syksy saapuu, kuin vanhus, se hymyilee

Minä olen joskus valkoinen, joskus ruskea - muutan väriäni vuodenaikojen mukaan. Minusta on mukavaa olla mukana luonnon muutoksessa ja vaihtua erilaiseksi persoonaksi. Olen vaihteleva.
Mutta jokin minussa on pysyvää. Olen ujo, olen arka, säpsähdän perhosen siipien liikettä ja pistän pääni pensaaseen, jottei minua nähdä, vaikka terävät oksat pistelevät korviani ja saavat aikaan haavoja. Suhtaudun varauksella kaikkeen uuteen, mutta sitten kun huomaan, että asiaan voi luottaa ja se on turvallinen, uskon siihen täysillä.
Minä olen jänis.

"Minä pidän linnuista. Ne ovat kauniita, ne ovat vapaita ja ne voivat lentää kannatellen onttoluista kevyttä kehoaan siipiensä ja ilmapyörteiden varassa. Olisinpa minäkin lintu."
"Linnut eivät ole vapaita, ne ovat vangittuna taivaaseen ja tähän elämään, tähän kirottuun maailmaan. Kukaan ei ole vapaa niin kauan kuin täällä elää. Lentämisestä en halua edes puhua."
"Ihmisellä saa olla unelmia!"
"... Jotka eivät ole totta? Herää jo! Olet huijannut itseäsi kaikki nämä vuodet, olet kulkenut pimeässä kun et ole jaksanut painaa valokatkaisijaa. Unelmien kuuluu olla konkreettisia, ne pitää voida saavuttaa. Muuten missään ei ole mitään järkeä."
"Onko elämässä ylipäänsä järkeä tai logiikkaa?"
"Sinäpä sen sanoit."

Perhosia lentää laivueena ajatuksieni halki ja minulla on nälkä. Kaikki tuntuu uudelta ja innostavalta, mutta samalla minua väsyttää. Olen taitoskohdassa - aloittamassa jotain suurta ja uutta, joka tulee olemaan iso osa elämääni pitkän aikaa.

---------------------------------------------------------------

Olen samaan aikaan uupunut, iloinen, helpottunut, odottava, stressaantunut ja innostunut. Lukio alkoi ja sen mukana kaikki uudet ja jännittävät asiat - en ole koskaan ennen mennyt ihan uuteen kouluun josta en tunne ketään, en ole koskaan joutunut matkustamaan pitkää matkaa kouluun, en ole koskaan aloittanut täysin puhtaalta pöydältä. Siispä kaikessa on ollut paljon totuteltavaa.

Yllä olevat katkelmat ovat tänään äidinkielen tunnilla kirjoittamiani, tarkemmin sanoen kirjallisuuden harrastuskurssin tuotoksiani. Järjestyksessä itseni kuvaus eläimenä, mieleni sisäinen dialogi ja tunnetilani juuri sillä hetkellä, kun tekstiä kirjoitin.

Pidän opiskelusta. Vaikka arkeen tottuminen on ollut vaikeaa ja on yhä todella kesken, olen innostunut äidinkielen kursseista, joita on meidän koulussa yhteensä 14. Haluan käydä ne kaikki ja kirjoittaa laudaturin neljän vuoden kuluttua. Lukujärjestykseni on vähän naurettava tässä jaksossa, vain kaksi lukuainetta, matikkaa ja äikkää, ja niiden lisäksi opinto-ohjausta, liikuntaa ja kuvataidetta. Silti minua stressaa matkustaminen joka aamu ja iltapäivä, 90 minuutin mittaiset oppitunnit, kokeet ja koko uusi tilanne ja ympäristö.

Olen saanut uusia kavereita, mistä olen tajuttoman iloinen. On kiva huomata, että uudessa koulussa ihmiset haluavat jutella ja ovat mukavia. Yksi asuu jopa aika lähellä minua, olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä ja henganneet porukassa muiden kanssa. Luulen, että tulen jopa nauttimaan tulevista vuosista lukiossa uurastuksen parissa. (Kunhan ensin totun tähän rytmiin ja opin elämään arkea, soljumaan sen mukana.)

Minulle kuuluu siis oikein hyvää, ainoa miinus on jatkuva stressi ja siitä johtuva ahdistus. Kävin polilla ja sain taas kuulla miten laiha olen nykyään, mutta en uskaltanut sanoa hänelle mitään. Menin ihan jäihin, en taida luottaa häneen tarpeeksi. Joku toinen kerta sitten.

Anteeksi, tämä postaus oli taas vähän tökerösti ja huonosti kirjoitettu. Olen väsynyt.