musta ruusu

Masennus on kuin kaunis, musta ruusu. Sitä kelpaa katsella kaukaa, sen piikit houkuttelevat mutta samalla pelottavat. Sen taakse olisi helppo piiloutua. Mitä lähemmäs sitä ajautuu, sitä suuremmaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi se muuttuu. Pian tunnet sen pistot lihassasi etkä pääse enää pakoon. Ruususta tulee tapa elää, pärjätä ja unohtaa maailman vaatimukset. Siitä ei enää tahdo päästä eroon, koska sen takana on helpompi piileskellä kuin yksin suuressa, pahassa maailmassa. Kun sulkeutuu omaan kurjuuteensa, ei tarvitse ajatella asioita suuremmissa ympyröissä. Voi vetäytyä ja keskittyä omaan itseensä. Voi rauhassa hengitellä ruusun tuoksua ja hämmentyä, että miksi koko ajan on paha olo.

Musta ruusu on loinen masentuneen veressä. Nykytekniikalla sitä ei vain näe verikokeista eivätkä sen aiheuttamia kasvaimia magneettikuvat paljasta.

Ruusu on salakavala, se soluttautuu ihmisten mieliin vaivihkaa ja levittää rihmastoaan hallitsemattomasti ympäri ihmistä. Minä kohtasin sen vajaa vuosi sitten. Katselin sitä, pyörittelin mielessäni ja kysyin itseltäni, mikä se on. Se oli kuin musta pilvi taivaalla, ja se leijui päivä päivältä lähemmäs. Sitten se imaisi minut sisääni. Aluksi, ikävä myöntää, siitä kiinni pitäminen oli osin tietoista. En halunnut päästää irti ja nähdä entistä elämääni, halusin vain käpertyä sikiöasentoon ja unohtaa. Kohta en enää tiennyt, miksi ahdistaa. Olin työntänyt pääni säkkiin, jonka sisältöä en tiennyt.

Enkä keksi, miksi tuo musta ruusu istuu vieressäni tälläkin hetkellä.