Koulun piha on liukas kuin luistinrata, liu'un sen poikki tennareissani ja tukahdutan pelokkaan kirkaisun. Manaan mielessäni vahtimestaria joka ei ole hiekoittanut pihaa. Koulun portaat ovat metalliset ja tylyt, näen niiden läpi liukkaan jään ja pelkään putoavani. Joku avaa minulle painavan oven, mutta sekunnin päästä en enää muista kuka hän oli. Otan kengät pois ja heitän ne kaappiini. Avainten kilinää, tuttuja ihmetteleviä kasvoja, naurua ja hälinää. Välitunti. Minun piti tulla koululle tapaamaan kotiopettajaani, joten menen koputtelemaan opettajainhuoneen ovelle ja sieltä vyöryy ilkeästi tuttuja naamoja ohitseni, jotkut moikkailevat, jotkut katsovat kummissaan tai jopa syyttävänä. Opettajaani ei näy, vaikka kyselen jokaiselta vastaantulevalta.
Kello soi. Puren huulta, istun tyhjenneelle sohvalle ja kuuntelen kaikuja jotka kimpoilevat seinistä korvieni käytäviin. Joku opettaja tulee juttelemaan kanssani ja kysymään kouluasioita. Tiedustelen kristiina-opettajaa, mutta tämä pudistaa päätään tietämättömänä. Odotan melkein tunnin, en jaksa enää ja lähden kotiin. Minua ahdistaa. Kerrankin kun olisin ollut valmis opiskelemaan, opettaja ei saapunut paikalle. Hän ei taidakaan haluta auttaa minua.
Polilla psykiatri nostaa aamuista lääkeannosta, kehottaa ulkoilemaan ja opiskelemaan myös itsenäisesti. Epäselvää suomea puhuva nainen näyttää myötätuntoiselta mutta on sisältä pelkkiä kaavoja, silmien verkkokalvon läpi skannattua tietoa aivojen anatomiasta ja ihmisen toiminnasta. Yritän hymyillä takaisin ja sanoa tekeväni niin kuin käsketään. Epäonnistun.
Päivä päivältä alan nähdä enemmän valoa, melko lailla tyttöystäväni ja hänen avarakatseisuutensa ansiosta. Töitä on silti tehtävä enemmän kuin paljon. Ahdistus kasvaa kuin puu sisälläni ja kuihtuu, kun en ruoki sitä. Mutta minulla on nälkä. Haluan ruokkia sitä, mutta se ei ole minun ajatukseni vaan masennuksen. Olen aina ollut helposti taivuteltavissa (kyllä, katsu, vaikka sä mua jääräpäisenä pidätkin), minut on helppo puhua ympäri kun vähän kehuu ja kertoo faktoja joihin alan uskoa. Masennus saastuttaa mielen ja rönsyilee mustana piikikkäänä ruusuna. Siitä ei pääse eroon. Se on kaikissa meissä, syö ja haluaa ruokaa. Se syö hiuksia päästä, harmaannuttaa niitä ja lasittaa katseen.
Suklaa selvästi ruokkii masennusta ihan samalla tavoin kuin rasvavarastojani. Olen lihonut kaksi kiloa ja se on saatava päättymään nyt. Minua ahdistaa oma laajuuteni, jatkun monta metriä oikealle ja vasemmalle ja melkein maapallon ympäri. Tahdon olla pieni jotta minut voi sulkea kahden käden väliin lämpimään ja suukotella märäksi. Niin pieni, että kynäkin näyttää suurelta minun kädessäni. Mutta niinhän ei saa sanoa.
Suklaalla on liian iso voima.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti