5/03/2011

kiitotien päässä on ilmassa reikä, ovi miltei mahdottomaan


Kirjoittaminen on ollut vaikeaa viime viikkona. Kun ajoittain pään sisällä huutaa musta ruusu ja sen vaisu oppositio, ajoittain olo on yhtä kuin tyhjyys, ei tunnu olevan oikein mitään sanottavaa. Mikään ei ole viikon aikana muuttunut, jos ei lasketa muutamaa kadonnutta senttiä, pienentynyttä ruokamäärää ja suoritettua matematiikkaa. Parempaan päin silti, uskoisin, enhän ole ollut sietämättömän ahdistunut kuin pari kertaa kuluneen viikon aikana.

Katsu oli ihana ja sai minut tajuamaan ettei hätä ole tämän näköinen. "Rakkaimpani. Ymmärrän että sua hämmentää tilanne, jos et heti keksi mitään sanottavaa ja kirjoittaminen ei tunnu sujuvan, kun se yleensä on sulle niin luontaista ja tekstiä syntyy tuosta vaan. Mulle tuli mieleen yks syy, joka ei kyllä välttämättä liity suhun, mutta kun sullahan on nyt alkanut olla vähän parempi olo ja elämä alkaa näyttää hiljalleen valoisammalta, niin uuteen tilanteeseen totuttelu ottaa aikansa. Sä olet kirjoittanut hirmuisen paljon ja myös hirmuisen hienosti masennuksestasi ja pahasta olostasi, ja nyt kun sä alat pikkuhiljaa päästä pois kuplasta, sä koet paljon sellasia tunteita, jotka ovat hämärtyneet sun muistista ja muutenkin, sä ikään kuin astut sulle avoimena olevaan maailmaan ja aluksi se on täynnä kaikkea uutta ja ihmeellistä ja asioita, jotka pitää kohdata. Mietin et kun sulla on ollut sellainen tasaisen hyvä olo, perusfiilis, päällä, niin ehkä tällee hetkellisesti et keksi mitään sanottavaa, kun voi olla että sulla on olo, ettei susta ns. "tunnu miltään". Mun mielestä ainakin on tavallaan luovempaa ja helpompaa kuvailla negatiivisia tunteita kuin perushyvää fiilistä", kulta kirjoitti mesessä.

Ilman katsua en edes olisi menossa valoa kohti. Hän oli alunperin se henkilö, jonka kärsiminen herätti minut haluamaan suojella häntä ja itseäni ja hakeutumaan kuplasta ja mustuudesta pois. Masennus on sairaus, joka uskottelee kauniilla mustalla kukallaan ja sen sametinpehmeillä terälehdillä jotka kätkevät piikit, että siihen kietoutuminen on turvallista eikä satu, että kun sen huomaan astuu niin ei tarvitse tehdä sitä mitä vaaditaan. Saa olla heikko sairauden nimissä. En tiedä, miten yleensä masennukseen sairastutaan, mutta minun itseni täytyy myöntää että ensimmäinen angstikuukausi reilu vuosi sitten oli ihan minun oman tahtoni alainen. Olisin voinut ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa itsevihaamisen alkuunsa, mutta kun kerran päätin olla pohjalla niin siitä ei ollut paluuta vuoteen.


Viime kesä oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta aikaa, en juuri käynyt ulkona enkä pitänyt yhteyttä ihmisiin, en huolehtinut hygieniastani enkä oikein jaksanut tehdä mitään. Noidankehä oli silloin pahimmillaan ja päivät olivat yhtä mustaa. Joka päivä toivoin saavani kuolla, monesti suunnittelin itsemurhaa, muun muassa miten hyppäisin katolta, vetäisin lääkkeitä, ampuisin itseni enon pistoolilla (nyt vähän kirpaisee, en olisi tuolloin osannut arvata että ensi keväänä enoni kuolee oman kätensä kautta tällä aseella), juoksisin junan alle, näännyttäisin itseni syömättömyydellä, kokisin alkoholimyrkytyksen tai kinuaisin diabetesta sairastavalta ystävältäni, aadalta, tuhdin määrän insuliinia. Taisin kuitenkin jopa niin pohjamudissa pelätä liikaa tappaakseni itseäni. En koskaan viillellyt, korkeintaan nypin pinsetillä ihon vereslihalle tai purin alahuulen halki. En oikeastaan tiedä, voinko sanoa olleeni itsetuhoinen.

Ainoat asiat mitä tuolta ajalta muistan, olivat pohjaton väsymys, univaikeudet, kokopäiväinen odottaminen että pääsen takaisin nukkumaan, unet kuolemisesta, itseni vihaaminen, nälkäkuurilla olo, yksinäisyys, arvottomuuden ja turvattomuuden tunne sekä tyhjyys. Pelkäsin ehkä jopa sairaalloisesti, että ihmiset ympärilläni hylkäävät minut, lähetin heille kymmeniä ellei satoja itsesäälin täyteisiä tekstiviestejä ja kerjäsin heidän huomiotaan. Olin varmasti hyvin rasittava, ja siksi luultavasti monet kavereistani hylkäsivät minut. Koin olevani petetty ja arvoton, kun ihmiset ympäriltäni lakosivat kuin heinä sadonkorjuun aikaan.

Masennuksesta voisin kirjoittaa varmaan kokonaisen romaanin (ei sillä etten sitä olisi harkinnut, idea on suunnitteilla), mutta tämä olkoon tässä kun tämä kirjoittaminen ei nyt juuri luista.

Kaikki pelot eivät ole masennuksen lievennyttyä hävinneet, on tullut myös vähän uusia. Pelkään joka päivä menettäväni läheiseni. Pelkään, että maailma kääntyy yhtäkkiä minua vastaan ja saa minut luhistumaan ja vaipumaan uudelleen ruohonjuuritasolle. Päivät kuluvat näitä pelkoja ja väsymystä hallitessa, enkä aina tiedä, onko aurinko sittenkin kuu tai ruusu apila. Syömiset on menneet päin prinkkalaa, minusta tuntuu että olen eilen ja tänään lihonut kadottamani sentit uudelleen ja äh kun tästä ei tule mitään.


"Äidin hengitys oli kuin tuuli, joka puhalsi pystyynkuolleessa metsässä. "Oletko koskaan toivonut mitään? Ja pitänyt toivostasi kiinni vastoin kaikkea todennäköisyyttä? Kunnes kaikki, mitä teet, on täysin naurettavaa?""
- Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

2 kommenttia:

elodie kirjoitti...

Tulin vähän surulliseksi kun luin tätä, mutta toisaalta jossain tuollta oli myös toivoa, uskoa tulevaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää huomiselle, ylihuomiselle, koko keväälle, tulevaisuuteen yleensä - joka päivä vähän lähemmäs valoa, eikö niin?

Kirjoitat edelleen kauniisti. ♥

nanna kirjoitti...

elodie: Kiitos kovasti, tosiaan, parempaan päin ollaan pyrkimässä, vaikka se on välillä vaikeaa. Olet ihana, kaikkea hyvää myös sulle ♥