Viime viikolla minulla oli joku maalaamassa valkoisia, kesäisiä enkeleitä hiuksiini (sillä erotuksella ettei hän ollut pelkästään "joku", hän oli tyttöystäväni). Vietimme yhdessä tapahtumantäyteisen viikon, johon kuului suolavettä, heiniä, kuumuutta, kyyneliä, hikeä, suudelmia, rauhaa, pitkiä aamuja, vietnamilaista kanasalaattia sekä iltakävelyjä. Kun olin viikko sitten sunnuntaina matkalla rautatieasemalle katsua vastaan, kohtasin pelkoni, jonka takia olen joulukuusta asti suhtautunut metroihin varautuneesti.
Viereeni tulivat istumaan ne kaksi teinityttöä, jotka olivat silloin taannoin hakanneet ja ryöstäneet minut ja ex-kultani. En ajatellut mitään, kun he alkoivat taas jutella minulle, pääni löi tyhjää koska kenties suurin pelkoni oli tapahtunut. Jäätyäni rautatieasemalla tytöt lähtivät seuraamaan minua, he vaativat puhelintani ja minä pistin juoksuksi. Kiisin loputtomat liukuportaat ylös, väkijoukon läpi kasvoille läiskähtävää ulkoilmaa vasten enkä nähnyt heitä enää kintereilläni. Puhkesin itkuun ja sain soitettua hätäisen puhelun takellellen kullalleni. Onneksi olin ihan kohta hänen sylissään.
Nyt en suostu enää kulkemaan metrolla. Joko kävelen tai hyppään bussin kyytiin, vaikka sen sininen ja hikinen tärinä työntävät voimakkaasti itsestään pois. Pelkään liikkua yksin ulkona varsinkin iltaisin. Olen joutunut häkkiin jonka avain on pahoinpitelijöilläni. Telon itseni kaltereiden väliin, pelko on jatkuvasti läsnä eikä se kuole pois enää ikinä.
Oli ihanaa uida meressä kultani kanssa, antautua laineiden vietäväksi ja suudella hänen suolasta märkiä huuliaan. Oli ihanaa kävellä monen tunnin pituinen lenkki pelkän kameran kanssa auringon polttavassa tuijotuksessa. Oli ihanaa syödä itse tehtyä tryffelikakkua (joka on muuten namimpaa kuin mikään muu leivos maailmassa) rakkaan kanssa ja nähdä hänen tuikkivat silmänsä ja hymyilevä persikkasuu. Meillä oli monia ihania hetkiä, joita jään kaipaamaan ja joiden muistelemiseen en ikinä kyllästy. Rakastan häntä niin.
En tiedä mitä minulle on tapahtunut. Voin näennäisen hyvin, ainakaan minua ei ahdista jatkuvasti, ja kaikki tuntuu pikkuhiljaa alkavan sujua helpommin. Olen laihtunut, ja kunhan vain laihtuisin vielä lisää, olisin onnellisempi. Katsu on ollut viime aikoina huolissaan syömisistäni. Hänen mielestään söin viime viikolla kovin vähän huolimatta tryffelikakusta, suklaasta ja muista herkuista. Hän ei pidä siitä, että mittaan ja punnitsen itseni joka aamu ja luen elintarvikkeiden ravintosisällöt huolella läpi. Puhuin tänään polilla hoitajalleni asiasta, ja hän oli sitä mieltä, että on oikeastaan hyvä katsoa mitä suuhunsa pistää, ravintosisällöt saa kuulemma syynätä läpi jos niin haluaa. En kuitenkaan maininnut laihduttamisestani. Ei hänen sitä tarvitse tietää, tämä on vain pikku projekti joka on pian ohi.
Toivon, ettei kultani ole oikeassa siinä, että olen ajatumassa väärille raiteille kehonkuvani ja syömisteni kanssa.
4 kommenttia:
Voi että mä niin vihaan niitä yksiä tyttöjä. D:: Voi kun toivon, että nähtäis ne sun kanssa ja voisin vetää turpaan DD:<<
I'm such a angry bird right now
Rakastan sitä miten kirjoitat. Myös sanat sinusta ja katsusta saavat minut hymyilemään, vaikutatte niin onnellisilta - minä olen tilanteessa, jossa maailma pakottaa minut kuukauden sisällä joko etäsuhteeseen tai eroon rakkaimmastani, joten kai minä etsin teistä toivoa toivottomaan, voimaa selvitä. Inspiroitte minua. Toivon, että minäkin selviäisin noin hyvin, kun hänen kätensä eivät enää pitelekään minua pystyssä päivittäin. Ajatuskin tosin sattuu.
Vihaan niitä tyttöjä, vihaan todella. Minulla ei ole sanoja kertomaan kuinka paljon vihaan.
Voimia ja valoisia öitä. Ole varovainen, älä pienene liikaa - sinne jääkeijujen ja joutsenprinsessojen maahan on vain niin kovin helppo eksyä huomaamattaan, minä tiedän. Muista hengittää, muista hymyillä. Ole onnellinen ♥
Kuvottavia tyttöjä. Perseestä revittyjä, lellittyjä kakaroita. Onneksi pääsit heitä karkuun ja oman kultasi luokse turvaan.
Saranen vain: I love you my angry bird, olisitpa ollut mun turvana.
elodie: Voi, kiitos paljon sinulle. On ihana kuulla, että minä ja katsu saamme jotkut toivomaan parasta omassakin elämässään, meidän kahden tarina kun on suoranainen ihme ja siksi minä uskonkin kohtaloon. Mitä tahansa tapahtuu, se tapahtuu tarkoituksella.
Toivotan sinulle onnea ja ristin käteni sinun ja rakkaasi vuoksi. Etäsuhteessa ikävä kasvaa toisinaan niin suureksi että tekisi vain mieli hakata seinää, mutta tapaamiset ovat sitten sitäkin ihanempia ja palkitsevampia. Mielestäni etäsuhde on todella sellainen asia, mitä jokaisen toisiaan aidosti rakastavan ja suhteen kestävyyteen uskovan parin pitäisi kokeilla, sillä se kehittää suhdetta ja tekee vahvemmaksi. Vaikka joskus kipu tuntuu sietämättömältä. Joka tapauksessa, toivon teille onnea mitä ikinä sitten päätättekään tehdä.
Uskon sinua, ja haluan todellakin hengittää ilman ajatuksia lasisuudesta. Ei minusta tule syömishäiriöistä.
Kiitos ♥
Eris: Sanopa muuta, onneksi minulla tosiaan on ihana tyttöystävä joka häätää surut kauas pois. En voi oikein ymmärtää, miten maailmassa on ihmisiä, jotka eivät lainkaan välitä muista. Kukaan ei saisi olla itseään täynnä, se on moukkamaista.
Lähetä kommentti