11/09/2010

learning is a gift, even when pain is your teacher

 
 
Koulutoverit näyttävät alkaneen tottua siihen, että minua näkee koulussa enää harvoin. Kun he aikaisemmin tulivat joukolla luokseni kiusoittelemaan ja kyselemään missä olen ollut, nyt saan olla ihan rauhassa eikä kukaan ole huomaavinaankaan saapumistani. Olen kuin näkymätön lapsi, kuin aave, joka lipuu pitkin koulun käytäviä ja istuu satunnaisilla tunneilla pää joko surraten tukkoisena tai käyden häiritsevää tyhjää. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen näin paljon koulusta pois, varsinkin opettajien takia. Ja pakko myöntää, vähän myös itseni. Elämäni valuu lopullisesti raiteiltaan, jos en ensi keväänä saa peruskoulun päättötodistusta käteeni. Kiitettävin arvosanoin.

Ahdistaa, kun olisi niin paljon velvollisuuksia ja asioita, joita ei jaksa hoitaa. Tuntuu, että jos olen yhdenkin kokonaisen päivän koulussa (kuten olin eilen, ja päivä oli vieläpä älyttömän lyhyt, neljä tuntia), rasitun niin paljon että seuraavana ja ehkä sitä seuraavanakin päivänä täytyy jäädä kotiin. Milloinkohan viimeksi olen tosissani harrastanut liikuntaa. Opiskellut kunnolla. Osannut piirtää. Ollut tyytyväinen syömisiini. Ollut tyytyväinen itseeni ja kehooni ja taitoihini ja heikkouksiini ja kaikkeen siihen paskaan mitä sisuksissani kannan.

En muista.

2 kommenttia:

camilla kirjoitti...

selasin blogilistalta blogeja, ja satuin avaamaan blogisi. Tuntuu kuin oisin tavannu ihan samanlaisen ihmisen kuin minä. Vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta tää blogi, että saat lukijan :----)

nanna kirjoitti...

camilla, kiitos ja tervetuloa lukemaan :--)