8/31/2011

eikä kukaan nää kun ikuisesti varjoissa oon

Minä en olekaan kuivilla. Olen alkanut haluta pois täältä, suden syliin. Koulunkäynti ahdistaa, joudun taas taistelemaan jotta pääsen aamuisin ylös sängystä ja saan istuttua koulussa koko pitkän päivän. Joka ilta itkettää, suruni valuu karpaloina poskiani pitkin ja kyselen itseltäni, kuka oikein olen, tietämättä vastausta. Myös punainen ruusu on alkanut saada kuristusotteen. Luulin syöväni hyvin, mutta polilla sanottiin toista.


En ymmärrä, miksi meidän pitää juosta kuin oravat pyörässä. Tämä kaikki, arki, ihmiset ja ongelmat, on niin hektistä, etten ainakaan minä kaiken keskelle puolen vuoden tauon jälkeen pelmahtaneena jaksa. Onko meidät tarkoitettu tällaiseen? Ilmeisesti en ole vielä terve, kun en jaksa normaalia arjen pyöritystä kuin kynsin hampain. Pahinta on, kun uudet koulukaverini eivät tiedä vaikeuksistani, enkä tunne heitä vielä niin hyvin, että alkaisin avautua. Pelkään että menetän heidät sen jälkeen.

Perjantaina rohkaistuin ja kerroin keskusteluihmiselleni laihtumisestani ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Hän oli toki huomannut asian aiemmin, kaiketi vain odottanut, että minä uskallan puhua itse. Hänestä on taas tullut astetta läheisempi minulle, uskallan vihdoin puhua avoimesti tunteistani ja olla pieni ja surkea. Hän kehotti pitämään ruokapäiväkirjaa, ja eilen, kun näytin sitä hänelle, hänen silmistään hohkasi huoli, ja tiesin, että syömisissäni on edelleen jotakin vialla. Meinasin alkaa itkeä, luulin, että olen oppinut syömään hyvin.

Hän sanoi kyselevänsä, saisiko ravintoterapeutille varattua ajan ilman, että vanhempani saavat tietää. Minä en nimittäin halua kertoa heille. Ei, he ovat nähneet jo tarpeeksi vaivaa ja huolta, he ovat myös pelkällä hössöttämisellään tehneet parantumisestani helvettiä. En tahdo heitä enää tielleni.

Jokin minussa haluaa mukaan siihen mustaan virtaan, keijukuplaan, jossa satu muuttuu todeksi ja arki on poissa. Kultani avasi eilen minulle täysin uusia maailmoja kertomalla, ettei minun tarvitse sairastua anoreksiaan ollakseni yliluonnollinen. Voin olla sitä paljon persoonallisemmallakin tavalla. Ehkä keijukupla ei olekaan hyvä paikka minulle.


Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja
kaikki toiset värit -
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
se mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

- Edith Södergran

6 kommenttia:

elodie kirjoitti...

Tämä teksti oli kuin suoraan päiväkirjastani, minusta tuntuu niin samalta, niin hirveän samalta. Arki ahdistaa, vartalo ahdistaa, syöminen ahdistaa, syömättömyys ahdistaa - kaikki vain pyörii ympyrää niin jäätävää vauhtia, että olen melko varma siitä, että tipahdan kyydistä jossain vaiheessa. Yritän sinnitellä, mutta nyt tuntuu todella vaikealta.

Yritä pysyä pois keijumaan pimeiltä poluilta, ei sinne halua oikeasti kukaan takaisin kun alkaa tarkemmin miettimään. Pitää taistella.

Kaikkea hyvää, haleja ja tsemmpiä. ♥

Riikka kirjoitti...

Haleja ja tsemppiä teille kummallekin hirmusesti!! ♥ Ikävää, että kukaan joutuu tuommoseen tilanteeseen.

Mua on sanottu useesti läskiks ja oon todellaki ottanu siitä itteeni. En tosiaan mahda sille mitään et mun maha ja jalat on semmosii ku on, aivan kaikkea on kokeiltu. En tosin tajua mitä tässä vois tehä ku mikää ei tunnu auttavan ja olo on iha sen mukanen..

Tipa kirjoitti...

Voi että, älä lannistu! Kun mulla oli ahdistusta ja paniikkia, tuli aina jaksoja milloin meni hyvin ja sitten joku pieni juttu saattoi pilata kaiken ja palasin taas pohjalle. Mutta minä selvisin, tai ainakin luulen niin, joten minä uskon että sinäkin vielä selviät! Tsemppiä! :)

Miss Cold-Blooded kirjoitti...

Olet ihana, älä lannistu!
Sun kaikki blogipäivitykset on niin ihanan kiehtovia, ehkä juuri johtuu tuosta ahdistuksestasi. Ehkä se osittain on luomisen tuskaa? Oon melko varma, että sulle vois sopia novellien tai pitkienkin tarinoiden kirjoittaminen. Siinä voisi purkaa tunteitakin aika hyvin. Mitäs tuumaat? :)
Kuolema ei ole sinun ratkaisusi, kuolema ei ole kenenkään ratkaisu. Sadussa elämiseen ei tarvita kuolemaa, vaan lujaa tahtoa ja jonkinlaisia päämääriä. Sellaisia, joihin voi pyrkiä ja joita voi saavuttaa.
Tuskasi koskettaa minua syvästi. Se on tuttua ja surullista, ja jos vain voisin, nostaisin sinut ylös tuskan suosta, enkä antaisen punaisen ruusun raadella kehoasi piikeillään.

Jaksamisia ♥ Jos haluat, muhun saa yhteyden sähköpostilla edelleen :) Mulle saa kertoa niin hyviä kuin huonojakin kuulumisia, kuuntelen ja autan mielelläni!

Janskula kirjoitti...

Osaat kirjoittaa tuntemuksistasi todella hyvin!
Pahanolosi huomaa ja tekstiäsi lukee vain hiljaa mutta omasta kokemuksestani tiedän, että jo se, että purkaa ajatukset ulos mielestään on pieni ensiaskel kohti toipumista. Matka on pitkä ja ahdinkoinenkin, eikä epätoivon hetkiltäkään voi välttyä mutta aika on kuitenkin se joka antaa hiljaista avunantoansa vaikka kliseeltä kuulostaakin.


Nykyinen yhteiskunta on jotenkin niin väärällään ja kilpailuhenkinen, ja jotenkin niin välinpitämätön ja liikoja vaativa, ettei siinä myllerryksessä aina meinaa tavallinen ihminen jaksaa.

Ei ole mikään ihme, että me ihmiset reagoimme eritavoin!

Laitan sinulle täältä hurjasti voimia ja tsemppiä tielläsi varjosta valoon!
Haleja!

kak-tus kirjoitti...

elodie: Me taidamme ymmärtää toistemme ajatuksia aika hyvin tämän kyseisen asian kohdalla. Toivon sinullekin kaikkea hyvää ja voimia. Me selviämme ja voimme elää terveinä.

Haleja ♥

Riikka: Kiitos kovasti sinulle ♥ Blogisi kuvien perusteella olet todella hyvän kokoinen ja kaunis, ei mitään hätää. Tosin tiedän, miten vaikea on nähdä itsensä hyvänä.

Tipa: Kiitos, niin minäkin uskon. Kyllä minä täältä nousen :) On ihanaa, että sinä olet päässyt parempaan suuntaan.

Miss Cold-Blooded: Kiitos, sinäkin olet ihana! Joo, itse saan paremmin kirjoitettua tuskissani kuin iloisena tai neutraalissa olotilassa, vaikka tämäkään postaus ei mielestäni ollut kovin hyvä tai kaunis. Taidan olla itsekriittinen. Tykkään kovasti kirjoittaa pidempiäkin tekstejä, tosin viime aikoina en ole siihen oikein ehtinyt... Tavoitteena kyllä olisi nyt viikon sisällä kirjoittaa pari pidempääkin tekstiä, jotta saan äidinkielen harrastuskurssin näytekansioon materiaalia :)

Kiitos kovasti huolenpidostasi ja kehuistasi. Yritän tosiaan nousta täältä ylös, ja ennen pitkää se onnistuu.

Olen halunnut kovasti laittaa sulle sähköpostia, se vain on koulukiireiden takia jotenkin jäänyt. Paremmalla ajalla varmasti kirjoitan sinulle taas :)

Janskula: Olet täysin oikeassa, kiitos kun muistutit minua asioista ja tsemppasit. Tästä on hyvä jatkaa ylöspäin!