we almost had it all

Imogen heap on parhautta, varsinkin kun sitä kuuntelee ennen nukahtamista, on raukea ja keskittyy sanoihin, ääniin. Musiikki on upea asia. Kommentoikaa puput tähän tekstiin lempiartistejanne, haluan päästä kuuntelemaan teidän rakkausmusiikkianne. (Omat suosikit löytyvät profiilistani.) Myös teitä sykähdyttäneistä elokuvista sekä kirjoista olisi kiva kuulla.

Toisinaan hiljaisuus on parasta musiikkia. Minä pidän yksinolosta, palapelin kokoamisesta ja leipomisesta hiljaisessa keittiössä, silloin kuulee ne tärkeimmät asiat - omat ajatukset. Ensi maanantaina on onneksi vihdoin ja viimein käynti ravitsemusterapeutilla, olen yrittänyt kirjoittaa ruokapäiväkirjaa mutta minua hävettää se syömäni makea ja sisääni ahtamani kalorit, pelottaa kuulla ammattilaisen tuomio. Ruoka on ystäväni, viholliseni, kaikkea mikä on päässyt liian lähelle tunteitani.

Maa jäätyi liukkaaksi, kun sateet nuolivat sitä viime yönä ja hiekoitus työntyi ruusunpiikkeinä esiin. Aurinko pelkää näyttäytyä, kaikkialla on harmaata ja mustaa ja minä yhdessä muiden kanssa kannan sitä. Kovan veden liukkaus asfaltin päällä saa varovaiseksi, jalkani tuntuvat yhtäkkiä kilometrinpitkiltä ja huterilta ja koulumatkat venähtävät pidemmiksi. Kuin yksinäinen bambi jäällä, niin kuin viime talvenakin kirjoitin.

Silti iloitsin pienestä lumihetkestä, vaikka en edes käynyt paljon ulkona. Olen ankea kotihiiri joka sipsuttaa hiljaa kylmillä käytävillä, mussuttaa leipää ja piiloutuu yöksi möröiltä peiton alle. Möröt seuraavat silti perässä ja tunkeutuvat uniin, aamulla herään entistä väsyneempänä ja pelokkaampana ja kuitenkin kaikki on hyvin. Pohjimmiltaan. Ainoa ahdistuksenaihe on se, etten ole saanut sanaakaan romaania paperille, en saa puristettua irti mitään koska odotan itseltäni niin paljon. Odotan maat ja meret ylittävää ja linnut puista lennättävää tekstiä, odotan ihmettä joka ei minun käsistäni synny. Odotan jotain, joka on jo ajat sitten ennen minua tehty. Kaikki on jo valmista kirjallisuudessa, ei se kaipaa minun surkeaa tekelettäni pölyttymään sata vuotta vanhojen kirjojen joukkoon.

Olen lukenut blogeja ja ajatellut, että oi kuinka lahjakkaita te kaikki olettekaan. Olette upeita ja kauniita, perhosia maailman tuulissa. Jos riittäisi voimia, olisin valmis tekemään tuttavuutta jokaisen kanssa. Ihmiset, joilla on ajatuksia ja kirjoitustaito sekä kyky nähdä ja luoda kauneutta, ovat täydellisiä.

Delfiinit palapelissä hymyilevät ja muutenkin varsin paljon minä pidän elämästä, pidän eritoten juuri niistä huonoista jutuista. Pidän sateesta ja ahdistuksesta, vastoinkäymisistä, huolista. Se kaikki saa yrittämään uudestaan.