Sovituskopissa farkut juuttuvat puoleen reiteen. Katson peilistä harmaan kankaan alla pullistelevaa spottivalojen valkaisemaa ihoa, yritän kiskoa vaatetta väkisin ylemmäs, mutta se on jo kaivanut juurensa reisiini. Ihoon ilmestyvät punaiset rannut. Minun täytyy tehdä jotain.
Tykkään niistä farkuista. Hymyilen kassaneidille kun ojennan tälle kymmenen euron setelin ja poistun kaupasta tyytyväisenä liian pienet housut mukanani. Piilotan vaatteen hintalappuineen vaatekaapin uumeniin ja päätän kokeilla sitä uudestaan kuukauden kuluttua. Haluan pudottaa kahdeksan kiloa syksyyn mennessä, maanantaina alkaa kevyt elämä. Ei yli 1300 kilokaloria päivässä, ja ehkä jopa liikuntaa, jos jaksan. Suklaasta täytyy päästä eroon; kunpa pystyisin vieroittautumaan siitä huumeesta hedelmillä tai edes kevytjäätelöllä, mutta ei, se limanuljaska yrittää kerta toisensa jälkeen työntää ruskeita näppejään kurkustani alas. En aio näännyttää itseäni, vaan kukistaa sisältäni sen pienen paholaisen joka ei ole tyytyväinen kehooni. Masennukseksi sitä kai kutsutaan.
Tästä olen haaveillut pitkään. Jos onnistun, pystyn mihin vain. Haluan vielä joku päivä nähdä niiden farkkujen sujahtavan vaivattomasti jalkaani ja näyttävän taianomaisilta. Haluan olla keijukainen. Tai edes vähän lähempänä sitä. Keveys on seitsemäs taivas maan päällä. (Vaikka en tiedäkään vielä, mitä ne kuusi edellistä ovat. Ensimmäinen on ainakin tyttöystäväni.)
Kevät tuoksuu ihanalle. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen minun tekee oikeasti mieli ulos vapaaehtoisesti. Valoisat päivät lisäävät sisälläni väräjöivän liekin voimaa, kun vuosi sitten valo toi sisälleni pimeyden. Jokin minussa on muuttunut, tai muuttanut muotoaan. En ole enää se sama synkkä kaveri, joka istui pää polvissa koulun lattialla toisten tallottavana ja potkittavana. Olen mennyt parempaan suuntaan. Ainakin vähän.
Unelmissani juoksen paljain varpain metsässä, jonka taivas on satiinia ja linnut jalokiviä. Teltasta löytyy katsu joka kaappaa minut hellästi syliini, pörröttää tukkaani ja painaa laastarin jalkapohjan haavaan. Metsässä olen vapaa ja hengitys kulkee kilometrien päähän, kaikki äänet soivat harmonisena musiikkina ja elämä maistuu paremmalta. Katsun suu on sininen ja se maistuu mustikalle, syömme marjoja suusta suuhun ja nautimme yöstä, jota huuhkaja säestää kummituslaulullaan. Minulla on hyvä olla.
7 kommenttia:
Toivottavasti saavutat seitsemännen taivaasi ja unelmasi toteutuu. Unelmat antavat voimaa jatkaa eteenpäin. Voimia ja onnea!
Miten joku voikaan kirjoittaa noin kauniisti ja silleen että se koskettaa.
Unelmat ja toiveet on tehty toteutettaviksi :)
Lueskelin tossa noita edelliseen tekstiin tulleita kommentteja ja en voi olla muuta ku samaa mieltä. Oon tämn kyl jo sanonki, mut sanon vielä: siä kirjotat hyvin! On ihan uskomatonta, että näin rankasta aiheesta syntyy niin kaunista tekstiä... Mut se on hyvä, uskon niin. Koska ehkä jonain päivänä, kun nää mustemmat ajat on toivottavast jo takanapäin, voit käydä läpi niitä asioita näitten tekstien kautta. Taisiis kun jotenki oon sitä mieltä, että jossain vaiheessa ne möröt pitää kohdata ja laittaa viimeseen arkkuun ja jotenki musta tuntuu, että tää blogi on siinä vaiheessa tärkee kokoelma sulle. ... Koska nyt jo, kaikesta pahasta huolimatta, osaat nähä asioita niin kauniisti, ettei sun tulevaisuus voi olla pelkkien synkkien pilvien peittämä.
Oon ylpee susta ja siitä miten elät, olet ja hengität, mut ennenkaikkea kirjotat.
Voimia, <3
Uoh ja tulipa nyt sekava kommentti, toivottavasti se ei oo ihan selvittämättömissä. [:
Soubi: Kiitos paljon :)
Black Rain: Kiitos, olet ihana.
tAru: Kyllä tuosta hyvin selvää sai :) Kiitos sun sanoistasi, ne saivat ajattelemaan, on varmaan totta että joskus myöhemmin tämä blogi tulee olee mulle aarre, kun olen siirtynyt jo uuteen elämänvaiheeseen ja unohtanut nää kaikki pahat ajatukset mitä mun sisällä on ollut. Kiitos sulle ♥
moikka, löysin sun blogin ja rakastuin.
agenttipaska.: Heissan, ihana kuulla ♥
Lähetä kommentti