni on maailmankaikkeuden kannalta?

Silti haluan piirtää, luoda uuden ylpeydenaiheeni, opiskella, kirjoittaa täysien pisteiden arvoisia filosofian esseitä ja kirjoittaa, niin, aivan palavasti kirjoittaa, odotukseni ovat vain niin kovat että harvoin saan aikaiseksi. Ja lukea, ehkä tietää sen kaiken jälkeen hiukkasen enemmän, tai no, luulla tietäväni. Väsymys tekee aivoista liisteriä. Sekä henkinen että fyysinen ryhti vinossa kävelen aina vain lähemmäs kuolemaa, lähemmäs kaikkea sitä harmia mikä liittyy vanhenemiseen ja henkiseen kasvuun, lähemmäs yhä syvempää tietämättömyyttä. Epävarmuus on syövyttävää, oi miksi oi miksi oi miksi en voi luottaa itseeni. Miksi en voi olla sinut itseni kanssa. Miksi en jaksa normaalia arkea.

Lumikukkasia bussin ikkunoissa, katsomista kun rappukäytävän täyttää ilkivalta, syömisten kanssa tuskailua, aina uudelleen nukahtamista ja uudelleen julmaan aamuun tahdotonta heräämistä, sitä elämä on tällä hetkellä minulle.

Toivottavasti teille jotakin mieluisampaa.

4 kommenttia:

elodie kirjoitti...

Kuin suoraan päiväkirjastani. Tai päästäni, oikeastaan, sillä en osaa enää edes kirjoittaa siitä miltä tuntuu, väsyttää liikaa ja turtumus valtaa hiljalleen. Onneksi sinä osaat, osaat hyvin, osaat kauniisti. Tämä helpotti minunkin oloani, kevensi vähän hartioita.

Halauksia, toivotaan että tämä helpottaa.

OnlyMe kirjoitti...

Osaat kirjottaa hyvin, hyvin kauniisti ja kuvailevasti, tää teksti on kuin mun omasta päästä ja siis ahhh, rakastan sun blogia! :)<3

Paljon voimia! <3 :)

Anniina kirjoitti...

Aina joskus kun mua masentaa, mietin että lapsena luotin elämään, miksen luottaisin nyttenkin! Olkoot elämä kuinka pientä tahansa universumin näkokulmasta, väliäkö edes sillä emmehän Itse ole Universumi. Myös käytän sitä ajattelutapaa, että kissanikin on onnellinen pieni lihava kehruurukki, miksen siis minäkin olisi? :)
Voimia kovasti!<3

lumia kirjoitti...

elodie: Mukava kuulla, että teksteistäni on jotakin hyötyä. Sinäkin kirjoitat uskomattoman kauniisti, pikkuinen.

OnlyMe: Voi ei, kiitos ♥

Anniina: Kiitos piristävästä kommentista, olet ihan oikeassa :3