sun taivaallesi laulan auringon, kasvoilles kuutamon

Seuraa erittäin sekava ja huonosti suklaan voimalla kirjoitettu teksti ajatuksistani, joita olen viime päivinä pyöritellyt. Toivon, että katsotte suopeasti tai - jos ette millään pysty muuta - vain ignooraatte tämään amatöörimokan.

Vuosi sitten putosin kunnolla pohjalle. Muistan sen, kun mikään ei tuntunut miltään, en jaksanut kiinnostua mistään ja olin kuin unissakävelijä, paitsi että olin valveilla ja siten minun olisi pitänyt jaksaa mutta niin ei käynyt. Se loputon väsymys, tunne että katsoo ihmisiä sivusta, heidän maailmaansa ja heidän illuusioitaan, heidän elämänsä järjettömyyttä ja sitä ainaista kiirettä joka pakottaa eteenpäin. En halunnut samaan tilanteeseen. Jäin sohvalle makaamaan ja jouduinkin kotiopetukseen, en vain jaksanut astua enää ulos ja kului joskus viikkokin, jolloin en nähnyt päivänvaloa. Se oli jokapäiväistä taistelemista, että aamulla jaksaa nousta ylös ja kävellä keittiöön juomaan vettä ja lääkkeet kurkusta alas. Räpiköintiä rantavedessä, kun lihakset ovat surkastuneet eivätkä jaksa nostaa maalle asti.

Elämääni astui juuri sopivalla hetkellä ihminen, joka sysäsi minut liikkeelle. Ei tarvitse olla valmis lähteäkseen matkalle, sillä matkan aikana lihakset vahvistuvat ja pian huomaa olevansa kuivilla. Olen oppinut kaikesta sen, että asiat järjestyvät, tärkeintä on lähteä liikkeelle. Tiesin, ettei minulla ja katsulla olisi tulevaisuutta, jos jäisin masennuksen alhoon ja tuhoaisin samalla itseni. En myöskään halunnut, että hän häpeää kun jään luokalle, joten luovin itseni läpi peruskoulun kahden ihanan opettajan avustuksella, ilman heitäkään en olisi selvinnyt. Halusin tehdä kaiken kuitenkin ensisijaisesti rakkaudesta maailman ihmeellisimpään ihmiseen.

Pohjalta nousee vain, jos on tarpeeksi luja tahto ja apujoukkoja ympärillä. Kaikki ei kuitenkaan ole kertaheitolla ohi: vaikka voin jo paljon paremmin, matkaa on edessä. Nyt minua kalvavat hiukan toisenlaiset ongelmat.

Loma juoksi ohi kiireessä enkä tehnyt mitään, tuntui melkein samalta kuin vuosi sitten. En lukenut, vaikka nyt on koeviikko. Luotan kuitenkin siihen, että pääsen läpi. Olen pohtinut kesätyöpaikan hakemista, mutta nolostuttava ja lamaannuttava työpelkoni haraa vastaan. Minulle on tet-harjoittelujen myötä kehittynyt erittäin vastenmielinen suhtautuminen työntekoon, sanokaa kermaperseeksi jos haluatte. En jaksa taukoamatonta rutiinia, opiskellessa sentään voi edes osittain päättää omista aikatauluistaan. Voi tietysti olla, että suhtautumiseni muuttuu kun saan palkkaa korvaukseksi työnteosta. Kesätyö ei silti täysin houkuttele.

Pyörryttää yhä, alan pelätä että olen aiheuttanut itselleni diabeteksen kun verensokerit vaeltavat syömisteni ansiosta pohjalta huipulle ja sitten taas nopeasti alas ja vuoristorata on valmis. En osaa syödä terveellisesti, säännöllisesti ja maltillisesti. Perjantaina vihdoin ja viimein ravintoterapeutti - olen syksystä asti yrittänyt päästä sinne mutta menemiseeni on aina tullut jotain esteitä - pelkään että hän ruokapäiväkirjan nähtyään suhtautuu minuun inhoavasti, mitä kaikkea suuhuni mahtuukaan ja hän varmaan ihmettelee kuten äitinikin, miten en liho kun syön niin paljon.

Tänä aamuna hän saattaa tunkeutua mielen hämmennykseen, tukkeutuneiden putkien läpi ja ylettyä kultaan. Hän tuntee sen sisällään, lähes sanoinkuvaamattoman toisen minän, tai pikemminkin rinnakkaisen, puhtaamman minän. Jos hän olisi uskonnollinen, hän kutsuisi sitä sieluksi. Se on enemmän kuin hänen älynsä ja tunteittensa summa, enemmän kuin hänen kokemustensa summa, vaikka se virtaakin kaikkien kolmen läpi kuin sädehtivän metallin suonisto. Se on sisäinen kyky joka tunnistaa maailmaa elähdyttävät mysteerit, koska se on tehty samasta aineesta, ja ollessaan hyvin onnekas hän pystyy kirjoittamaan suoraan tuon kyvyn kautta. Kirjoittaminen siinä tilassa tuo syvintä onnea mitä hän tuntee, mutta sen saavuttaminen tulee ja menee varoittamatta.

Michael Cunningham kirjoittaa kauniisti kirjoittamisesta ja siitä miten se on melkeinpä lahja, itse en osaa tällä hetkellä kirjoittaa ja romaaniprojektini junnaa paikoillaan kun en tiedä, minkälaisista tarinoista ihmiset syttyvät. Mitä te haluaisitte lukea, mitä kirjallisuus mielestänne kaipaa?

Lämmin tervehdys ja kiitos uusille lukijoille ♥ (suokaa jälleen anteeksi saamattomuuteni kommenttien suhteen, luen kyllä jokaikisen ja olen niistä todella ilahtunut, vastaan kaikkiin ajallaan)