ja nähtyänsä kaiken hän näki enemmän

Rakas Joulupukki, olen yrittänyt kovasti ja toivottavasti sinäkin näet sen. Olen yrittänyt itseni, mutta ennen kaikkea läheisteni vuoksi, olen yrittänyt olla heidän pieni talvienkelinsä, joka puhaltaa sydämiä ilmaan ja haihtuu tuulen mukana. Tänä jouluna toivoisin mielenkiintoista luettavaa, läheisyyttä, iloa ja lämpöä sekä onnea tulevalle vuodelle. En tiedä, olenko ollut erityisen kiltti, mutta minusta olisi myös ihanaa saada musiikkia korvilleni ja jotain hyvää kielelle. Ja lunta tänne etelään, mustaan maahan.

Ja jos kaipaat joskus apua, älä pelkää kysyä minulta. Tulen sydänyönä jakamaan lahjoja kanssasi punaisessa nutussa pikkutonttuna, ruokin porosi ja kiillotan rekesi kuntoon, niin että kaikki maailman lapset saavat nähdä sinut tänä jouluna. He ovat sen ansainneet. Eilen juttelin kaverini kanssa, ja hän sanoi, että koulussamme on todella huono henki. En ole huomannut mitään, sanoin. Hän totesi, että en, koska minun kaveriporukkani on kilttien tyttöjen porukka, meistä ei liiku mitään huhuja koska olemme moitteettomia, omassa pienessä piirissämme, kuplassamme joka surisee arvosanoja ja harmittomille asioille nauramista. Mutta tiedätkö mitä. Minä pidän kilttinä ja moitteettomana olemisesta, minä pidän siitä ettei minun tarvitse asettua kenenkään tielle ja pidän elämästä, jossa ei tarvitse olla varuillaan huhujen varalta. Juuri sitä hain tullessani tähän kouluun, kavereita jotka ovat yhtä harmittomia kuin minä ja hyväksyvät minut.

Voitko kuvitella, sain yhdeltä tänään joululahjan ja toinen sanoi unohtaneensa omansa kotiin, hän antaa sen minulle joulun jälkeen. Olen ihmeissäni. Joululahjoja ystäviltä. Olen tuntenut heidät vasta neljä kuukautta, ja he pitävät minua lahjan arvoisena. Itse piirsin eilen heille kortit kaikella taidollani ja hymyilin heille kauniisti. Tänään oli viimeinen koe, ja joulu on vihdoin pian täällä.

Kuten tiedät, pidän lukemisesta. Kaunokirjallisuus on porttini elämään, sen monimuotoisuuteen ja kauneuteen. Muistan vieläkin rakkaudella kaikkia kirjoja, jotka olen lukenut. Erityisesti olen jäänyt rakastamaan seuraavaa katkelmaa eräästä opuksesta: "Oletko koskaan toivonut mitään? Ja pitänyt toivostasi kiinni vastoin kaikkea todennäköisyyttä? Kunnes kaikki, mitä teet, on täysin naurettavaa?"

Olet ehkä seurannut uiskenteluani blogimaailmassa ja huomannut, että se parin vuoden takainen  kokeilu ei jäänyt yhdeksi. Minä kuulun tänne, osa minusta elää täällä ja blogistani on tullut minulle tärkeä osa minua. Olen kiitollinen kaikille lukijoilleni ja voitko uskoa, olen saanut heiltä kasapäin myönteistä palautetta. Sellaista, mitä en ole osannut villeimmissäkään unelmissani toivoa. He ovat kaikki niin kauniita, heillä kaikilla on oma tarinansa ja jotain kerrottavaa. Niin suuri määrä elämää, tarinoita ja menneisyyttä saa minut hämmentymään.

Olen saanut aivan ihania kommentteja, ja päätin kopioida niistä tähän muutaman osoittaakseni, miten ihania olette ja miten kiitollinen olen teille kaikille. En jaksa kysyä heidän lupaansa, mutta toivon, etteivät he pahastu. Oikein hyvää joulua ja parempaa uuttavuotta.

"Elämässä hienoa on juuri sen arvaamattomuus. Kun oletat, että kaikki on hyvin, saat nenillesi. Kun teet väärin, huomaat oikean ajan kuluttua, että sinulle maksetaan samalla mitalla. Oikein tekoa ei välttämättä palkita mitenkään. Ja sitten yhtäkkiä, ihan ansaitsematta, saat osaksesi käsittämättömän suuren onnen."

"hei, elämän kukkatarhaan kuuluu kaikenlaisia kukkia. mustia ruusuja, punasia ruusuja, onnellisia auringonkukkia ja haikeita särkyneitäsydämiä. ne kaikki kuuluu sinne ja niitten on uskallettava antaa kukkia mut ... on myös uskallettava antaa niitten joskus lakastua pois."

"Olen varma että jos haluat, vielä joku päivä minäkin voin käydä hakemassa tarinasi kansiin sidottuna kirjakaupasta, kääriä kultaiseen lahjapaperiin ja avata samantien, hymyillä ja kuiskata "minähän sanoin". Sillä you got what it takes. Lue, kirjoita, inspiroidu sysipimeistä illoista ja lumihiutaleiden hiljaisista askelkuvioista ikkunalasin pinnalla - olen varma, että romaaninpoikasesi tulee olemaan kauneutta."

"Välillä helmiverkkoa kannattaa siirtää varovasti pois kasvojen edestä niin, että näkee edes vilauksen maailmasta ilman verkkoa, koska se näyttää verkon läpi aivan erilaiselta."

"Koska nyt jo, kaikesta pahasta huolimatta, osaat nähä asioita niin kauniisti, ettei sun tulevaisuus voi olla pelkkien synkkien pilvien peittämä. Oon ylpee susta ja siitä miten elät, olet ja hengität, mut ennenkaikkea kirjotat."

"Käyn joka päivä tarkistamassa joko uusi kirjoitus on tullut, niin paljon niitä odotan."

Ja, Joulupukki, kun tulet, jätän sinulle pipareita pöydälle vaikka et ehtisikään jäämään kahville.

hengittää

Sanojeni alla vesi seisoo kuin kuollut lintu. Olen kipeä, kurkkuni on verillä ja se yskii jatkuvasti. Osaan tällä hetkellä vain irtonaisia lauseita.

Sade ei jaksa lopettaa, sillä ei ole enää tarkoitusta, siksi se vain putoaa maan päälle uudelleen ja uudelleen. Haluaisin juosta sinne, sateen alle, pimeään, saisin suihkun ja tuntisin jotain hetken. Koulukirjat pysyvät lattialla avaamattomina, ne ovat liian painavia, pääni ei jaksa kantaa niitä, se sortuu. Mitä ihmettä minä teen itseni kanssa - sellaisen ihmisen kanssa, joka ei jaksa mitään ja on vain tyhjä kuori kaiken tyhjyyden suojana? Onneksi viikon päästä saan edes hetkeksi irrottautua, voin viettää viikonlopun kultani luona valokuvaten, nauraen, leipoen ja romanttisia hetkiä viettäen. Odotan.

En ehkä ole täysin tyhjä, ei, minä leikin vain, mutta kaikki tuntuu siltä. Samaan aikaan liian kylmältä ja kuumalta, liian samalta ja liian erilaiselta. Mikään ei koskaan ole sopivasti. Linnutkaan eivät enää laula, on liian pimeää, puut ovat alastomia myös sisälläni ja haluaisin katkoa niiden oksat ja hakata polttopuiksi. Jäädyttää ruusut ja astua pakkasaamuun. Ehkä ensi vuonna olen onnellisempi.

Ja jossain minä rakastan ja haluan parempaa ja kuulen veden pauhun ja haluan lähteä pois.

it's no wonder we grow strong while you grow weak

Olen alkanut punoa helmiverkkoa ympärilleni, se verhoaa kasvojani ja helisee hiljaa. Kaunis kimallus hohtaa helmissä, jotka on rakennettu kyynelistä, kaipauksesta, ahdistuksesta, ja juuri siksi ne ovat niin kauniita. Tässä tunnelmassa on jotain hyvin herkkää, mutta kiven kovaa. Se on kuin vahva muuri edessäni, tunnen valoa sisälläni helmien ansiosta, ne tekevät minusta eheän. Ruusun piikit eivät pääse puhkomaan niitä rikki.

Olen ehkä saanut uuden ystävän. Hän istuu takapulpetissa pitkät mustat hiukset verhona kasvoillaan eikä sano kenellekään mitään. Hän pyysi minua huomenna kahville koulun päätyttyä. Kukaan ei ole ennen pyytänyt minua minnekään parin sananvaihdon jälkeen. Vaikka hän on hyvin ujo ja keskustelu on vaikeaa, hänessä on jotain kiinnostavaa, siniset silmät kuin bambilla, koko ajan sanomassa jotain. Kuin hauras, sulkeutunut enkeli. Haluan tietää, mitä tuon olennon sisällä on.

Syön suklaata, leivon, kaverit tarjoavat karkkeja ja minä sen kuin paisun. Ainakin minusta tuntuu siltä. Joka aamu itken puolen tunnin urakan jälkeen vaatekaapin edessä yhä löytämättä mitään päällepantavaa. Olen vain yksinkertaisesti liian ruma ja epäsopiva kaikkeen. Välillä mietin, miten kehtaan liikkua julkisilla paikoilla. Ainoastaan sisäinen maailmani suojelee minua, voin perustella kaiken sillä että minähän olen muutenkin outo.

Kaipaan rakasta tyttöystävääni, hänen läheisyyttään ja helliä kuiskauksiaan korvassani. Haluan tulla hyväksytymmäksi muidenkin silmissä. Vaikka välillä on vaikea kestää, minä yritän nähdä helmieni läpi ja hymyillä valolle. Välillä se on kovin vaikeaa. Olen pimeän vuodenajan piristykseksi - minä kyllä pidän talvesta, siinä on taikaa - ajatellut muuttaa tyyliäni hiukan, mitä siitä sitten syntyykään. Ehkä sitten siedän itseäni hiukan paremmin.

En ole vastannut kommentteihinne. Olen siitä syvästi pahoillani, lukenut olen jokaisen ja melkein itkettää kun olette niin kilttejä. Olette rakkaita, ja teitä on jo hirmuinen määrä. Kiitos sinulle.

everytime i breathe i take you in

Anteeksi, että olen ollut hiljaa. Kaikki on ollut niin sekavaa ja suurta, aika ei riitä mihinkään mutta toisaalta kaikkeen. Tahdon pysyä maan päällä ja vajota, mutta tahdon lentää tähtiin. Tahdon muistaa ja unohtaa, ottaa ja antaa.

Iltatuuli on ystäväni. Se puhaltaa raikkaana hiuksiini, kietoo itsensä ympärilleni ja päästää sitten irti. Aamuksi se hunnuttaa ruohon valkealla kuurallaan, joka on niin kaunista, niin kimaltavaa ja niin katoavaista. Se saa hengityksen savuamaan ja ihmiset kaivamaan lapasia laukun pohjalta. Jossain jonkun lapsen kieli jäätyy lipputankoon kiinni, kun minä juoksen kaiken keskellä vapaana kuin lintu. Mutta vain hetken.

Äiti on alkanut huolestua laihtumisestani ja tarkkailee syömisiäni jatkuvasti. Hän kärttää painoani, pyörii ympärillä kuin nälkäinen hyeena ja tekee oloni ahdistuneeksi. Samalla kun lumihiutaleita liimataan kortteihin, minä kirjoitan ajatuksiani ruutupaperille ja pyyhin ne saman tien pois. Eihän minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään sanomisen arvoista.




Bussin istuin tärisee, kuulokkeet huutavat päähäni rytmejä ja saavat mielialani kohoamaan. Liitän tähän erään kappaleen, jota olen kuunnellut viime aikoina paljon. Koulussa minulla on ystäviä, olen tutustunut uusiin ja saan paljon huomiota. Pidän siitä, vaikka joskus minua ahdistaa, kun en tiedä mitä kenellekin kannattaisi sanoa. Pelkään niin kovasti olevani syy heidän vitutukseensa. Tänään kysyinkin eräältä, että enhän ole tehnyt mitään väärää, hän katsoi minua ihmeissään, halasi ja nauroi, että ei, et ole. Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi.

Toisinaan minä tahtoisin kadota, tahtoisin painua jonnekin mistä kukaan ei minua löydä eikä tavoita. Jonnekin, jossa on kaunista. Kauneus ei lähes koskaan tule yksin, se tappaa, jäädyttää ja raatelee. Kaunis on petollinen. Kuuraiset kukat ovat kuolleita, ne eivät hengitä eivätkä anele enää. Ne seisovat paikallaan, ja vaikka kaikki näkevät niiden kauneuden, ne ovat jo kaukana meistä.

Toivon sadetta ja toivon aurinkoa. Piirtäminen ei suju, vaikka haluaisin, viivoista tulee rumia, kelpaamattomia, ja huoneeni sotkee itse itsensä. Isänpäiväkortti odottaa kirjoittamista. Suklaalevyt häviävät kaupasta, ja päivä päivältä minusta tulee lihavampi. Kultani on väsynyt, ja olen ihan vähän neuvoton. Ravitsemusterapeutti perui ajan, en pääse taaskaan sinne, ja minulla on kaikin puolin epävarma olo. Koulu ahdistaa, kun en tee mitään sen ulkopuolella.

Mutta kyllä me tästä selviämme.

pikimustat tähdet tuijottaa takaisin

30.10.2011

Unessa maalasin kehooni kukkia jotka tulivat jäädäkseen, tatuoin ne paljaaseen ihooni ja ne levisivät kimaltavaksi verkoksi joka suuntaan. Kuin linnun kirjavat siivet viivat piirtyivät suliksi käsivarsilleni. Ja minä piilouduin. Piilotin itseni ja salaiset piirrokseni vaatteisiin kuin vetäen verhon ikkunani eteen. Unessa minä elin, mutta yritin sielläkin olla joku muu.

Olen löysä. Sisääni mahtuu kaikenlaista ja päivä päivältä vihaan itseäni enemmän. Tämä täytyy saada loppumaan. Maanantai on juuri sopiva päivä aloittaa, juuri sopiva päivä luvata, että kaikki tulee muuttumaan. Ei enää suklaata, ei leivonnaisia, ei edes kylmän kylmää jäätelöä joka turruttaa ihanasti kaiken. Minähän haluan syödä terveellisesti, haluan olla terve, haluanhan. Haluan syödä ruisleipää, vihanneksia, hedelmiä, kalaa, marjoja, omenasosetta, soijamaitoa. Haluan takaisin sinne ahkeruuden maailmaan, jossa koulu antaa kaksinumeroisia ja elämä sujuu. Vaikka joskus masennuskin varmasti on paikallaan.

Keijumetsä kutsuu minua, lasisiipiset perhoset lepattavat ympärilläni ja kuiskailevat. Katson niitä, niiden silmät ovat mustat. En osaa niiden kieltä, mutta siksi ne minua kiehtovatkin. Metsä vilisee pehmeäturkkisia kettuja ja sudenkorentoja, jotka ovat vain henkäys taivaan ihoa vasten. Mutta jossain, jossain siellä muste valuu kallioita pitkin ja saa ruusut kukkimaan.

Tahdon olla tyttö satiiniyöpaidassa orvokkisilmineen, hiukset valuvat putouksena hänen rinnoilleen ja varpaat ovat siniset. Mutta minä olen vain kaktuksenpiikkinen susi. Esitän fiksua, vaikka oikeasti olen maailman typerin ja hyväuskoisin. Olen olento, joka huutaa mutta ääntä ei kuulu, leiskuhiukset lepattavat vain sammuakseen kohta uudestaan.

31.10.2011

Tämä maanantai ei mennyt hyvin. Koeviikko alkoi ja humps vaan, matematiikka putosi suoraan jonnekin minne en ylettynyt. En osannut. Näen jo kauhukuvia seitsemää alemmasta arvosanasta, en tahdo sitä, minunhan piti olla fiksu. Tästä se alamäki alkaa, tiedän. Olen tehnyt huonosti töitä tämän jakson aikana, nyt se kostautuu. Olen huonohuonohuono. Osaamaton. Syöminen jatkui ahdistavan koesuorituksen takia, ehkä minä aloitan huomenna kun kuukausikin vaihtuu, ehkä. Ehkä silloin pääsen lentoon ja katson tähtien lailla alas maailmaan, jossa joskus itsekin olin. Ehkä huominen on hyvä minulle. Olethan, marraskuu?

Psst. Kiitän lämpimästi kommenteistanne, aikani ja jaksamiseni ei vain vielä ole riittänyt niihin vastaamiseen. Ilahdun silti aina nähdessäni uusia kommentteja. Sananne lämmittävät mieltäni. Kiitos.

aamunkoitteessa tummin siivin lensin pois

Viime kerrasta on aikaa. Olen halunnut kirjoittaa teille, mutta pääni on ollut tukossa kaikesta mustuudesta ja minulla on taas alkanut mennä huonommin. Aamuisin taistelen, jotta jaksaisin nousta kouluun, ja paino junnaa paikoillaan. Syksy on kauniin keltainen mutta samalla hyytävän kylmä, mutta minä pidän siitä, se kovettaa minua sisältäpäin. Taas uusi koeviikko edessä ja paineet puristavat joka puolelta.

Mokasin ravitsemusterapeutille menon pahanpäiväisesti. En löytänyt perille, noloanoloanoloa. Sain onneksi uuden ajan, mutta tunnen silti itseni epäonnistuneeksi.

Siivet eivät tällä hetkellä tunnu kantavan, jokin kuiskailee hiljaa lannistavia sanoja korvaani ja saa minut luhistumaan päivä päivältä enemmän. En jaksa enää ajatella mitään.

---------------------------------------------------------------

kaikki ylläolevat sarjakuvat © Brim; kannattaa klikata isommiksi. itse olen kokenut monta vuotta nämä kuvat todella läheisiksi.

Psst. Kysymyspostausta ei tulekaan, kun kellään ei ollut kysyttävää, mutta kiitos kovasti teidän piristävistä kommenteistanne, olette ihania!

open your heart, i'm coming home

Tällä hetkellä olen tyytyväinen. Syysloman tynkä (kaksi päivää) alkoi ja olen rentouttanut jäseniäni, käyttänyt itseäni lenkillä, kuunnellut puhdistavaa musiikkia, siivonnut ja syönyt hyvää ruokaa. Kehonikin tuntuu paremmalta ja enemmän omalta kuin aikoihin.

Syksy on alkanut puhaltaa kylmempänä ja kasvaa talveksi, harmaa maa on täynnä erivärisiä lehtiä kuin keijumattona ja lintuaurat halkovat taivasta yhä harvemmin. Ja yhtäkkiä minä vain nautin. Pidän tuulesta ja jaloistani, jotka takovat maata juostessani ja pidän ihmisistä ympärilläni, vaikka en heitä tunnekaan. Tällä hetkellä mikään ei voisi murtaa tyyneyttäni, ja olen sille kiitollinen osaamatta sanoa, mistä se on tullut. Se on kuin salaperäinen taivaan lahja, jota en ole toivonut enkä odottanut, se on vain laskeutunut vaippana päälleni ja antanut minun olla hetken hiljaa ja rauhassa.

Uskon, että pian tämä kaikki väistyy ahdistuksen tieltä, joka vyöryy paksuna ja tukahduttavana takaisin päiviini, mutta hyväksyn sen ja nautin nyt tästä hetkestä, jossa pahaa oloa ei ole. Toisaalta minulla on ikävä ruusujani, ne ovat jo vahvasti osa minua ja niiden piikkien irrottaminen sattuisi liikaa. Ne uinuvat minussa hetken rauhoittuneena, keräävät lisää voimia uuteen iskuun. Minä antaudun niiden tahdolle ja odotan kuin bambi kuurametsässä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Nyt annan niiden sijaan tilaa rakkaudelle, kun katsu tulee syliini huomenna ja jakaa kanssani syksyn ihanimman viikonlopun.

Piirsin välitunneilla koulussa spontaanisti alastonkuvan.

P.s. Teitä on hirmuisen paljon, ja olen kiitollinen teistä jokaisesta, toivottavasti saatte ajatuksistani edes jotain myös itsellenne. Olette kaikki kauniita. Minulle saa laittaa kommenttia ja parannusehdotuksia. Nyt kuitenkin ajattelin, että voisin sadan lukijan kunniaksi tehdä kysymyspostauksen, sitten kun tuo raja vain menee rikki. Kommenttiboksiin saa siis laittaa kysymyksiä minulle kaikesta maan ja taivaan väliltä, vastaan jokaiseen, jonka en koe olevan liian intiimi tai epäasiallinen.

in our house made of paper

Syksy on niin kaunis punaisine keltaisine vihreine oransseine ruskeine lehtineen, etelään muuttavine lintuineen ja pimeine iltoineen. Osmankäämit kumartavat aurinkoa kun se viiden jälkeen alkaa vajota, värjäytyvät kultaisiksi ja hopeisiksi melkein kuin usvan keskellä. Tulevan talven voi haistaa. Se tuoksuu kirpeältä, puhtaalta, kylmältä. Se halaa minua joka puolelta, kun talsin kovaa harmaata hiekkatietä ratsastuskengissäni. Ruskea toppatakki hengittää minun ihoani vasten.

Elodie rakas, jos vain luet tätä ja haluat, laita minulle kutsu blogisi lukijaksi. Haluan yhä kuulla ajatuksiasi, vaikka ne ovatkin kätkettynä salatuiksi. Kiitos kovasti, jos annat siihen mahdollisuuden.

Psst. Kommentteihin vastaaminen on taas vähän jäänyt, syvimmät pahoitteluni. Olen hyvin kiitollinen huomiostanne ja tulen vastaamaan joka ikiseen kommenttiin niin pian kuin jaksan.

nobody said it was easy, no one ever said it would be this hard

Peikko on estänyt minua kirjoittamasta, se on syönyt sanat ja kuivattanut tahdon ruusunpiikkisillä käsillään. Jotain on tällä välillä tapahtunut; oikeudenkäynti on huh ohi, koeviikon palautekierto jätetty taakse hyvin arvosanoin (9-10 jokaisesta aineesta) ja uusi jakso alkanut. Onnistuin viime viikon tiistaina nukkumaan pommiin, juuri sinä kriittisenä päivänä kun olisi pitänyt mennä ajoissa englannin tunnille. Koska meidän koulussamme kurssilta putoaa mikäli ei saavu ensimmäiselle tunnille, lukujärjestyksestäni tuli ultrakevyt ja minulla on vain kolmea eri oppiainetta.

Minulla on myös vihdoin oikeasti sellainen tunne, että koulussa on kavereita, ihmisiä jotka välittävät ainakin himpun verran. Eilen menin tallille kahden heistä kanssa ja meillä oli mukavaa, kaverin lapaset eksyivät minun käsiini ja saivat sydämenikin lämpenemään. Hevoset puhalsivat huurua hämärtyvään lokakuuhun, ja minä ikuistin niitä kamerani muistikortille.

Kultanikin tulee vajaan kahden viikon kuluttua taas minun tyköni, menemme katsomaan hurtsia ja suutelemaan, kun ne laulaa it's such a wonderful life.

Minulla on siis ihan hyvä olo, miinus kehoni ja syömiset. Nytkin syön mekaanisesti donitsia, se sai minut ansaan josta on vaikea päästä pois. Pelkään niin kovasti lihovani, mutten osaa lopettaa syömistä. Pakko vain saada jotain koko ajan, keijut sisälläni huutavat niin lujaa että korvani kuuroutuvat, mutta en välitä, pakko syödä. Ahdistus valuu kuin muste kurkustani alas ja liittyy lantiolleni muiden kaltaistensa seuraan. Ne yrittävät tuhota minut.

Jotain on tehtävä, sillä se huutaa liian lujaa ja tahtoisin itsekin vain huutaa jotta saisin tämän kaiken ulos, mutten pysty en osaa en jaksa, miten huudetaan, kertokaa minulle. En tiedä, kaikki on nykyään liian sekavaa, en tiedä mitä tarvitsen ja miten olisin tasapainossa. Onko kettumetsä tasapainoa, se kupla, jossa kaikki on vihreää ja ohutta ja valkoista ja josta on vaikea päästä pois, jonka sisällä ja ulkopuolella on vaikea hengittää?

tutut reitit vaihtuneet pintoihin mustiin

Sade jatkui ulkona ja hyytyi sisällä kirkkaaksi, lasiseksi jääksi. Poskiontelotulehdus päätti tulla kiusaamaan minua ja jätti minut äidinkielen kokeesta pois, matematiikan sain tehtyä ja se meni yllättävän hyvin. (Ei pitäisi vielä sanoa. Jospa kuitenkin laskin kaiken väärin.) Ystävät ja yksinäisyys, valo ja pimeys, tasapainoilen kaiken hyvyyden ja kylmyyden välimaastossa ja putoan kohta.

Teeskentely inhottaa minua. Niin kuin joku voisi oikeasti ajatella, että maailma on hyvä, että laput silmillä hyräily on parempi vaihtoehto kuin asioiden näkeminen, joka tuo kyynelet silmiin. Laulaen eläminen ja totuuden vältteleminen on toki helpompaa ja minäkin yritän suojella joskus liikaakin läheisiäni kaikelta pahalta ja sulkea heidän silmänsä. Minä itse kuljen silmät auki kuin mustaan aukkoon ja annan sen kaiken tapahtua itselleni. Annan sen kaiken kylmettää minut, muovata minut kovaksi mutta silti araksi ja haavoittuvaksi.

Minusta on tullut kyynikko. Haluan olla kuin en tuntisi mitään, en olisi mitään mitä kukaan voi koskettaa. Ajattelen ettei maailmaa eikä minua voi muuttaa. Annan kaiken olla ja tapahtua sellaisena kuin se on, en yritä vaikuttaa enää mihinkään, en usko pystyväni vaikuttamaan. En välitä. Olen vain sulamaton jää, joka heijastaa kaikkea mitä eteeni tuodaan.

Ja minä haluan taas paeta siihen maailmaan, joka minut kylmettää. Haluan olla pieni lintu joka juo mettä ruusun kukinnosta, haluan jatkaa siitä mihin jäin. Keijukupla on niin kaunis ulkoa, mutta siihen saa jäämään vain se ajatus, että ei sisimmässään ansaitse parempaa. Että on pakko tuhota itsensä. Maa jäätyi, en osannut suojautua. Ja jossakin joku rakastui kuplaan vielä enemmän, onnekkaammin, ohitti, voitti minut ja minun typerät pikkusievät tavoitteeni. Olen joku, josta ei koskaan voi tulla kaunista lintua. Yritän silti, luovuttaminen jää vain niille, jotka eivät halua onnistua missään.

niin on kauniita kuuraiset puut

(anteeksi)

öisen kaupungin tiedän nukkuvan unta prinsessan

 

Sateessa seisominen saa auringon tuntumaan hehkuvammalta. Sairaana ymmärtää, millainen ilo on olla terve. Kullasta erossa oleminen laittaa nauttimaan enemmän yhteisistä hetkistä. Huonot jutut tekevät hyvät, ja sitä on tasapaino. Siksi olen yrittänyt kestää. Luottaa, että joskus, vielä joskus tulee se parempi kausi. Että myös saturnuksen täältä puolen löytyy onnea ja järkeä. Että sisälläni alkaisi itää vanilja, joka ravitsisi itseään ja saisi unohtamaan kaiken pahan. Että voisin laulaa muutakin kuin mustaa ja lentää kevyin siivin kuin pesästään juuri noussut lintu.

Mieleni tekisi juosta kovempaa kuin tuuli ja pusertaa tuska pisaroina ulos ihosta. Ensimmäisiä kertoja elämässäni liikkuminen houkuttaa. (Juoksin eilen cooperin testin maattuani kesän liikkumatta, ja yllätyksekseni se tuntui mieleiseltä ja hyvältä. Kaksi kilometriä ei ole huipputulos, mutta kai ihan kohtalainen tällaiselta sohvaperunalta. Mikä parasta, en kärsinyt vaan jopa nautin. Pidin jalkojeni tasaisesta rytmistä ja yhtäkkisestä tahdonvoimastani. Olin vahva.) Tahdon syödä enemmän jaksaakseni ja lähteä illalla lenkille ajatuksissani simpukankuoret ja enkelit, mutta ei koulu eikä stressi.

Kultani tuo päiviini ruusuja ja siksi minä rakastan häntä. Vietin viikonlopun katsun syleilyssä turvassa. Pidimme hauskaa, rakastelimme, söpöilimme ja rentouduimme: mitä muuta voi viikonlopulta toivoa. Tuntuu siltä, että arkeen palatessa, tyttöystävän matkustettua metallimadolla kauas myös rauha lähti hänen mukanaan. Saan sen takaisin vain hänen sanojensa mukana, mutta se on katoavaista. Otteeni on liukas, se lipeää käsistäni taas. Hän taitaa tuntea samoin, me olemme molemmat stressaantuneita.

Olen huomannut, että tietynlainen pessimismi on joillekin elämäntapa. Kuten minulle. En kuitenkaan pidä sitä huonona asiana, se on yksi niistä harvoista asioista joista olen kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut lahjan olla ajattelevainen ja kyseenalaistava ja miettiä omilla aivoillani. Olen saanut etuoikeuden nähdä, miksi onnellinen elämä on niin onnellista, ja että elämässä on muutakin. Ne, jotka elävät vain päivällä, eivät milloinkaan voi ymmärtää yön kauneutta. Melankolia on tietyllä tavalla kaunista, eivät ihmiset muuten märehtisi sitä loputtomiin. Ja masennus parantaa avarakatseisuutta, näköalaa. Jotkin asiat näkee parhaiten pimeässä.

En tarkoita sitä, että elämän kuuluisi olla pohjalla nuokkumista vailla ponnistelun häivääkään. Kauneus katoaa, kun ryömii samoja tunneleita pitkin tarpeeksi kauan. On vain tärkeää käydä pohjalla edes kerran elämässään, jotta osaa nauttia siitä mikä on hyvää ja ymmärtää omat rajansa ja toimintatapansa.

Halusin piirtää jotakin rohkeampaa ja tunteikkaampaa, tässä tulos.

eikä kukaan nää kun ikuisesti varjoissa oon

Minä en olekaan kuivilla. Olen alkanut haluta pois täältä, suden syliin. Koulunkäynti ahdistaa, joudun taas taistelemaan jotta pääsen aamuisin ylös sängystä ja saan istuttua koulussa koko pitkän päivän. Joka ilta itkettää, suruni valuu karpaloina poskiani pitkin ja kyselen itseltäni, kuka oikein olen, tietämättä vastausta. Myös punainen ruusu on alkanut saada kuristusotteen. Luulin syöväni hyvin, mutta polilla sanottiin toista.

En ymmärrä, miksi meidän pitää juosta kuin oravat pyörässä. Tämä kaikki, arki, ihmiset ja ongelmat, on niin hektistä, etten ainakaan minä kaiken keskelle puolen vuoden tauon jälkeen pelmahtaneena jaksa. Onko meidät tarkoitettu tällaiseen? Ilmeisesti en ole vielä terve, kun en jaksa normaalia arjen pyöritystä kuin kynsin hampain. Pahinta on, kun uudet koulukaverini eivät tiedä vaikeuksistani, enkä tunne heitä vielä niin hyvin, että alkaisin avautua. Pelkään että menetän heidät sen jälkeen.

Perjantaina rohkaistuin ja kerroin keskusteluihmiselleni laihtumisestani ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Hän oli toki huomannut asian aiemmin, kaiketi vain odottanut, että minä uskallan puhua itse. Hänestä on taas tullut astetta läheisempi minulle, uskallan vihdoin puhua avoimesti tunteistani ja olla pieni ja surkea. Hän kehotti pitämään ruokapäiväkirjaa, ja eilen, kun näytin sitä hänelle, hänen silmistään hohkasi huoli, ja tiesin, että syömisissäni on edelleen jotakin vialla. Meinasin alkaa itkeä, luulin, että olen oppinut syömään hyvin.

Hän sanoi kyselevänsä, saisiko ravintoterapeutille varattua ajan ilman, että vanhempani saavat tietää. Minä en nimittäin halua kertoa heille. Ei, he ovat nähneet jo tarpeeksi vaivaa ja huolta, he ovat myös pelkällä hössöttämisellään tehneet parantumisestani helvettiä. En tahdo heitä enää tielleni.

Jokin minussa haluaa mukaan siihen mustaan virtaan, keijukuplaan, jossa satu muuttuu todeksi ja arki on poissa. Kultani avasi eilen minulle täysin uusia maailmoja kertomalla, ettei minun tarvitse sairastua anoreksiaan ollakseni yliluonnollinen. Voin olla sitä paljon persoonallisemmallakin tavalla. Ehkä keijukupla ei olekaan hyvä paikka minulle.

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,

tuntemattomat kukat loistavat rannalla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja

kaikki toiset värit -

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

se mikä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

- Edith Södergran

syksy saapuu, kuin vanhus, se hymyilee

Minä olen joskus valkoinen, joskus ruskea - muutan väriäni vuodenaikojen mukaan. Minusta on mukavaa olla mukana luonnon muutoksessa ja vaihtua erilaiseksi persoonaksi. Olen vaihteleva.
Mutta jokin minussa on pysyvää. Olen ujo, olen arka, säpsähdän perhosen siipien liikettä ja pistän pääni pensaaseen, jottei minua nähdä, vaikka terävät oksat pistelevät korviani ja saavat aikaan haavoja. Suhtaudun varauksella kaikkeen uuteen, mutta sitten kun huomaan, että asiaan voi luottaa ja se on turvallinen, uskon siihen täysillä.
Minä olen jänis.

"Minä pidän linnuista. Ne ovat kauniita, ne ovat vapaita ja ne voivat lentää kannatellen onttoluista kevyttä kehoaan siipiensä ja ilmapyörteiden varassa. Olisinpa minäkin lintu."
"Linnut eivät ole vapaita, ne ovat vangittuna taivaaseen ja tähän elämään, tähän kirottuun maailmaan. Kukaan ei ole vapaa niin kauan kuin täällä elää. Lentämisestä en halua edes puhua."
"Ihmisellä saa olla unelmia!"
"... Jotka eivät ole totta? Herää jo! Olet huijannut itseäsi kaikki nämä vuodet, olet kulkenut pimeässä kun et ole jaksanut painaa valokatkaisijaa. Unelmien kuuluu olla konkreettisia, ne pitää voida saavuttaa. Muuten missään ei ole mitään järkeä."
"Onko elämässä ylipäänsä järkeä tai logiikkaa?"
"Sinäpä sen sanoit."

Perhosia lentää laivueena ajatuksieni halki ja minulla on nälkä. Kaikki tuntuu uudelta ja innostavalta, mutta samalla minua väsyttää. Olen taitoskohdassa - aloittamassa jotain suurta ja uutta, joka tulee olemaan iso osa elämääni pitkän aikaa.

---------------------------------------------------------------

Olen samaan aikaan uupunut, iloinen, helpottunut, odottava, stressaantunut ja innostunut. Lukio alkoi ja sen mukana kaikki uudet ja jännittävät asiat - en ole koskaan ennen mennyt ihan uuteen kouluun josta en tunne ketään, en ole koskaan joutunut matkustamaan pitkää matkaa kouluun, en ole koskaan aloittanut täysin puhtaalta pöydältä. Siispä kaikessa on ollut paljon totuteltavaa.

Yllä olevat katkelmat ovat tänään äidinkielen tunnilla kirjoittamiani, tarkemmin sanoen kirjallisuuden harrastuskurssin tuotoksiani. Järjestyksessä itseni kuvaus eläimenä, mieleni sisäinen dialogi ja tunnetilani juuri sillä hetkellä, kun tekstiä kirjoitin.

Pidän opiskelusta. Vaikka arkeen tottuminen on ollut vaikeaa ja on yhä todella kesken, olen innostunut äidinkielen kursseista, joita on meidän koulussa yhteensä 14. Haluan käydä ne kaikki ja kirjoittaa laudaturin neljän vuoden kuluttua. Lukujärjestykseni on vähän naurettava tässä jaksossa, vain kaksi lukuainetta, matikkaa ja äikkää, ja niiden lisäksi opinto-ohjausta, liikuntaa ja kuvataidetta. Silti minua stressaa matkustaminen joka aamu ja iltapäivä, 90 minuutin mittaiset oppitunnit, kokeet ja koko uusi tilanne ja ympäristö.

Olen saanut uusia kavereita, mistä olen tajuttoman iloinen. On kiva huomata, että uudessa koulussa ihmiset haluavat jutella ja ovat mukavia. Yksi asuu jopa aika lähellä minua, olemme kulkeneet koulumatkoja yhdessä ja henganneet porukassa muiden kanssa. Luulen, että tulen jopa nauttimaan tulevista vuosista lukiossa uurastuksen parissa. (Kunhan ensin totun tähän rytmiin ja opin elämään arkea, soljumaan sen mukana.)

Minulle kuuluu siis oikein hyvää, ainoa miinus on jatkuva stressi ja siitä johtuva ahdistus. Kävin polilla ja sain taas kuulla miten laiha olen nykyään, mutta en uskaltanut sanoa hänelle mitään. Menin ihan jäihin, en taida luottaa häneen tarpeeksi. Joku toinen kerta sitten.

Anteeksi, tämä postaus oli taas vähän tökerösti ja huonosti kirjoitettu. Olen väsynyt.

if you want to fly, you got to give up the shit that weighs you down

Ilmassa ei tuoksu enää riemu. Vapaus ei leijaile ihmisten lomassa rikastuttaen ilmaa ja kuiskaillen korviimme lempeitä sanoja. Alamme katsoa loputonta näkymätöntä seinää tyhjä katse silmissämme ja muuttua koneiksi, jotta kestäisimme talven kylmyyden ja voisimme taas keväällä sulattaa itsemme henkiin. Arki on kohta osa minunkin elämääni.

En ole puoleen vuoteen elänyt arkea. Olen istunut kotona ja tuijottanut televisiota, keskittynyt itseni kokoamiseen. Olen herännyt myöhään aamuisin, mennyt myöhään nukkumaan. Olen unohdellut asioita huoletta, koska minun ei ole tarvinnut ottaa kunnolla vastuuta mistään. Olen opetellut vain pysymään hengissä ja olemaan iloinen, eikä minun ole tarvinnut keskittyä muuhun.

Pian kaikki tulee muuttumaan. Maanantaina tulen astumaan uuteen elämään, uuteen kouluun, uusiin ihmisiin, uusiin huoliin, uuteen maailmaan, uusiin kokeisiin ja uusiin haasteisiin. Tulen sulkemaan laukkuni vetoketjun joka aamu ja kävelemään ovesta ulos kengät kopisten.

Miten ihmiset jaksavat sitä? Miten he jaksavat arkea? Sen hektisyyttä, levottomuutta, koettelevuutta, sen raatelevia kynsiä ja tappavaa katsetta. Arki on hullua oravanpyörää, eihän kukaan kestä sitä. Välillä mietin, olenko nyt astumassa suden suuhun. Käyn lukion neljässä vuodessa, mutta silti minua pelottaa. Miten jaksan kuusi jaksoa vuodessa, kuusi koeviikkoa, kolmisensataa päivää pelkkää opiskelua ja pänttäämistä? Olenko jo ehtinyt niin pitkälle, että olen valmis siihen? En usko.

Opiskelua enemmän minua huolettaa ihan tavallinen arjen pyörittäminen. En ymmärrä, miten ihminen jaksaa tiukkoja rutiineja päivästä toiseen, viikosta toiseen. Aikaisin ylös, suihku, vaatteet päälle, laukku valmiiksi, aamupala, hampaiden pesu, meikki, hiukset, ulos aamuruuhkaan, metro, bussi, kävely koululle, ihmisten tervehtiminen, luokkaan istuminen, opiskelu. Ruokatunti, lisää opiskelua, hypäreitä, muistiinpanoja ja kuuntelua. Bussi, kävely, metro. Koti. Välipala, läksyt, tietokone, telkkari, musiikkia, illallinen, kasvojen ja hampaiden pesu, yöpuku, silmät kiinni. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Tätäkö elämä on?

Olen laihtunut taas kilon - parissa päivässä. Olen jo toisinaan tyytyväinen kehooni, mutta syöminen ahdistaa. En tahdo syödä enemmän kuin mitä nyt. Eikö tämä tuska muka ole tarpeeksi? Toisaalta en tahdo nähdä sitä päivää, kun painan alle viidenkymmenen ja minusta ei ole jäljellä muuta kuin varjo enää. En halua tuhota itseäni, haluan pysyä tyttöystäväni vierellä ja olla onnellinen vielä joskus.

Pari ex-luokkalaistani eivät jätä minua rauhaan. Äsken he tulivat huoneeni ikkunalle koputtelemaan ja hokemaan "hyi vittu", en tajua heitä. Muistan niin monta kertaa kuulleeni heidän suustaan olevani nolife, että minua ihan ihmetyttää, eivätkö he omista peiliä. Kuka vajoaa niin alas, että tulee ex-luokan kummajaisen ikkunalle kiroilemaan vain mahdollisesti pahoittaakseen mieleni? Miksi he tuhlaavat aikaansa minuun, kun eivät näemmä pidä minusta lainkaan? Keväällä tuo olisi saanut minut nielemään kyyneliä, mutta nyt tunsin lähinnä sääliä ja hämmennystä. Maailmassa on monenlaista porukkaa, myös niitä uskomattoman epäkypsiä ihmisiä.

who are we to be emotional

23.7.2011

Maalla on rauhallista. Mansikat kukkivat päiväpeitossani, pääskysillä on pesä mökin räystään alla ja kaikkialla asuu hiljainen luonto. Iltaisin veli lämmittää saunan, ennen se oli enoni hommaa mutta eihän enoa enää ole.

Kävin enon haudalla ja katsoin mustaa kiiltävää kiveä, hiekkaista nurmea jonka päällä seisoin ja jonka alla, minun pienten jalkojeni alla, lepäsi rakas enoni kankeana kuin hautakivi. Minun on vähän ikävä enoa, joka teki itsemurhan maaliskuussa, ampui kuulan kallonsa halki. Olen vieläkin ihmeissäni, että juuri minun vahva enoni teki sen, vaikka jälkeenpäin ajatellen hän kyllä viihtyi enemmän omissa oloissaan eikä näyttänyt koskaan tunteitaan. Surettaa. Sairastaessani masennusta itsemurhasta on tullut minulle todella läheinen aihe, olen pohtinut sitä eri näkökulmista ja ajanut omaa mielipidettäni muiden tietoon. Nyt ei riitä aikaa asian avaamiseen, ehkä kirjoitan siitä joskus toiste.

Syöminen on tuottanut hankaluuksia, osasin myöntää sen itse vasta pari päivää sitten. Kultani mukaan minulla on syömishäiriö ja hän olisi mielellään panemassa minut hoitoon. Minun on vaikea sulattaa sitä. Laihduttamiseni on asia, josta olen uskaltanut puhua rehellisesti vain tyttöystävälleni. Olen huomannut, että minulle on tullut joitakin pakkomielteitä ruoan suhteen. Ne pelottavat minua. En koe itse olevani kykenevä hallitsemaan niitä, minun on vain pakko tehdä niin, vaikken tiedä kuka pakottaa. Minun sisälläni kasvaa uusi loinen, minä tunnen sen verenpuneisen ruusun rönsyt jo melkein kuihtuneen mustan ruusun lomassa. Minua pelottaa; minussa on jokin, jota en osaa hallita.

Lupasin kullalleni lopettavani laihduttamisen ja yrittäväni kukistaa uuden kukan sisälläni. Elopainostani on kadonnut kuusi kiloa, painan vähemmän kuin koskaan sitten ala-asteen. Olen mielestäni jo parempi, mutta jos vielä vähän... ei, minä pidän painon siinä missä se nyt on. Minua vain ahdistaa, kun syön niin hirveästi.

24.7.2011

Virallisten suositusten mukaan leipää pitäisi päivittäin syödä 6-9 viipaletta. Sehän on ihan kamalan paljon, minä syön keskimäärin yhden.

Minä yritin oksentaa tänään. Söin viisi keksiä ja minua ahdistaa vieläkin, ääni päässäni sanoo että olin huono, olen surkea kun en lopulta oksentanut. Minua pelottaa sekä oksentaminen että sen tekemättä jättäminen. Minä lihon, huomenna herään satakiloisena ja se on ihan minun oma vikani. Itkettää. En pärjää yksin sille hirviölle, joka sisälläni asuaa, se vaatii päästä lähemmäs ihoani ja ajatuksiani, se ei halua että välissä on yhtään ihraa. Ja minä tahdon miellyttää sitä.

Tarvitsen apua.

26.7.2011

55 kiloa. 55 kiloa minua, seitsemän kiloa vähemmän minua, haluan olla pienempi ja syödä kuin keiju. Tiedättehän, ei se määrä vaan se laatu.

Minä en tiedä, mistä olen tulossa, minä en tiedä, minne olen menossa. En tiedä enää. Haluan antautua virtaan ja olla sadun hahmo, haluan herätä vaaleanpunaisessa ruusulinnassani, unissa kaikki on mahdollista, mutta ruusut ovat pahoja, ne ovat mustia ja punaisia, ne syövät elämän. Niiden piikit puhkovat ajatuksiani enkä minä halua. Maantiellä nukkuu kuollut jänis, kärpäset syövät sen silmiä jotka ovat lasittuneet taivaan kyyneliin. Taistelemisesta ei ollut hyötyä, vaikka niin väitettiin, kaikki kuolevat joskus, me kaikki tapetaan itseämme hitaasti ja palvotaan kuolemaa, luullaan, että elämä on ikuinen. Missään ei ole mitään järkeä. Miksi en osaa rakastaa itseäni.

28.7.2011

Seison aukealla, ja ympärilläni on ihmisiä. Ihan liikaa ihmisiä.

Niillä on silmien paikalla mustat aukot.

8.7.2011

Tämä kesä on ollut myllerryksen aikaa. Nyt kotiin vihdoin palanneena osaan ottaa rennommin eikä juuri nyt ole lainkaan paha mieli (tosin mielialat vaihtelevat tulevien menkkojen takia). Kultani luona vuodatimme kumpikin vuorollamme kyyneliä, mutta viikko oli kesäni mahtavin ja täynnä läheisyyttä ja huomiota. Opin katsun luona syömään normaalisti ja nauttimaan liikunnasta (!!!), mikä on minun kohdallani huikea saavutus. En minä vieläkään himourheilija ole, mutta ainakaan en säiky jokaista liikettä joka minun pitäisi tehdä, ja osaan ajatella liikuntaa jonain muuna kuin liikuntana.

Kun menen ensi viikolla polille, aion puhua siellä minun syömisongelmistani ja ahdistuksestani, koska tiedän, etten pidemmän päälle selviä ilman apua. Tällä hetkellä olen mielestäni ihan sopivan kokoinen (vaikka olin lihonut kilon viimeisen kahden viikon aikana), mutta mieleni voi muuttua koska vain. Mitä ihmettä, harkitsevaisesta pikkuvanhasta tytöstä on tullut impulsiivisesti toimiva epävakaa teini.

Olen löytänyt suurimman voimavarani, sen mikä saa minut tahtomaan itselleni hyvää. Kuten tyttöystävälleni joskus mesessä selostin: "Mä olen aina miettinyt, mikä olis sellanen ohje jonka voisin antaa kaikille joilla on mielenterveysongelmia, kaikille jotka kamppailee itsetunnon tai jonkin muun psyykkisen asian kanssa, ja nyt tiedän sen, millä keinolla mistä vaan voi parantua. Pitää löytää ihminen, jonka vuoksi on valmis tekemään kaikkensa, kirjaimellisesti."

Tänään olen syönyt mielestäni hyvin

1dl mustikoita
1dl sokeritonta mysliä ja pellavansiemenrouhetta
1dl maustamatonta jogurttia
2 nektariinia
1dl siemeniä ja manteleita
½ pieni ruisnappi, päällä oivariinia ja kurkkua
7 pientä kalanpalaa
1½ tomaattia
salaatinlehti
1dl hunajamelonia
2dl suklaajäätelöä

eikä se edes ahdista. (:

luulin, että jos uskoo niin vuoret siirtyy

Asia, jota olen yrittänyt kuiskailla itselleni.

Ole sinä, olet ihana. Kuka sitten oletkin.