ota minut kiinni tai pompahdan pilviin asti

Lippu on noussut puolitankoon, kun musta väkijoukko laahustaa hautausmaan halki arkkua hakemaan. Päälläni on musta hame, mustat nilkkurit, mustat sukkahousut, valkoinen paita ja musta neule. Ympärilläni seisoo itkeviä ihmisiä, ilma tuoksuu epätoivoiselle ja ummehtuneelle ja kaipaukselle. Vaalean enkelitytön silmät ovat punareunaiset ja kosteat ja niihin melkein uppoaa, ne ovat yhtä lainehtivaa surujen merta. Minua ei itketä. Olen vain tyhjä.

Kuristus repii kurkkuani, kun veljeni, isäni, elossa oleva enoni ja kuolleen enon työkaverit nostavat arkun ilmaan ja kantavat sen hitaassa kulkueessa puiseen valkeaan kirkkoon. Tuijotan tiiviisti puista arkkua kuin yrittäen nähdä kelmeänvalkean enon makaavan sen sisällä silmät ummessa. Minua ei vieläkään itketä.

Urut huutavat kirkossa, kyynelet helisevät hameille ja herrainkengille. Istun eturivissä kukkapuska käsissäni ja tuijotan valokuvaajaa, joka räpsii kuvia itkevistä ihmisistä. Siitä se kai on jotenkin tunnelmallista ja hienoa. Minua oksettaa. Virsi lentää kirkon korkealla seisovaan väritettyyn ikkunaan ja kimpoaa sieltä takaisin kirkkoväen korviin. "Hyvät ystävät, olen kuullut, että ***** ei jaksanut enää elää", pappi sanoo ja melkein nyyhkäisee.

Kyynelet kipuavat silmiin, pudotan ne kukkapuskaan ja pysyn lujana. En itke, olen tyhjä.

Minä ja muut enon lähiomaiset nousemme ylös ja hiivimme arkun viereen alttarille. Haluaisin repiä kannen irti, istuttaa kukkakimppuni enon elottomaan napinläpeen ja puristaa viimeisen kerran kuollutta kättä. Arkku pysyy kiinni, se kuiskailee minulle ja pyytää avaamaan itsensä, mutta kukaan ei tee niin. Haluan nähdä enon vielä kerran, minun tekisi mieli huutaa.

Ulkona on viilennyt, kun arkku kuljetetaan uudelleen hautausmaan lävitse ihan perälle kuusiaidan viereen. Aidan takana jylisee moottoritie, jossain siellä aidan takana joku suunnittelee viikonloppua ja ehkä palaa töistä aiemmin nauttimaan perjantaipäivästä. Jossain aidan tuolla puolen ihmiset eivät tiedä, että joku on taas surmannut itsensä, jonkun elämä on ollut niin kamalaa ettei sitä ole kannattanut elää. Arkku laskeutuu hitaasti maassa ammottavaan monttuun ja jää klaustrofobiseen tilaan rimpuilematta. Silloin kun minä kuolen, haluan että minut poltetaan, ajattelen. En halua joutua tuollaiseen monttuun hautakiven alle vaan haluan leijailla tuhkana tuulessa ja olla vapaa.

Olla tyhjä.

Jokainen varmaan toivoo joskus, että elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja kuin suoraan satukirjasta temmattua. Minulla on sellainen itsekäs vaihe nyt päällä. Katsun kanssa on ollut niin ihanaa ja satumaista, että olen alkanut romahtaa enemmän aina kun ei menekään niin hyvin. Elämä voi olla unissa kuinka ihanaa tahansa, mutta nämä haaveet eivät hevillä siirry todellisuuteen. Katsu on ainoa satumainen juttu, jonka olen elämässäni kohdannut.

Voi kun saisikin yhden päivän olla oman elämänsä prinsessa, lauleskella lintujen kanssa ja kirmailla niityllä ja löytää prinssin. Asuisi vaaleanpunaisessa linnassa jonka parvekkeelta laskisi kilometripitkää tukkaa alas, että kumppani voi kiivetä ylös. Rakastuisi hirviöön jolla on kultainen sydän. Söisi myrkyllistä omenaa mutta heräisi taas henkiin kuin taikaiskusta. Törmäisi moniin pieniin olentoihin jotka tahtovat vain hyvää ja ovat kilttejä ja avuliaita.

Elämän monet värit ja oppimishetket ja kasvukynnykset piirtyvät usein juuri vastoinkäymisten myötä. Mutta tarvitseeko kaiken olla niin pirun vaikeaa? Äitini sanoi tänään, että voisin olla vähän yksinkertaisempi henkisellä puolella, niin ei olisi niin paljon ongelmia. Minä vastasin mitään ajattelematta, että ilman ongelmia elämä olisi tylsää. Ja tottahan se on. Olin huomaamattani päästänyt suustani totuuden, vaikka tanssitan yhä mielessäni vaaleanpunaisia pilviä joiden kätköistä paljastuu satulinna ja ikivihreä luonto ja turkoosi taivas.

Ehkä tämä onkin prinsessa ruususen pahaa unta, ja herään kohta kun kultani suutelee minua ja saattaa minut maailman kauneimman runon päähenkilöksi.